Miten suhtautua 7-vuotiaan täydellisyyden tavoitteluun?
Lapsi on todella suloinen 7-vuotias ekaluokkalainen läheisten esikoinen. Perheessä on myös pari vuotta nuorempi poika. Tämä esikoinen elää nyt sitä vaihetta, että hänen pitäisi olla kaikessa paras, nopein, taitavin, ensimmäinen... ja hän pettyy suuresti, jos joku toinen lapsi osaa jo taidon, jota hänellä ei ole. Harrastuksissaankin (musiikki, tanssi, liikunta) hän pyrkii täydellisyyteen. Onko mitään keinoja laskea pedanttisuustasoa, vai pitääkö vain ajatella, että lapsi on juuri tälläinen ja hyvä omana itsenään. Pelkää, että hänelle tulee myöhemmin ongelmia täydellisyyden tavoittelun kanssa. Miten auttaisin perheen äitiä ja isää?
Kommentit (7)
Meidän poika oli samanlainen, aina olisi pitänyt olla paras, tai ainakin parempi. Epäonnistumiset poika otti todella raskaasti, eikä pettymykseltään halunnut enää yrittää mitään uudestaan. " En mä osaa enkä ikinä opikaan." oli meillä usein kuultu lause.
Pikkuhiljaa huomasin, että lapsen kasvaessa itsetunto ja luottamus omiin taitoihin kasvaa. Tänään poika on 10v, eikä mitään ongelmaa (jos se nyt ongelma edes oli?) enää ole. Hän on reipas neljäsluokkalainen, ja osaa suhtautua asioihin ihan eri tavalla kuin muutama vuosi sitten. Tietysti pettymyksiäkin tulee edelleen, huono numero kokeesta voi saada pojan naaman nutturalle, mutta siitäkin selvitään.
Vanhempien väsymätön kannustus on mielestäni paras lääke. Meillä asioista on keskusteltu ja lapsen tunteet otettu tosissaan. Ihan oikeasti " huono" piirustus voi harmittaa lasta ihan vietävästi! Toiseksi lääkkeeksi käy aika. Paljon on kärsivällisyyttä koeteltu puolin ja toisin, mutta nyt meillä homma jo toimii. :)
Nämä siis vaan meidän kokemuksia, eikä muuten olla todellakaan ainoita, joilla on ollut samantyyppisiä " ongelmia" . Eli tietty kehitysvaihe+luonne, siinäpä se... Ihan yleistä tuntuu olevan.
Huojentavaa huomata että muillakin on samoja juttuja. Ja että siitä on päästy yli.
Meidän esikoinen kanssa ekalla ja tänäänkin läksyt meni takkuamiseksi tämän takia. Hän kun ei omasta mielestään osaa piirtää kunnolla eläimiä (läksynä piirtää jonkun eläimen talveenvarustautuminen). Yleensä ei koitakkaan asiaa, tai itkun ja takun kanssa edetään. Sama pyörällä ajossa( nyt osaa), luistelussa (osaa joten kuten) yms. Vaikka kuinka selitän ettei kukaan osaa näitä asiota vaan kaikki joutuvat ne opettelemaan, niin ei...
Onko kukaan käyttänyt lasta jossain perheterapeutilla tms? Ajattelin itse ottaa koulun terkkariin yhteyttä, jos hän osaisi neuvoa.
Kuuluu tähän ikäkauteen, tähän 6-7 -vuotiaan " murrokseen" .
Toki voi olla osittain, ja joillain lapsilla, luonteenpiirrekin.
Mutta meillä ainakin meni ohi, poika osaa nykyään paljon paremmin käsitellä pettymyksiä, sitä ettei osaa kaikkea, ja iloitsee myös siitä, jos oppiii jotain uutta vaikkei olekaan täydellinen.
Sain aikoinaan neuvolasta hyvän vihkosen tästä 6-7 -vuotiaasta koululaisen murrosvaiheesta, ja sen myötä tajusin paremmin poikani käytöstä. Vihkosessa oli hyvin selitetty tämä täydellisyyden pyrkiminen, epäonnistumisen pelko, ja miksi ja miten se kuuluu tähän ikäkauteen. Valitettavasti en nyt enää osaa asiaa siteerata, ja noiden vihkosten jako neuvolassakin on taidettu jo lopettaa. (Poika on jo 14 v)
Mutta jos yhtään lohduttaa, kuuluu tähän ikään ja on ns. normaalia.
löytyy myös " perfektionisti" . Meillä täydellisyyden tavoittelu ei ole liittynyt 6-7 vuoden ikään, vaan sitä on ollut niin pitkään kun poika on osannut puhua. Epäonnistumisten (hänen mielestään) jälkeiset raivarit ovat kyllä helpottaneet, mutta kyllä itku tulee vieläkin herkästi. Olen myös saanut tuon 6-7 v. oppaan ja se on muistaakseni MLL:n sarjaa. Sain sen muistaakseni 5-v. neuvolassa ja uskon, että opusta edelleen saa.
tyttö on aina (vauvasta) asti ollut tuollainen, ja itse asiassa tuntuu että nyt on iän myötä VÄHÄN ruvennut helpottamaan...
että meidänkin tyttö itkee hyvin paljon, ei siis raivostu yhtä usein kun ennen mutta itku tulee hyvin herkästi.
Eli tykkää ihan hirveästi askarrella esim mutta tosi helposti hänen mielestä jokin menee " ihan pieleen" ja saattaa suuttua ja repiä paperin. Samoin joskus läksyjen kanssa hermostuu jos ei täydellisesti osaisi tai jos joku kaunokirjain vähän lipsahtaa huonosti.
Luulen että tämä on suureksi osaksi osa luonnetta, eli ei sitä ikinä saa kokonaan pois. Olen kuitenkin iloinen että tyttö saattaa ihan vilpittömän ihaillen kertoa asioita mitä joku hänen kaverinsa osaa, eikä koulussa tai kavereiden kanssa ole asiasta ongelmaa. Peleissä esim hermostuu vielä joskus jos häviää, mutta sillonkin usein vain perheen kesken. Mutta just nuo piirtämise ja askartelut ja oma pianon soitto on niitä " pahimpia" .
Me tietysti yritämme aina ja joka tilanteessa tehdä selväksi lapselle, että kun tekee parhaansa niin enempää ei tarvi. Lapsen arvokkuutta ei myöskään mitata osaamisissa ja me olemme iloisia että hänellä menee koulussa hyvin, mutta hän olisi meille ihan yhtä tärkeä ja rakas vaikka ei menisi. Sitten on tietysti oma esimerkki, jos lapsi huomaa, että vanhemmat eivät ole mihinkään tekemiseensä tyytyväisiä niin ottaa siitä mallia. Minä olen oikeastaan pohjimmiltani itsekin täydellisyyden tavoittelija mutta lapsen myötä olen tietoisesti yrittänyt " relata" eli tytön nähden annan itselleni anteeksi, jos jokin ei olekaan ihan tiptop. Sanon, että no, tämä nyt meni vähän miten sattuu mutta ei se mitään, se on hyvä silti.
Luulen, että tulevaisuudessa tuo piirre on ihan hyvä, kunhan se ei mene liiallisuuksiin. Ja vanhemmat ja sukulaiset voivat varmasti auttaa siinä, ettei se pääse liiallisiin mittasuhteisiin (juuri esim näyttämällä, että sallivat virheet itselleenkin).