Te jotka olette menettäneet läheisen ihmisen. Auttakaa mua.

Milloin isä on siis kuollut? Jos ei ole vielä valmis edes itse hyväksymään sitä?

Voimia kurjaan tilanteeseen. Läheisen menettäminen on aina iso juttu saati sitten lapselle oman vanhemman menettäminen. Ota herkällä kädellä yhteyttä lääkäriin. Ehkä mieluummin puhuu jollekin vieraalle ihmiselle vaikeista tunteistaan. Voihan olla että hän ei halua sua kuormittaa omalla pahalla olollaan jos tietää että sullakin on ikävä ja kurja olo.

Oikeassahan se on. Ei kuollutta ihmistä enää ole.

Vierailija kirjoitti:

Milloin isä on siis kuollut? Jos ei ole vielä valmis edes itse hyväksymään sitä?

Keväällä. Ap

Surun viisi vaihetta...

Sori jos liian henkilökohtainen mutta kuoliko isä yllättäen vai oliko hän esim vakavasti sairas? Jos yllättäen, voi hän olla shokissa kuolemasta edelleen. Keväästä on kuitenkin suhteellisen lyhyt aika. Voimia.

Minkä ikäinen lapsi? Kannattaa harkita terapiaa.

Vierailija kirjoitti:

Voi kyynel kun sulla on nii paska olo ja lapsi ei puhu. Jos nostaisit pään pois perseestä huomaisit että maailmassa tapahtuu oikeasti kamalia asioita.

Minkä sortin ihmishirviö sanoo näin?

Vierailija kirjoitti:

Sori jos liian henkilökohtainen mutta kuoliko isä yllättäen vai oliko hän esim vakavasti sairas? Jos yllättäen, voi hän olla shokissa kuolemasta edelleen. Keväästä on kuitenkin suhteellisen lyhyt aika. Voimia.

Yllättäen. Ap

Ihan ykkös tärkeintä on kuunnella lasta. Niin minua neuvoi Terhokodin psykologi. Kuuntele ja kysele, ole läsnä.

Minun lapseni itki ensimmäisen kerran puolen vuoden jälkeen kuolrmasta, kun teimme matkan ulkomaille. Hän kertoi, että matka teki hänelle niin hyvää, että hän pysyi ekaa kertaa itkemään. Meillä on isän kuolemasta nyt yli 7 vuotta. Vieläkään ei olla heitetty hänen tavaroitaan pois. Meillä tilanne on huono, enkä suosittele tälläistä kenellekään.

Minkä ikäinen?

Hakisin jo kyllä tukea ulkopuolelta. Terveyskeskuksesta, kouluterveydenhuollosta..?

Lapsesi on todella surullinen ja tuskissaan. Se tuosta paistaa läpi. Isän menetys on ollut valtava shokki ja ei osaa käsitellä sitä, ei osaa surra, jotta pääsisi jotenkin eteenpäin. Tarvitsee apua, jota sinulla ei valitettavasti välttämättä ole antaa.

Vierailija kirjoitti:

Minkä ikäinen lapsi? Kannattaa harkita terapiaa.

13v. Mä olen koittanut saada tuolle apua, mutta ei se ota sitä vastaan. Terkkarilla on käynyt ja terapeutin luona kanssa mutta ei se suostu tuosta puhumaan. Suuttuu vain jos enemmän yritän rohkaista. Ap

Minkä ikäinen lapsi on? Olin itse 14 kun isäni kuoli. Tosin vuosikausia minua oltiin valmisteltu siihen, koska isälläni oli vakava sydänsairaus. Ei siihen aikaan ollut mitään terapioita eikä asiasta puhuttu oikein.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minkä ikäinen lapsi? Kannattaa harkita terapiaa.

13v. Mä olen koittanut saada tuolle apua, mutta ei se ota sitä vastaan. Terkkarilla on käynyt ja terapeutin luona kanssa mutta ei se suostu tuosta puhumaan. Suuttuu vain jos enemmän yritän rohkaista. Ap

Vaikea ikä...Ei ymmärrä vielä aikuisena asiaa, mutta muistaa jo sen verran ettei enää voi lapsena unohtaa ja olla syvemmälle ajattelematta..

Varmaan tärkeää pitää elämässä sisältöä. Aika parantaa. Oma ukkini oli minulle isähahmo 19 vuoden ajan, ei ollut biologista isää. Kuoli lokakuussa, talvi meni jotenkin vain yrittäen selvitä ja asiaa ajattelematta ja vasta joskus toukokuun paikkeilla alkoi vasta upota kuolema päähän ja suru oli kova. Tästä on 15 vuotta ja suru on edelleen kova.

Tärkeää olisi sanoa pojalle, että isä haluaisi hänen olevan onnellinen. Avaa isän ajatusmaailmaa jos siitä tiesit jotain. Kerro että isä rakasti ja isä haluaisi vain parasta ja on aina rinnalla vaikkei enää läsnä.

Ja siitä vielä, että kun sanoi ettei saa kouluun kertoa.. Voi toki tehdä niinkin, että antaa itse kertoa. Mutta kerro pojalle, että monet menettää vanhempansa,osalla ei ole ollenkaan. Siinä ei ole mitään hävettävää eikä piiloteltavaa. Nyt on varmaan todella tärkeä sanoa asioita ääneen vaikka vaikuttaa siltä, ettei teini kuuntelisi.

