Masislääkkeiden käyttäminen ja miehet.

Ei pidä mitenkään ihmeellisenä, että syön masennuslääkkeitä, siis ei paheksu

Jotenkin ajattelin, että tämä on enemmän naisten palsta, mutta ihan kaikkien kokemuksia otan mielelläni vastaan!

etenkin kun hänen exällään oli enemmänkin ongelmia joihin tarvisti lääkitystä mm. paniikkihäiriö, masennus ja sairaalahoitoakin oli kertaalleen psykoosiin tarvinnut.



Kun olin käyttänyt lääkkeitä noin kuukauden olimme molemmat sitä mieltä että kaikki pelko oli ihan turhaa ja että miedolla lääkkeellä, pienellä annostuksella minun oloni oli parantunut selvästi ja kaikki lapsia myöden olemme onnellisempia.

Häiriö ei tehnyt minua toimintakyvyttömäksi, mutta se ahdisti tosi paljon ja mietin sitä jatkuvasti. Mieheni vaan tuntuu ajattelevan, että vaivani paranisi " tsemppauksella" ja haluan vain itse popsia pillereitä. Ärsyttää... AP

Itse olen todella onnellinen että olen pienellä pillerillä saanut elämisen ilon takaisin ja pystyn taas toimimaan iloisesti ja hyvällä mielellä. Miehesi pitäisi ehkä saada keskustella lääkityksestäsi lääkärisi kanssa jotta ymmärtäisi mistä on kyse.



t. 6

Mutta kun lääkkeet määräsi terveyskeskuslääkäri, eikä mikään omalääkäri, tilanne on vähän kinkkisempi. Mies kyllä tietää, että paniikkihäiriö ei ole keksitty juttu, sillä hänellä on itsellä ollut joskus jotain lieviä oireita. Mutta hänellä ne katosivat tsemppaamisella ja vahvan itsetunnon avulla, minä en kykene moiseen ainakaan nyt. AP

Olen seurannut vierestä masennuslääkkeiden käyttöä ja miesten suhtautuminen vaihdellut. Periaatteessa jos lääkkeet eivät innosta, niin toinen vaihtoehto on terapia - sielläkin alkaa ne välittäjäaineet muuttua, kun aikaa menee. Lääkkeet ovat vaan yleensä vähän nopeammat toimimaan ja ei tarvitse kiireisessä nyky-yhteiskunnassa kulkea terapiassa. Molemmat yhdistettyinä varmaan tietty todellisessa tarpeessa paras.



Masennuslääkkeet ovat kyllä hyväksi silloin jos maailma kovin synkältä näyttää. Vierestä olen katsonut myös niitä negatiivisia juttujakin ja vaikka tarkoitus olisi vaan korjata ihminen " ennalleen" , niin aina se ei mene ihan niin. Sivuvaikutuksena ihminen voi lihoa paljon (ei kaikilla lääkkeillä, mut joillain kuitenkin) tai sitten voi mennä seksuaaliset halut tai sitten miehestä voi tulla hirmuisen kestävä eli laukeaminen ei yksinkertaisesti onnistu. Mikäli ihmisellä itsellään on taipumusta maanis-depressiivisyyteen, niin saattaa ampua myös maanisen puolelle. Loppujen lopuksi läheisen kannalta se maaninen vaihe on vielä kauheampi kuin masennus - voihan toinen käyttää esimerkiksi rahojaan aivan holtittomasti, puuhailla kaikki yöt, olla agressiivinen tai joku voi muuttua vaikka seksuaalisesti täysin holtittomasti. Mikäli miehellä on jotain tämmöisiä kokemuksia lähipiiristä, niin ymmärrän kyllä miestäsi täysin.



Mä suosittelen, että menette yhdessä psykiatrin juttusille, jossa voitte jutella mikä se tilanne on ja miten sitä vois lähteä hoitamaan eteenpäin. Psykiatri kai osaa arvioida, että mikä lääkitys ja mikä terapia vois olla parasta ja lisäksi uskon, että jos masennuslääkkeen määrääjä ei ole ihan rivilääkäri, niin sekin saattaa vaikuttaa miehesi halukkuuteen käyttää lääkettä.

Sori, en lukenut tarpeeksi pitkälle ketjua ja ymmärsin, että mies ei halua käyttää lääkkeitä. Uskoisin kuitenkin, että samat syyt saattaa olla miehellä taustalla ja uskon, että mies tukee sinua paremmin, jos otat hänet vaikka psykiatrikäynnille mukaan.

Itse menisin kyllä mielelläni terapiaan, mutta ne maksavat useita kymppejä viikossa ja siellä pitäisi käydä vuosien ajan. Taloudellisesti aika mahdoton yhtälö tällä hetkellä.



