Lue keskustelun säännöt.
Lapsen oikeus sekä äitiin ja isään vs. Tärkeintä, että lapsella on vanhempi/vanhemmat
15.10.2022 |
Onko sillä väliä lapselle, kasvattaako hänet hänen biologiset vanhempansa yhdessä, tai sitten naispari, miespari, yksinhuoltajaisä/äiti? Mitä mieltä on av?
Oma mielipide vaihtelee sen mukaan, onko kyseinen lapsi tässä maailmassa jo nyt vai ei. Eli jos lapsi jostain syystä on menettänyt jommankumman tai molemmat vanhempansa, niin miksi ei häntä voisi kasvattaa myös naispari, miespari, yksinhuoltajaisä/äiti. Mutta jos lapsen suunnitelmallisesti tuo tähän maailmaan isättömänä tai äidittömänä, niin pidän sitä nykyään itsekkäänä ratkaisuna.
Kommentit (32)
Hyvä ja turvallinen elämä on niin monen tekijän summa. On varmasti olemassa hyviä ja turvallisia lapsuuksia ja huonoja ja turvattomia perhemuodosta riippumatta. Uskon että ratkaisevaa on että lapsi on haluttu ja toivottu oli perhemuoto mikä tahansa. Itse olen ydinperheen sittemmin eroperheen kuopus, en missään tapauksessa suunniteltu lapsi mutta ihan onnellisen lapsuuden elänyt, todella tärkeässä osassa onnellista lapsuuttani oli lähellä asuva mummi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miten jälkimmäinen on itsekästä toimintaa? Kyseinen vanhempi on saattanut vuositolkulla haluta omia lapsia, mutta hän ei ole löytänyt sopivaa kumppania. Hän tietää olevansa maailman paras äiti tai isä lapselleen, antaisi kaikkensa lapsen eteen ja muutenkin elämä kuosissaan. Ja sitten joku ulkopuolinen sanoo, että olet itsekäs, kun edes haaveiletkaan tuollaisesta. En tiedä teistä muista, mutta minusta tässä kuviossa itsekeskeistä ajattelumaailmaa edustaa joku aivan muu kuin kyseinen yksin lasta suunnitteleva vanhempi.
Minusta hän silloin vähättelee isän roolia lapsen elämässä. Jos pitää omaa tarvettaan saada nimenomaan biologisia lapsia tärkeämpänä kuin lapsen tarvetta sekä isään että äitiin, niin en tajua, miten voidaan puhua "maailman parhaasta äidistä".
Minä "taas" en ymmärrä miten "maailman parhaaksi äidiksi ja tai isäksi" olisi riippuvaine siitä, että haluaako lapsen biologinen vanhempi elää mahd. samaa sukupuolta olevan vai vastakkaista sukupuolta olevan kanssa ja jakaa hänen kaiken sen, mitä lapsi mukanaan tuo.
Olen yllättänyt itseni ajattelemasta, että ymmärrän heitäkin, jotka saattavat mieluummin haluta elää yksinhuoltajana kuin jakaa lapsenhuollon jonkun kanssa.
- Vaikka lähtökohdiltaan se, että joku haluaa ehdottomasti ja olla vain lapsen yksinhuoltajana on minulle vähän vieras, koska koen, että lapsesta on niin paljon vastuuta ja huolta, että tällaisen "taakan" kantamiseen olisi parempi olla lähtökohtaisesti kaksi huoltajaa; olkoonkin, että tulevaisuudessa voi tapahtua, mitä tahansa. Tai, että "taakan kantamisessa" voi olla muitakin kuin "vain" yksi erityinen parisuhdekumppani. - Niinkuin voi olla tietysti silloinkin kun lapsella on lähtökohtaisesti kaksi lapsesta huolta ja vastuuta jne kantavaa huoltajaa.
Uskovainen mies
No tämä on tosi tabu aihe. Lähtee varmaan ketju heti poistoon tämän videon myötä. Mutta kommentistasi tuli mieleen tämän naisen puhe, joka yrittää kuvailla sitä, miltä tuntui kaivata isää, jota ei koskaan ollut. Hänellä on siis rakastavat vanhemmat, naispari. Mutta silti olisi halunnut isän.