Vierailija kirjoitti:

Voi kyynel kun sulla on nii paska olo ja lapsi ei puhu. Jos nostaisit pään pois perseestä huomaisit että maailmassa tapahtuu oikeasti kamalia asioita.

Mun rakkaan aviomiehen ja mun lasten isän yllättävä kuolema on mun ja varmasti myös mun lasten elämän suurin menetys ja kamalin asia mitä ollaan koettu. Olen myös oikeasti voimaton ja ahdistunut oman lapseni voinnista. Tiedän äitinä että hän ei ole kunnossa mutta hän ei ota apua vastaan. Olen jumissa, koska haluan auttaa mun lasta mutta en halua pakottaa häntä mihinkään mihin hän ei ole valmis.

Toinen sulle tuli hyvä olo kun sait mut itkemään. Sä et ole kukaan mulle sanomaan mikä on kamala asia ja mikä ei. Ap

Alussa psyyke suojasi liian suurelta surulta. Nyt se suru purkautuu vähän kerrassaan, hallittavissa osissa. Puhua ei ehkä halua, jos pelkää, että sitten kaikki suru hyökyy päälle kerralla ja/tai ei tykkää näyttää tunteita toisen edessä. Sanoisin, että olet saatavilla tueksi, sulle voi aina tulla puhumaan, JOS siltä tuntuu, mutta ei ole pakko. Sitten antaisin toisen tulla sinuiksi asian kanssa omassa tahdissaan. Mikään tuossa, mitä kerroit, ei musta kuulosta huolestuttavalta.

Ei tuo minusta mitenkään epänormaalilta ainakaan kuulosta. Itse olen keski-ikäinen ja menetin läheisen jonkin aikaa sitten, ja minulla on tuota samaa, purskahdan itkuun epämääräisistä pikkuasioista, enkä haluaisi heittää MITÄÄN pois. En edes asioita jotka eivät erityisesti liity läheiseeni, kuten vaikka taskusta löytyneen vanhan kauppakuitin ("kun siinä on kerran vuosiluku 2019, niin se muistuttaa ajasta kun kaikki oli vielä hyvin"). Tai asioita joihin liittyy periaatteessa ikäviä muistoja, kuten läheisen lääkkeet ("mutta silloin kun hän söi näitä, hän oli kuitenkin vielä elossa"). Ja niin edelleen.

Yksi ystäväni suhtautui suruunsa myös hyvin sisäänpäinkääntyvästi ja aggressiivisesti. Ulospäin kivikasvo, ja ikäänkuin "varjeli" sitä syvää suruaan, se oli hänelle hyvin yksityinen asia, mistä ei halunnut jutella kenenkään kanssa. Suuttui kun siitä yritti hänen kanssaan jutella. Mutta se ei ollut hänen kohdallaankaan mikään mt-ongelma vaan yksinkertaisesti hänen tapansa surra - ja hän pääsi kyllä surustaan eteenpäin siinä missä muutkin.

Toki en osaa neuvoa miten lastasi pitäisi tukea - onhan tuo pienelle ihmiselle tosi kova paikka, kun kerran on vanhemmallekin. Ammattiapu voisi olla siitä hyvä, että voisi keskustella asioista ilman painetta säilyttää kasvojaan. Mikäli hän on kuten tuo ystäväni, ettei halua surra tuttujen nähden vaan pitää tunteensa omanaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minkä ikäinen lapsi? Kannattaa harkita terapiaa.

13v. Mä olen koittanut saada tuolle apua, mutta ei se ota sitä vastaan. Terkkarilla on käynyt ja terapeutin luona kanssa mutta ei se suostu tuosta puhumaan. Suuttuu vain jos enemmän yritän rohkaista. Ap

Vaikea ikä...Ei ymmärrä vielä aikuisena asiaa, mutta muistaa jo sen verran ettei enää voi lapsena unohtaa ja olla syvemmälle ajattelematta..

Varmaan tärkeää pitää elämässä sisältöä. Aika parantaa. Oma ukkini oli minulle isähahmo 19 vuoden ajan, ei ollut biologista isää. Kuoli lokakuussa, talvi meni jotenkin vain yrittäen selvitä ja asiaa ajattelematta ja vasta joskus toukokuun paikkeilla alkoi vasta upota kuolema päähän ja suru oli kova. Tästä on 15 vuotta ja suru on edelleen kova.

Tärkeää olisi sanoa pojalle, että isä haluaisi hänen olevan onnellinen. Avaa isän ajatusmaailmaa jos siitä tiesit jotain. Kerro että isä rakasti ja isä haluaisi vain parasta ja on aina rinnalla vaikkei enää läsnä.

Tää oli tosi kaunis viesti. Kiitos tästä. Ymmärrän täysin surusi! Kiitos kun jaoit. Eiköhän tästäkin selvitä. Ap

Ensimmäinen vuosi on vaikein. Tosiaan ne kriisin vaiheet kannattaa lukea ja näyttää lapsellekin. Hän on vihainen. Ja usein tuonkin ikäiset lapset vääntyy vaikka mille mutkalle kun etsivät syytä itsestään.

(Esim.tuttavani lapsen isä kuoli keuhkosyöpään, lapsi koki syyllisyyttä koska hänessä on eteläamerikkalaista perimää ja tupakka tuli sieltä joten hänen syytään että isä poltti ja kuoli.)

Eli vaikka vaikuttaa ettei lapsi kuuntele, puhu silti. Vakuuta uudelleen ja uudelleen että elämä jatkuu kaiken jälkeenkin.