Onko olemassa vanhempia, jotka ei ahdistaisi omia lapsia? Onko oikeasti olemassa kivoja vanhempia? Kerro?

Samaa mietin. Kai sellaisiakin on, vaikka se kuulostaa aika oudolta, että oikeasti olisi läheinen.

Omat vanhempani olivat tosi ihania ja rakastavia. Tukivat minua monessa asiassa. 

Kyllä kaikki vanhemmat ahdistaa joskus. Se kuuluu kasvamiseen. Aikuisena taas normivanhempiin on ok välit, eikä ahdista. Outoihin voi taas olla huonommat välit.

Toki lapsessakin voi olla vikaa. Kyllähän lapsikin voi ahdistaa, varsinkin vaativampi tapaus.

Mun vanhemmat on ihania. Eivät ahdista, ovat aina tukeneet. Antaneet tehdä omat päätökset mutta jos ne ovat menneet päin helvettiä eivät ole kuittaillut vaan olleet tukena, henkisesti aina ja yhteen pahaan aikaan rahallisestikin.

Ollaan kyllä riidelty, oltu railakkaastikin eri mieltä. Mutta koskaan eivät ole ahdistaneet, ajoittain toki ärsyttäneet. Mahtavat porukat.

Vierailija kirjoitti:

Omat vanhempani olivat tosi ihania ja rakastavia. Tukivat minua monessa asiassa. 

Samoin mun, harmi, että äitini kuoli jo viisikymppisenä. Isäni elää vielä ja näemme usein. Uskon itsekin olevani mukava vanhempi, koska lapseni yhä aikuistuttaan tykkää käydä luonani  ja meillä on hauskaa yhdessä. En puutu liikaa, mutta olen apuna silloin jos tarvitaan. 

Minulla on mahtava äiti. Voin puhua hänelle mistä vain, oikeasti. Hän on aina tukenut minua päätöksissäni, ei ole tuputtanut omia ajatuksiaan tai ohjeita, ellen ole pyytänyt. Meillä on erittäin läheiset ja hyvät välit. Samaa voin sanoa isoäidistäni. Molemmat ovat asettaneet aikoinaan rajoja, mutta myös luottaneet siihen että itse osaan ajatella ja toimia. Toivon, että omien lasten kohdalla jatkuu sama lämmin suhde.

En voi puhua vanhemmilleni kuin pintapuolisista arkiasioista, koska olemme monesta asiasta liian eri mieltä tai täysin eri aaltopituudella.

Kun olen tehnyt virheitä, ovat kuittailleet niistä.

Ovat kyllä tukeneet rahallisesti, mutta aitoa henkistä tukea en ole saanut.

Ovat pyrkineet neuvomaan ja kontrolloimaan liikaa luottamatta siihen, että pystyn tekemään omat päätökseni. Varsinkin äidilläni on rasittava tapa mikromanageroida.

En nauti heidän seurasta enkä halua joutua olemaan siellä yötä. Kerran erehdyin olemaan joulun aikaan kaksi yötä ja pois lähtiessä olin ihan räjähtämäisilläni. Parempi vain pysyä kauempana.

Voi olla hyvät välit, äitini on vielä elossa ja nähdään sekä soitellaan usein. Hän auttaa tarvittaessa ja minä häntä. Kunpa isäni olisi elossa hän oli upea ihminen ja niin hyväsydäminen, jopa miehelläni ja isälläni välit kuin isällä ja pojalla, yhteisiä kalaretkiä jne. Ja kyllä kun isä vielä eli käytiin mökillä usein yhdessä mieheni, lapseni ja vanhempieni kanssa. Mun mielestä luonnollista että omat vanhemmat ovat elämässä mukana.

Vierailija kirjoitti:

En voi puhua vanhemmilleni kuin pintapuolisista arkiasioista, koska olemme monesta asiasta liian eri mieltä tai täysin eri aaltopituudella.

Kun olen tehnyt virheitä, ovat kuittailleet niistä.

Ovat kyllä tukeneet rahallisesti, mutta aitoa henkistä tukea en ole saanut.

Ovat pyrkineet neuvomaan ja kontrolloimaan liikaa luottamatta siihen, että pystyn tekemään omat päätökseni. Varsinkin äidilläni on rasittava tapa mikromanageroida.

En nauti heidän seurasta enkä halua joutua olemaan siellä yötä. Kerran erehdyin olemaan joulun aikaan kaksi yötä ja pois lähtiessä olin ihan räjähtämäisilläni. Parempi vain pysyä kauempana.

Samankaltainen kokemus. Kerralla pari tuntia jaksaa sitä outoa tunnelmaa, joka siellä vallitsee. Etäiset välit, jotka toteutuvat lähinnä heidän ehdoillaan. Äidilläni takana rankka päihdehistoria, nyttemmin muistin ja toiminnanohjauksen kanssa ongelmia ja juominen jäänyt. Isäni armoitettu työnarkomaani, joka aina ollut etäinen, ei siis mitään yhteistä.

Yritän pitää asialliset välit, mutta nämä pakolliset isän- ja äitienpäivät ja joulut yms ovat kyllä pakkopullaa ja hammastenkiristystä. Toisaalta ei niitä väliinkään voi jättää, koska helpommalla pääsee, kun vain suorittaa ne pikana läpi. Jos ei nähtäisi juhlapyhinä siitä saa sitten kuulla viikkotolkulla marttyyrivalitusta ja syyllistämistä, huokaus. Raskasta.

Mulla on onneksi elossa omat rakkaat vanhempani:

Heiltä Olen aina saanut rakkautta ja tukea .

Isäni oli kiltti ja huolehtiva, toisaalta huumorin varjolla huomautti jos jotain mokasi, ei isosta asioista mutta pikku jutut muisti pitkään, ei ahdistava, mutta en kyllä ihan kaikkea osannut hänelle kertoa.

Äiti taas on ahdistava, jaksaa kasvattaa 50 vuotiasta, ihmistä jolla on monella tapaa enemmän elämänkokemusta kuin ikänsä kotiäitinä olleella, tuntuu ettei hänellä ole lainkaan huumorintajua.