Myönnän aluksi, että en tullut katsoneeksi / kuunnelleeksi linkkaamasi videota. Mutta silti haluan nyt jatkaa, että mielestäni oli lapsen vanhempi / vanhemmat tai itse sanosin tällä kohtaa mieluummin huoltaja/t kuka tai ketkä tahansa, niin lapsen tai olsiko oikeampaa sanoa, että yksilön varttumiseen ja kehitykseen kuuluu se, että jossain vaiheessa todennäköisesti haluaa kyseenalaistaa enemmän tai vähemmämn sen millainen oma/t huoltaja (/vanhempi) on tai on ollut. Tai miten hän/he käyttäytyvät tai ovat käyttäytyneet.
- Luultavasti yleisemmin tällaisesta vaihe asettuu erityisesti aikaan, jota kutsutaan lapsen murrosiäksi eli asettuu suunnileen yksilön ikävuosien 11-17 välille.
Mutta ei ole tai ei pitäisi olla estettä sille, että lapsi arvostelee ja asettaa kyseenalaiseksi huoltajansa (/huoltajiensa) toimet periaatteessa minkä ikäisenä tahansa. - Lapsena "normaalina pitämän" asian voi tajuta vasta paljon myöhemmin toisella tavalla kuin silloin kun se tapahtuu. Tai jos ajattelee vaikka lapsia sodan keskellä, niin lapsella ei ole mahdollisuutta kapinoida ja arvostella huoltajaansa, koska energia ja aika menee niin lapsella kuin huoltajalla hengissä selviämiseen.
Uskovainen mies
Tilastollisesti
Parasta on
Että on isä ja äiti ja avioliitossa
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miten jälkimmäinen on itsekästä toimintaa? Kyseinen vanhempi on saattanut vuositolkulla haluta omia lapsia, mutta hän ei ole löytänyt sopivaa kumppania. Hän tietää olevansa maailman paras äiti tai isä lapselleen, antaisi kaikkensa lapsen eteen ja muutenkin elämä kuosissaan. Ja sitten joku ulkopuolinen sanoo, että olet itsekäs, kun edes haaveiletkaan tuollaisesta. En tiedä teistä muista, mutta minusta tässä kuviossa itsekeskeistä ajattelumaailmaa edustaa joku aivan muu kuin kyseinen yksin lasta suunnitteleva vanhempi.
Minusta hän silloin vähättelee isän roolia lapsen elämässä. Jos pitää omaa tarvettaan saada nimenomaan biologisia lapsia tärkeämpänä kuin lapsen tarvetta sekä isään että äitiin, niin en tajua, miten voidaan puhua "maailman parhaasta äidistä".
Minä "taas" en ymmärrä miten "maailman parhaaksi äidiksi ja tai isäksi" olisi riippuvaine siitä, että haluaako lapsen biologinen vanhempi elää mahd. samaa sukupuolta olevan vai vastakkaista sukupuolta olevan kanssa ja jakaa hänen kaiken sen, mitä lapsi mukanaan tuo.
Olen yllättänyt itseni ajattelemasta, että ymmärrän heitäkin, jotka saattavat mieluummin haluta elää yksinhuoltajana kuin jakaa lapsenhuollon jonkun kanssa.
- Vaikka lähtökohdiltaan se, että joku haluaa ehdottomasti ja olla vain lapsen yksinhuoltajana on minulle vähän vieras, koska koen, että lapsesta on niin paljon vastuuta ja huolta, että tällaisen "taakan" kantamiseen olisi parempi olla lähtökohtaisesti kaksi huoltajaa; olkoonkin, että tulevaisuudessa voi tapahtua, mitä tahansa. Tai, että "taakan kantamisessa" voi olla muitakin kuin "vain" yksi erityinen parisuhdekumppani. - Niinkuin voi olla tietysti silloinkin kun lapsella on lähtökohtaisesti kaksi lapsesta huolta ja vastuuta jne kantavaa huoltajaa.
