Miksi minusta tuntui pahalta, kun sain tietää entisen lapsuudenkaverini saaneen ensimmäisen lapsensa?

Olet kateellinen ja/tai ilkeä ihminen.

Olet ehkä salaa itseltäsi sitä sun tätä.

Ehkä suru lapsuuden huonosta ystävyyssuhteesta vaikuttaa asiaan?

Itseään kannattaa myös kuulostella herkällä korvalla lapsen haluamisen suhteen.

Minulla ei ole lapsia, mutta olen tyytyväinen, että olen pohdiskellut asiaa kohdallani aina, kun elämänvaiheen muutos tai muu syy on tullut eteen

Kuulostat ainakin aloituksen perusteella jotenkin katkeralta. Aivan kuin se millainen toinen oli lapsena ja teininä määrittäisi jotenkin sen, millainen hän tulee olemaan aikuisena. Hyvin moni etsii itseään vielä parikymppisenä ja lapsuudentraumat sekä lapsuudenkoti vaikuttavat paljon käytökseen. Vasta aikuisena on monella mahdollisuus tulla siksi ihmiseksi, joka oikeasti on. Sinä et todennäköisesti koskaan tuntenut tämän ystäväsi syvintä olemusta.

Mulle on käynyt samoin ja miettinyt minäkin miksi tunsin niin, joten nostan!

koska se on saanut spermaa sisäänsä ja sä et

Kun aivan yleisesti  ekan lapsen saaminen on nuorille  naisille parasta onnea elämässä ja monien toiveiden täyttymys.  Nyt sinä olet jotenkin ärtynyt kuullessasi lapsesta. Kun et pidä häntä  mukavana äitinä ja etkä myös itseäsi näe äitinä on sinulla vain huono omatunto kun huomaat inhoavasi suorastaan pikkulapsia. Et voi sitä edes kertoa toisille äideille.Minun äidillä oli sama ongelma, hän aina pelästyi jos meistä joku oli raskaana. Hän oli lapsena joutunut hoitamaan joka vuosi uutta vauvaa,joita hän oppi inhoamaan. Meille hän oli ihana äiti , kun me olimme kuulema ihan eri asia kun sai itse kasvattaa omaan mieleiseen muottiin. Muista  hän sanoi : hyi  !  raskaana oo ? Laps  leikkaa naiselta siivet. Hanki HETI abortti, minä vaikka maksan. hänellä oli piilevä vauava-inho. Hoiti kyllä hyvin meidän sisarusten lapsia käytännössä. Oli 90vuotiaana vielä huolissaan miteni kävä niille tulee kun hän kohta kuolee. Ihana ihminen sinäkin voit olla, mutta semmonen pieni " valuvika ".

Minä tiedän mistä johtuu. Koska sosiaaliset paineet, äitiys nähdään arvokkaana asiana ja on vieläkin tunne että lapseton nainen= arvoton/lapsellinen. Ajattelet siis että olet jotenkin lapsellinen verrattuna hänee, vaikka et niitä lapsia haluakaan.

Vierailija kirjoitti:

Kuulostat ainakin aloituksen perusteella jotenkin katkeralta. Aivan kuin se millainen toinen oli lapsena ja teininä määrittäisi jotenkin sen, millainen hän tulee olemaan aikuisena. Hyvin moni etsii itseään vielä parikymppisenä ja lapsuudentraumat sekä lapsuudenkoti vaikuttavat paljon käytökseen. Vasta aikuisena on monella mahdollisuus tulla siksi ihmiseksi, joka oikeasti on. Sinä et todennäköisesti koskaan tuntenut tämän ystäväsi syvintä olemusta.

Saattoi hyvinkin tuntea ystävänsä syvimmän olemuksen.

Itse ainakin lapsettomana tunnen (rumasti ja kärjistetysti sanottuna), että kun joku saa lapsen, hän siirtyy "vihollisten puolelle". Toivoisin, että omalla puolellani olisi vaan mahdollisimman paljon porukkaa riippumatta siitä, ovatko he kaikki kivoja vai eivät. Nämä tunteet ja toiveet nousevat siis jostain syvältä eivätkä ole järkevän pohdiskelun tulos. 

Tarkoittaa vain että oma lapsuus ja nuoruus on pysyvästi ohi kun samanikäiset ja jopa nuoremmat saavat jälkikasvua. Elämä shokeeraa pienillä iskuilla, sitten sitä joutuu miettimään mitä ihan tarkkaan itse elämältä haluaa.

Vierailija kirjoitti:

Itse ainakin lapsettomana tunnen (rumasti ja kärjistetysti sanottuna), että kun joku saa lapsen, hän siirtyy "vihollisten puolelle". Toivoisin, että omalla puolellani olisi vaan mahdollisimman paljon porukkaa riippumatta siitä, ovatko he kaikki kivoja vai eivät. Nämä tunteet ja toiveet nousevat siis jostain syvältä eivätkä ole järkevän pohdiskelun tulos. 

Yhteiskunta painostaa pariutumaan ja perheytymään, siitä tulee helposti raivostunut olo. Vaikka kuinka järki sanoisi että ei tässä mitään hätää ja kaikki omassa elämässä on ihan kivasti.

Se on vaan psyykkinen reaktio muutokseen. Kun tajuaa tämän, voi unohtaa koko jutun.

Noh emt, ihan normaalia mun mielestä? Jos on esim. jäänyt negatiivisia muistoja, niin mun mielestä täysin normaalia miettiä tuollaisia asioita jne. Mutta sehän on niin että hyvin monet ihmiset saa lapsia, oli ne sitten perinteisen äitihahmomaisia tai sitten ei, silti aika suuri osa saa lapsia jossain vaiheessa, ja aika harva niistä on mitään super äiti-tyyppisiä hahmoja vaan ihan osa on uraihmisiä, osa kylmempiä ihmisiä, ja moni ei mitenkään erityisen tunnetaitoisia ihmisiä. On ihan normaalia miettiä noin, oletko varma ettet itse halua lasta? Sulla kuitenkin on mies, joten mahdollisuuksiakin varmasti on yms, ettet jää sitten haikailemaan myöhemmin.

Itselläni ei miestä, ei lapsia, vaikka olen perinteisen äitimäinen luonnekkin, saa nähdä ehdinkö lapsia tekemään edes koskaan :D moni luuli että musta tulisi äiti jo hyvin nuorena koska moni sanonut "sulle niin sopisi lapsi" - noh eipä olekkaan lasta, ja jotkut ihmetellyt sitä.. ei ole myöskään miestä enkä sitä ole kaivannutkaan.