vauvan hoito ja suru
Heiniksiä olen seuraillut joskus synnytyksen ja ihan alkuaikojen tietämillä. Meidän vauvamme olessa 4vk isäni sairastui. Sen jälkeen en ole muistanut vauvaani. Toki olen hoitanut ja hoivannut, mutta jotenkin niin kaukausesti- kuitenkaan lasta huomaamatta. Perheeseen kuuluu myös pari sisarusta. Tuntuu kauhealta. Isäni kuoli. Nyt elän surussa eikä edes suloiset lapset pysty minua ilahduttamaan. Isommat vain ihmettelevät, miksi äiti taas itket. Säälittää että nuorimmaisen ja viimeisen lapsemme vauva-aika jää minulta näkemättä ja kokematta. Suru surun päälle. Onko täällä ketään saman kokenutta tai para-aikaa samassa tilanteessa olevaa? Onko netistä löytynyt sopivia keskustelu/ chat ryhmiä?Mistä olette saaneet avun. Olen niin yksin- lapsieni kanssa. Huomaan että kun itse en ole kunnossa niin minua ei kukaan kaipaa. Useamman vuoden kotona olleena ystäväni koostuvat puistojen ja lasten kerhojen ihmisistä. kun en siellä nyt jaksa käydä niin kukaan ei kaipaa, kukaan ei soita. Sukulaisiakaan ei juuri ole.
Kommentit (5)
kirjoituksesi osui silmiini ja ajattelin vastata vaikken tiedä osaanko suuresti lohduttaa. ajattelin vain kertoa, ettet täältä löytyy jollain lailla kohtalotoveri. myös oma isäni kuoli vajaa kuukausi sitten. tämä tapahtui täysin yllättäen ja odottamatta, vain pari viikkoa aiemmin olimme tavanneet viimeksi.
tämä on ollut monin tavoin todella raskas vuosi muutenkin, ja isän kuolema oli kyllä siihen päälle musertava tieto. Ihan aluksi olin todella murtunut, en pystynyt tekemään mitään, itkin vain pahaa oloa monta päivää lyhistyneenä. Mieheni pystyi onneksi jäämään töistä kotiin ensimmäiseksi viikoksi auttamaan vauvan kanssa, meillä on 11 kk ikäinen vauva. Sanoin miehelleni suoraan, että musta tuntui etten jaksa yksin. Monta kertaa vauva pysähtyi katsomaan mitä äiti itkee. Toisaalta lapsesta saa myös hiukan lohtua surussa.
Nyt pärjään taas kotona kaksin, koitan lähteä ulos kotoa ja nähdä ihmisiä. Harrastaa vähän, niin on muutakin ajateltavaa. Enää suru ei ole niin lamauttavaa ja kokoaikaista kuin ensipäivinä, mutta tulvahtelee välillä ja saa kyyneleet putoamaan. Aika kai vähitellen hiukan helpottaa.
Itse olen saanut tukea paljon mieheltäni, onko sinulla miestä? Lämmin halaus ja konkreettinen apu arjen askareissa auttavat valtavasti. Onko sinulla ketään kenen kanssa jutella asiasta? Itse käytin myös psykologia apuna, kenen luona olen muista syistä käynyt. Neuvolan kautta tai ihan terveyskeskuksen kautta kannattaa kysyä.
Paljon jaksamista sinulle ja lämmin halaus.
Gerda
Hei! Minulla ei ollut lapseni synnyttyä tilanne sama kuin sinulla, mutta rankka alkujakso myös. Neljäs poikamme syntyi keskosena viikolla 33.
Alku oli rankkaa kun poika oli teholla ja yritin käydä häntä päivittäin katsomassa. Samalla yritin huolehtia parhaani mukaan myös muista perheen lapsista.Raskaus aikana minulla todettiin sappikivet ja niiden aiheuttamat sappikoliikit olivat erittäin kivuliaat. Vauvan päästyä sairaalasta ei mennyt kuin pari viikkoa sain sappikohtauksen joka oli eritäin kivulias ja jouduin sairaalaan tiputukseen yöksi. Mies hoiti vauvaa.pääsin pian siraalasta ja yritettiin viettää normaalia elämää, mutta huomasin olevani erittäin ahdistunut ja itkin joka päivä. Tuntui, että kaiki menee pieleen. Aloin epäilemään itselläni masennusta kun en jaksanut iloita mistään. Hakeuduin lääkäriin ja itkin siellä koko ajan.
Sain rauhoittavia ja mietoja mielialalääkkeitä. Aloitin niiden syömisen ja parin viikon päästä alkoi näyttää valoisammalta. Sitten alkoi sapikohtaus kierre jossa 3 viikon aikana oli seitsemän kohtausta jossa jokainen oli aina sairaalareissu.Lopuksi olin jo tosi väsynyt hyvä kun jaksoin lapset hoitaa. Viimeinen kohtaus kun tuli en enää muuta tehnytkun oksensin.Jouduin sairaalaan 3 vrk kun haimassa alkoi olla tulehduksen merkejä. Sappi leikattiin ja elämä alkoi muuttua normaaliksi. Jälkeenpäin olen ajatellut että, niin rankka alku se oli et en yhtään ihmetellyt jos itselleni siitä masennus tuli. lääkkeiden avulla jaksoin henkisesti ajan vaikka fyysisesti oli rankkaa. Sinulla on ollut vielä monin verroin rankempaa kun läheinen ihminen on kuollut.Älä epäröi hakea apua. Sinulla on nyt surua, mutta voi myös olla mukana raskauden jälkeistä masennusta.Tuoreen äidin mieli on kumminkin todella herkkä.
mulla isä kuoli 20.5.2006 että tiiän miten rankkaa elämä osaa olla..
pakko vaan jaksaa.. mulla kanssa tytöt 2000 ja tää pikkanen 6.9.06
Hei,
todella ikävä tilanne, lämmin osanotto sinulle.
Eräs todella läheinen sukulaiseni, ei tosin kumpikaan vanhemmistani, kuoli yllättäin onnettomuudessa aivan raskauteni lopulla. Mulla oli muutenkin ollut vaikea raskaus, ja tuntui, että nyt tuli se viimeinen pisara. Mieheni oli toki myös surullinen ja jossain määrin ymmärsi minun itkeskelyäni, mutta henkilö ei kuitenkaan ollut ollut hänelle samalla tavalla läheinen ja lisäksi hän pystyi jotenkin siinä tilanteessa saamaan enemmän lohtua raskaudesta ja vauvan odotuksesta kuin minä. Eli tunsin olevani todella yksin siinä tilanteessa.
Puhuin asiasta neuvolassa ja sain ajan perheasioihin erikoistuneelle psykologille. Kävin kolme kertaa siellä juttelemassa, ja se todella helpotti. Käynnit olivat maksuttomia. Kannattaa kysyä neuvolasta, josko heillä olisi tarjota tällainen mahdollisuus.
Vauvan syntymä sai ajatukset muualle, mutta ihan täysin en ole " oma itseni" vieläkään.
Paljon jaksamista sinulle!
Olen kokenut saman tässä pari viikkoa sitten.
Jos haluat jutella ni laita vaikka mailia ullmaij@hotmail.com