Omaan persoonallisuuteeni lääkkeet eivät ole vaikuttaneet mitenkään. Ainoastaan paniikkipelot katosivat. Olen muutenkin vapaampi lääkkeenkäyttäjä kuin mieheni. Jos minulla on pää kipeä, otan Buranan, jos niska on jumissa pitkään otan relaksantin. Mieheni puolestaan sinnittelee vaikka miten kipeänä, ettei tarvitsisi ottaa lääkettä. Ja nämä mielialaan liittyvät lääkkeet ovat se pahin peikko AP

Meillä mies ei ymmärrä/halua ymmärtää masennusta, ei reagoinut mun jatkuvaan itkuisuuteeni, ei edes kysynyt, onko jokin vialla. Ei millään lailla puuttunut mun " mitään tekemättömyyteeni" , kun lamaannuin niin, että kaiket päivät vain istuin sohvan nurkassa. Itse sain haettua lopulta apua, nyt lääkitystä takana pidempi jakso, oma olo parempi, mutta mies ei ole koskaan millään lailla ilmaissut, onko edes huomannut mitään eroa mun käytöksessäni...



Masennuksesta on ollut turha kertoa, vastauksena on joka kerta: " en mä tommosista mitään tiedä" , vaikka kuinka yritän jankuttaa, että anna kun mä kerron faktoja. Hiljan aivan toisesta asiasta keskustellessa paljastui, että pitää mun lääkkeitäni (masennuslääke ja unilääke) ihan päätä sekoittavina mömmöinä, että olisin täällä kaikki illat ihan pää puurossa. " itsehän sanoit, että ne pistää väsyttämään" -just joo. VÄSYTTÄÄ, EI SEKOITA PÄÄTÄ... Unihäiriöiden vuoksi otan tuon masennuslääkkeen alkuillasta, tekee pikkuhiljaa semmoisen normaalin iltaväsymäisen olon (mitä en koe ilman lääkkeitä; jos unohdan ottaa sen, niin väsy ei tule, aamuun asti touhuaisin tajuamatta mitä kello on) ja unilääkkeen otan nukkumaan mennessä, että pystyisin nukahtamaan, ja mikä tärkeintä; nukkuisin koko yön läpi.

Meillä mies onneksi pystyy puhumaan asiasta, ehkä juuri johtuen siitä, että on itsellä hiukan samaan vivahtavia kokemuksia takana. Kurja, ettei miestäsi kiinnosta hyvinvointisi :(



Mutta tuo minuakin suututtaa eniten, että toinen ajattelee minun olevan täällä pää sekaisin ja jossain " mömmöissä" . Kun minä vielä satun olemaan sellainen hölöpölö-tyyppi, että jutut eivät ole aina kauhean vimpan päälle harkittuja, niin johan seuraa pitkiä katseita. AP

Hänelle lääkkeet ei tehneet mitään, mutta minulle ne on elintärkeitä. Mies myös pitää huolen, että muistan ottaa lääkkeeni. Minä en itse pysty muistamaan olenko ottanut lääkkeeni vai en.

Itseasiassa itse vastustelin tosi pitkään, että tahdo mitään lääkityksiä. Mies ei koskaan painostanut asian suhteen, mutta jutteli aina silloin tällöin sen puolesta, että mitäs jos kokeilisin kuitenkin, ja että lääkkeitä ne vaan ovat siinä missä muutkin, eivätkä mitään hävettävää.



Mulla on kyllä maailman upein mies tän masennuksen suhteen muutenkin. Hän se mut on rohkaissut lääkäriin ja terapiaan, ja on konkreettisesti kädestä pitäen ollut sinne viemässä (ei toki pakolla), kun omin voimin ei hommasta ole meinannut tulla mitään. On ottanut lomaa töistä, kun mulla on ollut rankinta. On pyörittänyt arkea, ruoanlaitosta ja siivouksesta lähtien, ja ollut se ainoa tulonsaaja, eikä koskaan valittanut asiasta. On jaksanut kertoa koko ajan, kuinka paljon rakastaakaan ja kuinka ihana olen hänelle, vaikka kuinka olisin masentunut, ja kuinka me selvitään tästäkin ajasta yhdessä, niinkuin muistakin huonommista hetkistä.



Mitähän hyvää mä oonkaan tehnyt, että olen tollaisen ihanan miehen saanut...? Voi kun voisi hyvittää jotenkin. Tällä hetkellä en keksi sen parempaa " palvelusta" hänelle, kuin että koetan parhaani mukaan tulla terveeksi.

Olen vaan iloinen, että löytyi apu siihen hänen kamalaan olotilaan - koko mies oli muuttunut ihan toiseksi. Masiksessa käytös muuttui itsetuhoiseksi ja todella holtittomaksi, se söi meidän parisuhdetta ja luottamusta.

Itsekin väsyin ja elämänilo katosi, koska tuntui että jouduin ottamaan sen kaiken paskan niskaan ja olemaan se tuki ja turva koko ajan. Joten oli helpotus, että suostui menemään lääkäriin ja hakemaan apua.