11 vuotiaan lapsen vaikea suhde herkkuihin, apuja..?
Taustaa... Perhemme syö kotiruokaa ja joskus valmisruokia. Salaatti kuuluu ruokaan ja lapsi pitää myös vihanneksista ja hedelmistä. Valitsee itse usein syödä niitä. Ruokailuvälit ovat säännölliset.
Eli asiat periaatteessa kunnossa. Lapsi myös normaalipainoinen ja harrastaa liikuntaa.
Herkkuja (karkit, sipsit, jäätelö, limsa) syödään toisinaan.
Emme ole niitä mitenkään pantanneet eikä niitä ole myöskään koko ajan tarjolla. Lähinnä viikonloppuisin, synttärit ym juhlat.
Herkkuja syödessään lapsi vetää niitä kaksin käsin. Kaiken mitä saa.
Jos tietää että kaapissa on jotain, se polttelee ja lapsi ehdottaa koko ajan että sen voisi nyt ottaa.
Synttäreillä muut riehuu ja minun lapsi kauhoo karkkeja taskuihin. Jos ostan mehua jääkaappiin, lapsi käy sitä koko ajan juomassa.
Nämä nyt siis esimerkkeinä. Eli lapsella ei ole kontrolla syömisessä ollenkaan.
Olemme ajautuneet tilanteeseen että me vanhemmat joudumme rajoittamaan, kieltämään ja määrittelemään herkkujen syöntiä ja se alkaa tuntumaan jo kurjalta.
Perjantaina kaupassa on kamala vääntö siitä että paljonko nyt saa ostaa ja mitä herkkuja.
Miten saada tilanne helpottumaan?
Kommentit (32)
Olin lapsena perso makealle, enemmän kuin sisarukseni.
Meillä ei normaalisti ollut kotona makeaa kuin kerran viikossa pieni määrä, karkkipäivänä. Meillä ei esim. leivottu makeita leivonnaisia juuri koskaan.
Silloin kun makeaa oli kaapissa, olin siitä koko ajan tietoinen ja odotin koska saan sitä.
Olisin halunnut että meilläkin olisi ollut koko ajan pullaa ja kakkua yms. pakastimessa, kuten kavereillani. Nyt olen kiitollinen ettei ollut.
Joissain tapauksissa, kuten minun, lapsen makean mieltymykselle ei vain voi mitään. Saatavuus on ainoa mihin vanhemmat voivat vaikuttaa, ja siinä heidän on pysyttävä lujana.
Blogini: https://ilouutinen.blogspot.fi/
Siis teillä ei rajoiteta herkkuja, mutta sitten kuitenkin rajoiteaan ja kaikesta päätellen käytössä on tyypillinen viikonloppuherkuttelu, joka tarkoittaa sitä, että yhtenä päivänä saa herkkuja, mutta pitää olla nopea: jos ei äkkiä ahnehdi kaikkea, tulee ilmoitus, että nyt riitti.
Meillä on toisin kuin teillä eli ei mitään lauantaiherkuttelua (eli sidottu tiettyyn päivään, hetkeen ja karkkimäärään), kaapissa on koko ajan mehua (itsetehtyä ja laimentamatonta) ja suklaakeksejä tms. Minä saatan leipoa tiistaina omenapiirakkaa ja sitä syödään samantien jälkiruuaksi, mutta perjantaina ei punnita irtokarkkeja jokaiselle 65 grammaa. Omenapiirakka on energiaa siinä missä lihapullatkin, mutta vähemmillä vitamiineilla, proteiineilla ja hivenaineilla. Sillä voi herkutella, mutta herkkuja meillä ei sidota tiettyyn päivään (paitsi synttärit ja joulu).
Mitä kamalaa tapahtuu, jos herkut eivät olekaan kiellettyjä ja niitä kaapista löytyy? Ja lapselle kaiken lisäksi pystytään sanomaan, että tuossa pöydällä tarjoiluvadissa olevia voi syödä ja opetellaan yhdessä siihen, että karkkia ei osteta kerran viikossa.