Uskovainen mies
No tämä on tosi tabu aihe. Lähtee varmaan ketju heti poistoon tämän videon myötä. Mutta kommentistasi tuli mieleen tämän naisen puhe, joka yrittää kuvailla sitä, miltä tuntui kaivata isää, jota ei koskaan ollut. Hänellä on siis rakastavat vanhemmat, naispari. Mutta silti olisi halunnut isän.
Myönnän aluksi, että en tullut katsoneeksi / kuunnelleeksi linkkaamasi videota. Mutta silti haluan nyt jatkaa, että mielestäni oli lapsen vanhempi / vanhemmat tai itse sanosin tällä kohtaa mieluummin huoltaja/t kuka tai ketkä tahansa, niin lapsen tai olsiko oikeampaa sanoa, että yksilön varttumiseen ja kehitykseen kuuluu se, että jossain vaiheessa todennäköisesti haluaa kyseenalaistaa enemmän tai vähemmämn sen millainen oma/t huoltaja (/vanhempi) on tai on ollut. Tai miten hän/he käyttäytyvät tai ovat käyttäytyneet.
- Luultavasti yleisemmin tällaisesta vaihe asettuu erityisesti aikaan, jota kutsutaan lapsen murrosiäksi eli asettuu suunnileen yksilön ikävuosien 11-17 välille.
Mutta ei ole tai ei pitäisi olla estettä sille, että lapsi arvostelee ja asettaa kyseenalaiseksi huoltajansa (/huoltajiensa) toimet periaatteessa minkä ikäisenä tahansa. - Lapsena "normaalina pitämän" asian voi tajuta vasta paljon myöhemmin toisella tavalla kuin silloin kun se tapahtuu. Tai jos ajattelee vaikka lapsia sodan keskellä, niin lapsella ei ole mahdollisuutta kapinoida ja arvostella huoltajaansa, koska energia ja aika menee niin lapsella kuin huoltajalla hengissä selviämiseen.
Uskovainen mies
Kannattaa ehkä katsoa tuo video. Tuo nainen puhuu kehityksestään, tunnemaailmastaan ja isättömyyden vaikutuksesta juurikin ennen mainitsemaasi jaksoa. Hän sai selville kuka hänen biologinen isänsä on 11-vuotiaana.
Lapsen kannalta ajatellen. Olen kiinnostunut adoptoitujen lasten ja lahjoitussoluilla alkuunsaatujen lasten kokemuksista ja lukenut aiheesta paljon. Isolla osalla näistä lapsista jotka eivät ole kasvaneet molempien biologisten vanhempiensa kanssa (siis eivät tunne toista tai molempia biologisia vanhempiaan) tulee jossakin vaiheessa elämäänsä vahva tarve saada selville biologinen historiansa ja taustansa. Joillakin se on lähes epätoivoisen vahva.
Näissä asioissa pitäisi aina ajatella ensisijaisesti lapsen etua. On hyvä että nykyisin lahjasolulapsilla on oikeus saada aikuisena tietää biovanhempansa. Mielestäni aikuisen vahvan halun saada lapsi ei pitäisi saada mennä lapsen oikeuksien edelle.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Meitä isättöminä kasvaneita loukkaa tällaiset avaukset!
Amerikkalaisia konservatiiveja, yhden naisen kokemus... kannattaa tosiaan varmaan katsoa näitä puolueettomia tutkimustuloksia. :)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miten jälkimmäinen on itsekästä toimintaa? Kyseinen vanhempi on saattanut vuositolkulla haluta omia lapsia, mutta hän ei ole löytänyt sopivaa kumppania. Hän tietää olevansa maailman paras äiti tai isä lapselleen, antaisi kaikkensa lapsen eteen ja muutenkin elämä kuosissaan. Ja sitten joku ulkopuolinen sanoo, että olet itsekäs, kun edes haaveiletkaan tuollaisesta. En tiedä teistä muista, mutta minusta tässä kuviossa itsekeskeistä ajattelumaailmaa edustaa joku aivan muu kuin kyseinen yksin lasta suunnitteleva vanhempi.
Minusta hän silloin vähättelee isän roolia lapsen elämässä. Jos pitää omaa tarvettaan saada nimenomaan biologisia lapsia tärkeämpänä kuin lapsen tarvetta sekä isään että äitiin, niin en tajua, miten voidaan puhua "maailman parhaasta äidistä".
