Mies sanoi että voisimme "ottaa paussia", mutta tekstailee päivittäin?

Olen 10v sitten avioeronnut nainen, joka tapasi miehen 1,5v sitten. Vastoin "odotuksia", rakastuimme. Hän on ollut elämässäni tasapainottava, rauhallinen, onnea tuova voima, ja yhdessä on ollut hyvä olla.

Molemmilla meillä haasteemme; etäisyyttä välillämme on jonkin verran (minulla on 2 kouluikäistä lasta jotka asuvat luonani vuoroviikoin), joten en pääse tällä hetkellä muuttamaan, mutta suhteen alussa puhuimme siitä, että mies voisi mahdollisesti, ajan saatossa, muuttaisi luoksemme (tai lähemmäs meitä). Hän on vanhempansa omaishoitaja, joten tämä tekee tilanteen hankalaksi, sekä ammatiltaan yrittäjä joten omaishoitajuuden lisäksi hän tekee paljon töitä. Ongelma tämä ei ole ollut, itsekin yrittäjäperheestä tulevana ymmärrän ko. elämän. Itsellä historiassa työuupumusta joka myös nostanut päätään tämän kesän aikana; turhautuminen ja kuormitus ajoivat minut jopa hetken uupumuslomalle.

Muutama kuukausi takaperin isäni kuoli aivan yllättäen ja tämä sysäsi minut jonkinlaiseen "eksistentialistiseen kriisiin", eli mitä haluan elämältä ja kenen kanssa haluan sen viettää (tämä liittyy etenkin töihin), ja etenkin; onko meidän suhteella tulevaisuutta. Otin tämän puheeksi ja mies vakuutteli rakastavansa, mutta ei voisi luvata muuttoa toistaiseksi työ/perhetilanteesta johtuen. Jonka ymmärrän.

Tästä keskustelusta, minun mielestäni, alkoi mies ottamaan etäisyyttä. Työstressiä alkoi tulla enemmän ja enemmän. Muutama viikko takaperin, kun isäni pikkuveli kuoli ja olin aivan loppu, kävimme taas yhden keskustelun (minä suruissani hänelle soitin itkien kuinka ikävöin ja tarvitsisin tukea), hän sanoikin että koska meillä kummallakin omat stressimme ja haasteemme, hänestä olisi hyvä ottaa hieman etäisyyttä/paussia. Hänenkin tarvitsee selvitellä siellä omassa päässä elämäntilannetta. Tunsin, että ensin minut hylkäsi isäni kuollessaan ja nyt rakkaani.

Viikkoon en pystynyt syömään, en kunnolla nukkumaankaan. Mies toivoi "paussia", mutta sanoi ettei katoa minnekään, rakastaa minua kyllä. Silti hän on miltei joka päivä tekstannut minulle ja kysellyt miten voin. Puhelut joita teimme ennen 3-4 x päivässä, ovat loppuneet tyystin. Miksi hän silti tekstailee? Koen oloni loukatuksi, petetyksi, että hän vetäytyy juuri silloin kuin tarvitsisin eniten tukea. Mutta silti roikuttaa minua jonkinlaisessa limbossa. En tiedä mitä vastata hänell, joten keskusteluistamme on tullut kliinisiä "mitä kuuluu, hyvää kuuluu, mitä olet tehnyt, ottanut rennosti"-tyyliin. Tuntuu kuin mut olisi täysin "friendzonattu", rakas/kulta-ovat jääneet pois keskustelusta. En osaa ottaa häneen ensikontaktia, sillä hän koki että stressasin häntä enemmän (työstressin ja omien vanhempiensa omaishoitajuusstressin päälle).

Edelleen odotan että hän kertoisi että rakastaa, ei voi elää ilman minua, haluaa nähdä pian, haluaa että saamme asiat selvitettyä. Mutta järki sanoo että tämä suhde on kuolemassa.

Sydämeni on särkynyt. Hän on ensimmäinen mies jota rakastan avioeroni jälkeen, 10 vuoteen. En tiennyt että ylipäätään uskallan enää avata sydäntäni ja rakastua, mutta näin kävi. ja nyt se loppuu? Kaikki muistuttaa hänestä, suunnitelmistamme, ajasta jonka vietimme yhdessä, hänen ulkonäöstään. En tiedä miten mennä eteenpäin.

Sanonko hänelle etten halua että hän on yhteydessä minuun, koska hän särki sydämeni. Vai jatkanko viesteihin vastailua. Vai jätänkö reagoimatta hänen viesteihin?