Onhan lapsen ruokavalio riittävän monipuolinen? Moni kärsii proteiinin puutteesta. Lihaa, kalaa lisää ruokavalioon. Ne pitävät nälkää. Muistakaa d-vitamiini myös.
🇺🇦🇮🇱
Lapsi saa aina karkkeja, kun te juotte alkoholia tai poltatte tupakan.
Hyvin pysyy perhe kuosissa.
Osta molemmille saman verran karkkia, itselle ja lapselle. Hän syö omansa heti perjantaina, itse säästät osan lauantaille. Jospa auttaisi huomaamaan että on ihan kiva säästää osa myöhemmälle, niin saa yhdestä pussista kaksi herkkuhetkeä.
Toisaalta hammaslääkärithän sanoo, että hampaiden kannalta on parempi syödä karkit yhdellä kerralla. Jos nyt jotain positiivista tästä haluaa etsiä.
Vatsa täyteen oikeaa ruokaa ja jälkiruokana sitten herkku(ja). Voi liittyä kasvamiseen, voi liittyä johonkin korvien välissä olevaan, voi olla joku puutostila, joka aiheuttaa jaksamattomuutta ja keho yrittää (väärin) paikata sitä sokerilla. Kokeile nostaa oikean ruuan annoskokoja tai antaa syömistä kerran useammin päivän aikana. Jos siis syötte normaalisti 5 kertaa päivässä, niin lapsi söisi 6 kertaa.
Nukkumisesta kysele myös, saako kuinka hyvin nukuttua yönsä?
Sinuna kokeilisin toisenlaista taktiikkaa. Sen sijaan, että lapsi saa sen karkkipussin lauantaina, niin sama karkkimäärä jaetaan koko viikolle. Lapsi saisi pari karkkia per päivä aterian jälkeen. Näin ei hampaat kärsi, kun menee samalla happohyökkäyksellä. Karkista tulee "arkisempi" asia, kun sitä on pieninä määrinä saatavilla eikä tarvitse yhtenä päivänä ahnehtia kaikkea.
Mä olin nuorena tuollainen herkuttelija kuin lapsesi. Nyt aikuisena syön suklaalevystä pari palaa kerrallaan tai 100 g karkkipussi riittää useammaksi kerraksi. Syön joka päivä jotain pientä makeaa. En koskaan koe tarvetta ahnehtia suklaalevyä tai karkkipussia kerralla, koska herkut eivät ole mikään "erityinen" juttu. Olen normaalipainoinen ja syön muuten terveellisesti.
Minä söin lapsesi ikäisenä kotoa käytännössä kaiken, missä oli sokeria. Jopa kakunkoristeet, leivontasiirapin - kaiken. Se oli maistelematta syömistä, ahmimista. Söin esimerkiksi juhliin varatut leivonnaiset. Se tunne, kun pää pyörii sokerista - se oli taivas. Minä en tosin syönyt muiden edessä, vaan ahmin aina yksin. Nautin niistä hetkistä, kun olin yksin kotona, ja silloin kävin kaapilla. Vain yhden kerran tapani paljastui kavereille. Olin kaverin luona, hänellä oli karkkia, ja kun hän meni käymään vessassa, söin ne karkit lähes pureskelematta.
En vieläkään pysty sanomaan, mikä tarkalleen ottaen oli vikana. Äitini on myöhemmin kertonut, että isälläni oli nuorena tapana ahmia aivan kuin psykoosissa. Esim. kun isä kerran toi läheisestä kaupasta kävellen pullaa, jotta he voisivat ottaa sitä aina pari siivua kahvin kanssa, isä oli kotimatkan aikana avannut pussin ja ahminut koko pitkon.
Joitain riippuvuuksia tai lohtuahmimista nämä. Olisiko sitten jotenkin geneettisestä sokerinsiedostakin kyse.