Mikä on tämä mystinen "lapsen tarve isään tai äitiin"? Tarkoittaako se sitä, että ilman isää tai äitiä kasvavat lapset kasvavat jollakin tavalla automaattisesti kieroon? Minulle tuo lause edustaa näitä klassisia sieluttomia fraaseja joita ei koskaan kuule kenenkään perustelevan sen enempää.
Esimerkkejä sellaisista perheistä löytyy enemmän kuin rusinoita pullissa, joissa toinen vanhempi tai pahimoilleen kummatkin ovat lapsiaan kohtaan välinpitämättömiä, väkivaltaisia tai yksinkertaisesti vain m*ulkkuja. Mutta onhan lapsella sentään äiti ja isä.
Eikö tärkeämpää ole, että lapsella on turvallinen vanhempi ja turvalliset kasvuolosuhteet kuin perusteeton sukupuolituijottelu? Jos peräänkuulutetaan "miehenmallia" tai "naisenmallia", niin niitä löytyy kyllä omien vanhempien ulkopuoleltakin. Joskus se omalta vanhemmalta tuleva "malli" kun ei välttämättä ole edes se parhain mahdollinen.
Aloituksessa ei väitetä, että lapsi kasvaa automaattisesti kieroon jos ei ole molempia vanhempia, mutta totta kai se, että lähin perhe muodostuu turvallisesta isästä ja äidistä on parempi vaihtoehto kuin se, että lapsi tahallisesti jätetään jo alusta alkaen ilman isää tai äitiä. En ymmärrä miksi vähättelet sen lähivanhemman merkitystä lapselle.
Ja tässä ei nyt ollut edes puhe väkivaltaiset heterovanhemmat vs. turvalliset sateenkaarivanhemmat / turvallinen yksinhuoltaja -asetelmasta Tottakai kuka tahansa valitsisi lapselle mieluummin turvalliset vanhemmat oli perhemuoto mikä tahansa. Kyse oli siitä, onko oikein, että aikuinen päättää, että lapsi tulee kasvamaan ilman äiti tai isäsuhdetta, koska tämän aikuisen mielestä hänen oikeutensa saada oma biologinen lapsi on tärkeämpää kuin lapsen oikeus saada suhde omaan isään ja äitiinsä?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei lapselle tai kenellekään voi antaa mitään tuollaisia oikeuksia toisten ihmisten oikeuksien yli. Kuka niitä "oikeuksia" ylipäätään jakaa? Eikö kaikilla ole oikeus onnelliseen elämään, mutta jos ei ole onnellinen niin minkä sille sitten voi. Kenelle valittaa, kun oma oikeus ei toteudukaan?
Eikö sijaissynnytys ja lapsen hankkiminen tarkoituksellisesti ilman isää tai äitiä ole juuri toisen ihmisen eli sen lapsen oikeuksien sivuuttammista? Siis en ihan oikeasti ymmärrä, miksi oletetaan, että on kaikkien ihmisoikeus saada biologinen lapsi. Eivät kaikki voi saada biologisia lapsia. Se nyt vaan on fakta. Joten miksi olisi "ihmisoikeus" hyödyntää muita ihmisiä (sijaissynyttäjiä ja lapsia, joille voi olla henkisesti hyvinkin raskasta se, ettei ole niitä omia vanhempia)?
Me emme voi tietää syntymättömän lapsen toiveita. Ei ne avioliittoon lapsia tekevätkään kysy, haluaako se lapsi pahoinpitelevän isän ja alkoholistiäidin. Kuitenkin tuollaiset ihmiset ihan tarkoituksellisesti tekevät lapsia sellaiseen kotiin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miten jälkimmäinen on itsekästä toimintaa? Kyseinen vanhempi on saattanut vuositolkulla haluta omia lapsia, mutta hän ei ole löytänyt sopivaa kumppania. Hän tietää olevansa maailman paras äiti tai isä lapselleen, antaisi kaikkensa lapsen eteen ja muutenkin elämä kuosissaan. Ja sitten joku ulkopuolinen sanoo, että olet itsekäs, kun edes haaveiletkaan tuollaisesta. En tiedä teistä muista, mutta minusta tässä kuviossa itsekeskeistä ajattelumaailmaa edustaa joku aivan muu kuin kyseinen yksin lasta suunnitteleva vanhempi.
