Hoitajat, tottuuko niihin potilaiden kuolemiin koskaan?
Itse olen vasta aloittanut ja yöunet menee. Kovasti jotkut kehuvat ettei hetkauta suuntaan tai toiseen.
Kommentit (18)
Joo ja ei. Työn oppii ja on pakko oppia ottamaan ammatillisesti ja siihen kuuluu myös se että ihminen kuolee. Potilaita/asiakkaita ei myöskään sure samalla tavalla kuin jotain läheistä ihmistä, joten siinä mielessä se kuolema ei myöskään "hetkauta".
Kunhan eivät omalla vuorolla kuole. Ja se pelko siitä, että kuolee omalla voitolla, niin se on tosi stressaavaa ja kuluttavaa.
Vierailija kirjoitti:
Ei se silleen tunnu, kun eihän ne oo samalla lailla ihmisiä niinkun vaikka oma perheen jäsen.
Eläimiäkö ne sitten on?
Ei liikuta mitenkään. Tosin olen vain ollut hoitoapulaisena. Se on vapautunut potilaspaikka joku pitää siivota uudelle ihmiselle. Äkkikuolemat on kyllä hieman oho. On se elämänlanka joskus hauras sellaisillakin mistä ei voi yhtään päätellä.
Jotkut kuolemat eivät tunnut missään ja jotkut tuntuu. Riippuu potilaasta.
Omassa työssäni kuolleet asiakkaat ovat olleet iäkkäitä ja monisairaita, elämänpaloa ei enää ole. Ajattelen usein, että oli kyseisen ihmisen aika lähteä. En sure asiakkaita. Teen kaiken mitä osaan heidän hyvinvoinnin eteen heidän vielä elossa ollessa. Pyrin arvokkaaseen saattohoitoon. Silloin on hoitajan työ tehty. Suru kuuluu läheisille.
Ei ne vanhustyössä kauhean paljoa vaivaa. Luonnollista, ja monessa tapauksessa jo vapauttavaa ihmiselle päästä pois. Lasten puolella olis kyllä toinen juttu. En ehkä kestäis
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei se silleen tunnu, kun eihän ne oo samalla lailla ihmisiä niinkun vaikka oma perheen jäsen.
Eläimiäkö ne sitten on?
Tarkoitiin siis, että ne ei ole samalla tavalla arvokkaita niinkuin vaikka oma mies tai lapsi.
Monesti asukas itse on jo vuosia toivonut kunpa pääsisi pois. Kaikkia tutut jo kuolleet ja itse jäänyt yksin. Saati sairauksien aiheuttamat kivut joihin ei edes kipulääkkeet auta (syöpä, hermokivut).
Alalla 20-vuotta enkä ole kohdannut yhtään kuolemaan työurani aikana.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei se silleen tunnu, kun eihän ne oo samalla lailla ihmisiä niinkun vaikka oma perheen jäsen.
Eläimiäkö ne sitten on?
Ihminen on maailman alhaisin olento.
Vierailija kirjoitti:
Alalla 20-vuotta enkä ole kohdannut yhtään kuolemaan työurani aikana.
Missä ihmeessä olet töissä? Miten tämä voi olla edes mahdollista?
Vanhusten kanssa työskentelevänä hoitajana sanoisin, että ns. "vihanneksien" kohdalla se on vain helpotus kun kuolee. Sit kun yhtäkkiä kuoleekin se pirteä mummu joka vielä kävelee rollaattorilla syömään ja juttelee mukavia harmittaa vähän, mutta toisaalta hyvä kun ei joutunut elämään "vihanneksena".
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Alalla 20-vuotta enkä ole kohdannut yhtään kuolemaan työurani aikana.
Missä ihmeessä olet töissä? Miten tämä voi olla edes mahdollista?
Terveyskeskuksen päivystyksessä ja työterveydessä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Alalla 20-vuotta enkä ole kohdannut yhtään kuolemaan työurani aikana.
Missä ihmeessä olet töissä? Miten tämä voi olla edes mahdollista?
Jos työskentelee jollain päiväpoliklinikalla,niin ei ne sinne kuole.
Vierailija kirjoitti:
Jotkut kuolemat eivät tunnut missään ja jotkut tuntuu. Riippuu potilaasta.
Tämä just. Työskentelen erikoissairaanhoidossa yksikössä jossa kuolee myös nuoria ihmisiä äkillisesti, sekä pitkäaikaisen vaikean sairauden jälkeen. Paljon riippuu taustoista ja tilanteista. Joskus esim iäkkään, vaikean aivoverenvuodon tms saaneen potilaan kuolema hyvällä kivunhoidolla ja parhaalla mahdollisella perushoidolla omaisten läsnä ollessa on kaunista ja liikuttavaa. Joskus potilas menehtyy äkillisen elvytystilanteen jälkeen ja silloin tietysti jää pyörittelemään mielessään menikö kaikki niin kuin piti, teinkö varmasti kaikkeni Kuolemaan liittyviin rutiineihin tottuu, vainajan näkemiseen tottuu. Mutta se ihmisen kohtaaminen on aina erilaista. Potilaan ja omaisten. Silloin kun se onnistuu hyvin, se on hienoa ja palkitsevaa vaikka raskasta onkin. Sitten jos kaikki sattuu menemään erittäin huonosti (ristiriitoja omaisten kanssa ym), se on yksinomaan raskasta mutta siitäkin selviää kun asiaa aikansa käsittelee työkavereiden kanssa. Itseään ei kuitenkaan pidä kovettaa, hoitaja saa itkeä ja myötäelää omaisten kanssa, saa liikuttua ja olla loppuvuoron ajan vaisu. Ammatillinen toimintakyky pitää kuitenkin pystyä säilyttämään.
Eniten pysäyttää nuorten kuolemat ja sitten ne joissa olisi voitu tehdä jotain mutta asiat menivät pieleen. Esimerkiksi eivät kaikki selviä lääkeintoksikaatioista elävinä tai autokolareista. Elämäntyylillään voi vaikuttaa siihen pysyykö hengissä.
Ei se silleen tunnu, kun eihän ne oo samalla lailla ihmisiä niinkun vaikka oma perheen jäsen.