Olen viime vuosina nähnyt aina välillä alakouluikäisiä lapsia, jotka kaupassa pyytävät tuntemattomilta rahaa ostaakseen esim. suklaata. Kuulemma tarvitsevat harrastusevästä mutta rahat jääneet kotiin, tai sitten on lompakko muka varastettu. Haluavat siis ostaa nimenomaan makeisia, ja jos saavat rahaa, se suklaapatukka menee suuhun heti siinä kassalla. Ihan siistejä hyvinpuettuja lapsia, ehkä vain kotona mennyt (hampaiden hyvinvoinnin takia) karkkirahahana kiinni ja rohkaistuneet sitten kysymään tuntemattomilta rahaa. Tulee aina mieleen, että jos minulla olisi ollut pokkaa kerjätä, niin olisin varmaan joutunut ensiapuun sokeriövereissä.
Vierailija kirjoitti:
Minä söin lapsesi ikäisenä kotoa käytännössä kaiken, missä oli sokeria. Jopa kakunkoristeet, leivontasiirapin - kaiken. Se oli maistelematta syömistä, ahmimista. Söin esimerkiksi juhliin varatut leivonnaiset. Se tunne, kun pää pyörii sokerista - se oli taivas. Minä en tosin syönyt muiden edessä, vaan ahmin aina yksin. Nautin niistä hetkistä, kun olin yksin kotona, ja silloin kävin kaapilla. Vain yhden kerran tapani paljastui kavereille. Olin kaverin luona, hänellä oli karkkia, ja kun hän meni käymään vessassa, söin ne karkit lähes pureskelematta.
En vieläkään pysty sanomaan, mikä tarkalleen ottaen oli vikana. Äitini on myöhemmin kertonut, että isälläni oli nuorena tapana ahmia aivan kuin psykoosissa. Esim. kun isä kerran toi läheisestä kaupasta kävellen pullaa, jotta he voisivat ottaa sitä aina pari siivua kahvin kanssa, isä oli kotimatkan aikana avannut pussin ja ahminut koko pitkon.
Joitain riippuvuuksia tai lohtuahmimista nämä. Olisiko sitten jotenkin geneettisestä sokerinsiedostakin kyse.
Olen viime vuosina nähnyt aina välillä alakouluikäisiä lapsia, jotka kaupassa pyytävät tuntemattomilta rahaa ostaakseen esim. suklaata. Kuulemma tarvitsevat harrastusevästä mutta rahat jääneet kotiin, tai sitten on lompakko muka varastettu. Haluavat siis ostaa nimenomaan makeisia, ja jos saavat rahaa, se suklaapatukka menee suuhun heti siinä kassalla. Ihan siistejä hyvinpuettuja lapsia, ehkä vain kotona mennyt (hampaiden hyvinvoinnin takia) karkkirahahana kiinni ja rohkaistuneet sitten kysymään tuntemattomilta rahaa. Tulee aina mieleen, että jos minulla olisi ollut pokkaa kerjätä, niin olisin varmaan joutunut ensiapuun sokeriövereissä.
Olin samanlainen. Söin kaapeista sokeripalatkin ja tomusokerit. En voi vieläkään jättää keksipakettia syömättä, jos se on avattu. Avattu paketti kutsuu koko ajan.
Pitää vielä mainita, ettei herkkujen mättämisestä tule koskaan huonoa oloa. Voin syödä miten paljon vain.
Jos annat lapsesi vetää herkkuja, eikä hän ole jatkuvasti liikkeessä olevaa tyyppiä, on lihominen varmaa.
Meillä on alusta asti ollut tapana, että ruokailun jälkeen voi ottaa jonkun pienen herkun, esim palan suklaata tai pari irtokarkkia. Ei mitään erillistä karkkipäivää. Tää on toiminut hyvin, lapsi ottaa herkun joskus, ei tosiaankaan joka aterialla. Asia on ikäänkuin arkipäiväistynyt eikä herkkujen ahmimistarvetta ole.
Hankalaa toki tuossa vaiheessa käydä toteuttamaan.
Onko lapsella adhd?