Minusta hän silloin vähättelee isän roolia lapsen elämässä. Jos pitää omaa tarvettaan saada nimenomaan biologisia lapsia tärkeämpänä kuin lapsen tarvetta sekä isään että äitiin, niin en tajua, miten voidaan puhua "maailman parhaasta äidistä".
Mikä on tämä mystinen "lapsen tarve isään tai äitiin"? Tarkoittaako se sitä, että ilman isää tai äitiä kasvavat lapset kasvavat jollakin tavalla automaattisesti kieroon? Minulle tuo lause edustaa näitä klassisia sieluttomia fraaseja joita ei koskaan kuule kenenkään perustelevan sen enempää.
Esimerkkejä sellaisista perheistä löytyy enemmän kuin rusinoita pullissa, joissa toinen vanhempi tai pahimoilleen kummatkin ovat lapsiaan kohtaan välinpitämättömiä, väkivaltaisia tai yksinkertaisesti vain m*ulkkuja. Mutta onhan lapsella sentään äiti ja isä.
Eikö tärkeämpää ole, että lapsella on turvallinen vanhempi ja turvalliset kasvuolosuhteet kuin perusteeton sukupuolituijottelu? Jos peräänkuulutetaan "miehenmallia" tai "naisenmallia", niin niitä löytyy kyllä omien vanhempien ulkopuoleltakin. Joskus se omalta vanhemmalta tuleva "malli" kun ei välttämättä ole edes se parhain mahdollinen.
Ei siinä mystiikkaa ole. Asiaa on paljon tutkittu mm adoptoitujen ja sijoitettujen lasten kohdalla. Lapsi kaipaa juuriaan ja haluaa tietää, mistä minä olen tullut, kuka minä olen ja mihin kuulun. Kenelle minä kuulun. Jos vaikka vain jompikumpi vanhempi puuttuu lapsen elämästä, hän todennäköisesti tätä vanhempaa ajattelee ja kaipaa ainakin ajoittain. Hyvin todennäköisesti haluaa selvittää kuka ja mistä.
Adoptoiduille on hirveän tärkeää tietää, tai ymmärtää, miksi on annettu pois. Hylättiinkö, vai oliko joku "parempi" syy joka ei johtunut minusta. Samoin huostaanotettu lapsi. Hän kokee aina jonkunasteista hylkäämistä.
Lapsi kantaa syyllisyyttä asiasta, jolle ei voinut mitään.
Myös eroperheiden lapsilla, yh-vanhempien lapsilla on tätä vanhemman menetyksen kokemusta, hylkäämisen tunnetta.
Kovasti varotaan aina ettei loukattaisi vanhemman tunteita, mutta joskus vanhemman tunteista huolehtiminen menee vähän yli. Täytyy saada sanoa ääneen, että ero on lapsille tosi rankka juttu, samoin isättä / äidittä kasvaminen. Tottakai lapset venyvät vaikka mihin, pakkohan se on, mutta ei se tarkoita että asia olisi heille helppo.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miten jälkimmäinen on itsekästä toimintaa? Kyseinen vanhempi on saattanut vuositolkulla haluta omia lapsia, mutta hän ei ole löytänyt sopivaa kumppania. Hän tietää olevansa maailman paras äiti tai isä lapselleen, antaisi kaikkensa lapsen eteen ja muutenkin elämä kuosissaan. Ja sitten joku ulkopuolinen sanoo, että olet itsekäs, kun edes haaveiletkaan tuollaisesta. En tiedä teistä muista, mutta minusta tässä kuviossa itsekeskeistä ajattelumaailmaa edustaa joku aivan muu kuin kyseinen yksin lasta suunnitteleva vanhempi.
Minusta hän silloin vähättelee isän roolia lapsen elämässä. Jos pitää omaa tarvettaan saada nimenomaan biologisia lapsia tärkeämpänä kuin lapsen tarvetta sekä isään että äitiin, niin en tajua, miten voidaan puhua "maailman parhaasta äidistä".
