Läheisensä menettäneet, miten olette selvinneet?

Itse menetin isäni 2.5v sitten. Alku oli ihan kauhea, koko ajan itketti, oli ikävä ja uni vaikeuksiakin oli. Vaikka isäni oli ollut monta vuotta huonokuntoinen ja ikääkin oli jo 79, niin silti ei sitä osannut ajatellakaan kuinka syvä suru oli. Myös migreenikohtaukset yleistyivät ja iho reagoi. Minä selvisin puhumalla. Puhuin kaikille ketkä vain kuuntelivat. Menin heti töihin, en pystynyt jäädä kotiin miettimään. Töissä jotenkin lapset (koulussa) pitivät arjessa kiinni ja välitunneilla puhuin kuka vain kuunteli. Ja aina joku tui halaamaan ja kysymään vointia, niin pikku hiljaa se siitä alkoi helpottamaan.



Voimia!

Minulta on kuollut useampi läheinen lyhyen ajan sisällä.

Tsunami vei kokonaisen 4-henkisen perheen lähisuvusta, ja isäni kuoli melkein tasan vuosi sitten.

Tsunamin jälkeinen surutyö pääsi alkamaan kunnolla vasta kun uhreja alettiin löytää, tunnistaa ja kun he yksi kerrallaan saivat viimeisen matkansa takaisin Suomeen ja pääsivät haudan lepoon.

Meillä oli siis neljät hautajaiset puolen vuoden sisään.

Isäni kuolema sattui sellaiseen hetkeen, kun ikävä jo menneitä läheisiä kohtaan oli vielä aika pinnalla, sokki ja järkytys vaan lisääntyivät-isäni oli kuollessaan vain 58-vuotias eikä kuolema ollut ennalta odotettu millään lailla.

Ensimmäiset 4 kuukautta oli minulla se pahin aika oikeastaan kaikissa näissä tapauksissa. Isäni poismenon jälkeen jouduin turvautumaan masennuslääkitykseen, jota olen nyt lopettelemassa kun tuntuu että pahin alkaa olla takana.

Ikävä ja suru viiltävät kyllä vieläkin, aina kun katsoo esim perhevalokuvia tai varsinkin videoita joissa nämä poismenneet esiintyvät, niin haavat tavallaan repeävät uudelleen auki.

Kun muistaa taas rakkaiden äänet, ilmeet ja tavat jotka ovat jo osittain unhoon jääneitä.

Elämää on kuitenkin ollut pakko jatkaa, minulla on pian 3-vuotias lapsi joka pitää arjessa kiinni.

Voimia ja jaksamista, kyllä se ikäväkin muuttaa ajan kanssa muotoaan niin että on siedettävää. Toivottavasti pian.

Hyvää syksyä!

Menetimme noin vuosi sitten juuri ennen joulua toisen kaksospojistamme. Muutama ensi viikko meni siinä, etten edes ymmärtänyt mitä oli tapahtunut. Vasta useamman kuukauden jälkeen tajusin, ettei meidän pientä poikaa enää ole. Pahinta tässä on se ,että toinen kaksosista kasvaa ja näen hänessä kokoajan veljensä. Nyt alkaa taas nousemaan suru pintaan. Itken lähes joka päivä, kun tiedän että kuolinpäivä on taas kohta edessä enkä tiedä miten pääsen sen yli tervejärkisenä. Luulen kuitenkin että suru on asia, mistä ei täydellisesti edes tarvitse päästä yli milloinkaan.

ja ihan hyvin tätä on selvitty tästä surusta.



Se, kun kumminkin on normaalia, että lapset hautaa vanhempansa.



Mutta siitä en tiedä miten selviäisin jos joutuisin hautaamaan oman lapseni.