Haluatko kysyä jotain lääketieteen opiskelijalta?

jos vaikka esittäisit oman mielipiteesi tuohon lapsen päänsärky ketjuun :)

Hyvin vaikea kommentoida noilla esitiedoilla, mutta kasvain tuosta ei ainakaan tule mieleen. Aivan tyypillinen kasvaimesta johtuva päänsärky tuntuu makuulla ollessa (siksi yleensä aamulla) takaraivolla ja siihen liittyy usein oksentelua.

Onkohan lapsen näkö tutkittu? miten menee koulussa? Onko jännittäjätyyppi? Onko kipu toispuoleista? onko muita oireita? jne..



t.ap

Jos tarkoitat alavalintaa, niin kyllä, olen alkanut ymmärtää tässä työkokemuksen kartuttua, että olisin voinut harkita vielä kerran, tai kaksi.



ap

on kaikkea muuta kuin jännittäjä tyyppi, todella avoin ja reipas lapsi. näkö varmaan tutkitaan ensi viikolla neuvolassa.

ole varovainen tään muijasakin kanssa. Neuvoja pyytelevät hanakasti, mutta jos sitten jotain meneekin pieleen ovat varmasti syyttelemässä jälkikäteen. Älä siis oikeasti anna lääketieteellisiä hoito-ohjeita täällä. Toki voi neuvoa terveyspalveluiden pariin. Muutamaan otteeseen olen itsekin suositellut päivystykseen lähtöä, jos anamneesi on tuntunut tarpeeksi rankalta.

Hampaat voivat olla myös syynä, ja niin moni muukin asia. Kokemukseni mukaan tällaiset syyt suljetaan ensin pois ja sitten jäädään seurailemaan ja tarkkailemaan.

Varansa täällä varmasti kannattaa pitää, olen huomannut. Työsssäkin olen sen oppinut, että oma taustansa pitää aina varmistaa, ikävä kyllä näin.

muttei mitenkään erityisesti kiinnosta. En vielä tiedä mihin suuntaudun, katsellaan ensin vähän ympärille...

lääkärit ovat niin ilkeitä, nuivia hoitajille? Eivät ole huomaavinaankaan, eivätkä tiedä työkavereidensa siis hoitajien nimiä, vaikka vuosikaudet ollaan samassa talossa työssä oltu?

Ja jos ei ole, niin miksi ei?

Toivottavasti kukaan ei tulkitse nuivaksi sitä jos olen ajatuksissani. Oman kokemukseni mukaan jotkut vanhemmat lääkärit ovat nuivia hoitajille, ja hoitajat taas ovat hyvinkin nuivia meille nuorille lääkäreille/opiskelijoille. Eivät kaikki, ei saa yleistää. Ja jotkut vanhemmat kollegatkin ovat nuivia nuoremmille lääkäreille. Joten en vetäisi johtopäätöstä että lääkärit ovat nuivia, vaan jotenkin niin että kokemus ja asema aiheuttavat sen, että jotkut ihmiset kokevat voivansa olla nuivia 'alemmilleen'.

kuolemisen kohtaamiseen, sekä potilaan omaisen että hoitohenkilökunnan näkökulmasta?



Vieläkin valitettavasti tapaa lääkäreitä, joille potilaan kuolema on joko tappio (ei elämään välttämättömänä ja luonnollisena osana kuuluva asia) tai tylsä juttu (potilas ei enää tuo lääketieteellistä haastetta, kun parantavia hoitoja ei enää ole). Tarkoitan edellämainitulla pitkäaikaishoidoissa oleviin vanhuksiin tai saattohoitovaiheen syöpäpotilaisiin suhtautumista.



Sanattomaksi veti kerran lääkäri, joka tuli toteamaan potilaan kuoleman ja sanoi: "Otan osaa, mites on tämän ruumiinavauksen laita?" Olisiko siinä voinut edes muodollisen sekunnin tauon pitää näiden kahden lauseen välissä?

En osaa sanoa miksi ei ole, mutta enpä ole kyllä kuullut että muillakaan aloilla olisi (?). Potila-lääkärisuhteeseen liittyviä aiheita kyllä käsitellään useallakin kurssilla, mutta olen sitä mieltä että vaikka kuinka aihetta opiskelisi, on täysin itsestä kiinni miten ihmisiin suhtautuu, eli ei tätä asiaa välttämättä opiskelemalla opi.

Haaveilitko alasta jo lapsena? Entä miten toimit jos olet itse potilaana? Tuotko koulutuksesi esiin keskustelussa sinua hoitavan lääkärin kanssa?

vaan toivotan onnea ja siunausta matkaan - näet ja kuulet paljon; toivottavasti se muuntuu viisaudeksi, eikä kyynisyydeksi.



Toivottaa ikuinen wannabe-lääkäri, joka teki aikoinaan toisen ammatinvalinnan ja varmaan aina miettii, olisiko pitänyt valita toisin

Tai no onhan meillä ollut obduktioita ja muitakin kursseja, joilla kuoleman kanssa on jouduttu tekemisiin, mutta ohjausta en muista saaneeni. Kuolema on varmasti vaikea/hämmentävä/tms. tilanne kaikille, lääkäreillekin, ja luulen että tuo töksähtävä kommenttikin on johtunut ainakin osittain juuri siitä. Voi tietysti olla että lääkärikin 'rutinoituu' kuolemaan, eikä enää osaa asettua omaisen asemaan.

Itse olen kokenut hämmentäviksi ne muutamat kerrat kun olen joutunut kuoleman kanssa tekemisiin, itku on tullut silmään joskus ja toisinaan sitä vaan uppoutuu omiin ajatuksiin. Omaisten kanssa en ole suoranaisesti ollut näissä tilanteissa tekemisissä.

Haaveilin alasta yläasteelta alkaen, kovin naivistisia tosin olivat unelmani silloin. Tähän viitaten voin lohduttaa sinua wanna-be-lääkäri, että et ehkä tehnyt kovinkaan huonoa valintaa.

Jos olen itse potilaana, en erityisesti tuo esille omaa alaani vaan oikeastaan toivon että se ei tulisi ilmi, jolloin saan samanlaisen kohtelun kuin muutkin potilaat. Joskus asia on tullut väistämättä ilmi tai on ollut reilua kertoa asiasta hoitavalle lääkärille, esim. kun olin pitkässä hoitosuhteessa (lapsettomuushoidoissa), jossa asia olisi ehkä kuitenkin tullut jossain vaiheessa ilmi, kerroin siitä heti kättelyssä.

jos et lääketiedettä?

Varsinkin jos sinua hoitanut lääkäri ei ole tiennyt mitä opiskelet...

Voi olla että olisin opiskellut kätilöksi, jos en olisi päässyt lääkikseen. Jos nyt valitsisin, olisi ala jotain muuta kuin terveydenhuoltoa.