Mikä on tämä mystinen "lapsen tarve isään tai äitiin"? Tarkoittaako se sitä, että ilman isää tai äitiä kasvavat lapset kasvavat jollakin tavalla automaattisesti kieroon? Minulle tuo lause edustaa näitä klassisia sieluttomia fraaseja joita ei koskaan kuule kenenkään perustelevan sen enempää.
Esimerkkejä sellaisista perheistä löytyy enemmän kuin rusinoita pullissa, joissa toinen vanhempi tai pahimoilleen kummatkin ovat lapsiaan kohtaan välinpitämättömiä, väkivaltaisia tai yksinkertaisesti vain m*ulkkuja. Mutta onhan lapsella sentään äiti ja isä.
Eikö tärkeämpää ole, että lapsella on turvallinen vanhempi ja turvalliset kasvuolosuhteet kuin perusteeton sukupuolituijottelu? Jos peräänkuulutetaan "miehenmallia" tai "naisenmallia", niin niitä löytyy kyllä omien vanhempien ulkopuoleltakin. Joskus se omalta vanhemmalta tuleva "malli" kun ei välttämättä ole edes se parhain mahdollinen.
Aloituksessa ei väitetä, että lapsi kasvaa automaattisesti kieroon jos ei ole molempia vanhempia, mutta totta kai se, että lähin perhe muodostuu turvallisesta isästä ja äidistä on parempi vaihtoehto kuin se, että lapsi tahallisesti jätetään jo alusta alkaen ilman isää tai äitiä. En ymmärrä miksi vähättelet sen lähivanhemman merkitystä lapselle.
Ja tässä ei nyt ollut edes puhe väkivaltaiset heterovanhemmat vs. turvalliset sateenkaarivanhemmat / turvallinen yksinhuoltaja -asetelmasta Tottakai kuka tahansa valitsisi lapselle mieluummin turvalliset vanhemmat oli perhemuoto mikä tahansa. Kyse oli siitä, onko oikein, että aikuinen päättää, että lapsi tulee kasvamaan ilman äiti tai isäsuhdetta, koska tämän aikuisen mielestä hänen oikeutensa saada oma biologinen lapsi on tärkeämpää kuin lapsen oikeus saada suhde omaan isään ja äitiinsä?
Tottakai tässä on kyse juuri noistakin asetelmista. Ne ovat perusteluita sille, että lähtökohtaisesti turvallinen ja rakastava perhe on paras vaihtoehto aina huolimatta siitä mikä perhemuoto on. Ehkä sinä vain missasit tämän pointin? Ja kun tämän pointin sisäistät, huomaat myös, että minkäänlaista lähivanhemman vähättelyä ei teksteihin sisälly.
Mitä tulee noin yleensä adoptoitujen haluun ottaa selvää juuristaan, ja kaikki siihen liittyvä syyllisyydenkin tunto, se on aivan ymmärrettävää ja luonnollista. Adoptoimiselle on varmaankin ollut kuitenkin hyvä syy. Tarkoitushan on löytää lapselle uusi, hyvä ja turvallinen perhe, koska vanhoissa olosuhteissa on jotakin poikkeavaa tavalla tai toisella. Itse ainakin arvostan adoptioprosessiin lähteviä myös siltä kantilta, että heillä on samalla myös halu auttaa jotakin heille vierasta lasta ja aloittaa tämän elämän mittaisen matkan lapsen kanssa.
Eikö sijaissynnytys ja lapsen hankkiminen tarkoituksellisesti ilman isää tai äitiä ole juuri toisen ihmisen eli sen lapsen oikeuksien sivuuttammista? Siis en ihan oikeasti ymmärrä, miksi oletetaan, että on kaikkien ihmisoikeus saada biologinen lapsi. Eivät kaikki voi saada biologisia lapsia. Se nyt vaan on fakta. Joten miksi olisi "ihmisoikeus" hyödyntää muita ihmisiä (sijaissynyttäjiä ja lapsia, joille voi olla henkisesti hyvinkin raskasta se, ettei ole niitä omia vanhempia)?