Oletko muuttanut toiseen kaupunkiin päästäksesi etäälle lapsuuden perheestäsi?
Haluaisitko kertoa, miten tämä ajatus sinulle kehittyi? Minkälaiset tilanteet ajoivat siihen? Koitko huonoa omaatuntoa paikkakunnalta lähtemisestä? Oliko ratkaisu lopulta hyvä? Jouduitko menettämään jotain muuta ratkaisusi takia, kuten ystävät, työpaikka, olisitko muuten halunnut jatkaa "vanhassa kaupungissasi" elämistä?
Vertaistukea vähän niin kuin kaipaisin, tai siis näkökulmaa aiheeseen.
Kommentit (13)
Lähipiirissä on henkilö joka sai töitä kaukaa kotoaan mutta luulen että osasyynä oli myös päästä eroon hallitsevasta ja hankalasta vanhemmastaan. Hän on viihtynyt erinomaisesti toisaalla ja vaikea nähdä että takaisin enää näille seuduille muuttaisi.
Olisko näin illalla vielä muita kokemustaan jakavia? Olisi kiinnostavaa kuulla, oliko fiksu ratkaisu yms.
On harkinnassa, koska puolison hankala äiti on koko ajan jotain (turhaa) apua vailla. Pitäisi vaihtaa lamppu pihavaloon (asoy, huoltomies hoitaa oikeasti), milloin on pesukoneen ovi jumissa mutta simsalabim aukeaa heti kun mies käy sen avaamassa. Keksii siis viikottain tyhmiä tehtäviä millä yrittää juoksuttaa.
Et, ap, kerro itsestäsi eli ruinaat kokemuksia. Hanki niitä.
Kommenttisi julkaistaan hyväksynnän jälkeen.
Mode sensuroi näköjään mielipiteet.
Ei tarvetta. Asun viiden kilsan päässä vanhemmistani, mutta en ole nähnyt niitä kolmeen vuoteen.
Manipuloivia sukulaisia. Kävin seitsemän vuotta terapiassa ja siellä olon aikana tajusin kuinka toksinen koko perheeni on. Osa istuu linnassa ja osalle olisin voinut haastaa oikeuteen mm. Taloudellisesta a seksuaalisesta hyväksikäytöstä. On ollut vaikea tajuta ja hyväksyä tämä kaikki ja ulkopuolisille saattaa vaikuttaa oudolta miksi en ole tekemisissä perheeni kanssa, vaikka minulla pieni lapsi. Esim. Töissä tiedän porukan ihmettelevän, enkä todellakaan ala siellä avaamaan tilannetta.
Olen. Joudun asumaan 300km päässä salatuin tiedoin. Vanhempni on vaarallinen ja väkivaltainen, pahasti luonnevikainen. Yritttää oikeasti vahingoittqa lapsiaan ja toivoo pahaa. On jotain paljon pahempaa kuin perusnarsisti, siis narsistin piirteet mutta paljon julmempi ja väkivaltaisempi. Koko lapsuus oli pelkoa ja kauhua ja kipua.
Aikuisena ollut ajanjaksoja milloin se kiusaa, vainoaa, nyt onneksi rauhallista kun välimatka pitkä. En missään nimessä voi asua lähellä. Nytkin pitää olla valpas ja varuillaan.
Toinen vanhempi olisi normaali (ei siis toki normaali ole koska jäänyt tuohon liittoon, mutta siis ei ole aggressiivinen), mutta en voi olla väleiss kun se kertoo heti osoitteen, numeroni jne tuolle hullulle vanhemmalle.
Voi ei 11, rankan kuuloista. Mielenrauhaa ja turvassa säilymistä sinne.
Kyllä. Iso päätös, mutta helpotti elämää. Ahdistus kaikkosi.
Vahva epäilys, että toinen vanhemmistani on jotenkin persoonallisuushäiriöinen.
En vielä, mutta harkitsen. Syynä pelko siitä, että minä yksin puolison kanssa en jaksa kantaa vastuuta ikääntyvistä vanhemmista. Omat ja miehen sisarukset asuvat kaukana. Jo nyt näkyy paljon juoksuttamista, syynä "kun siinä vieressä olette". Vieressä tarkoittaa 45min matkaa suuntaansa. Kaikkein vaikeimmalta tuntuu kuitenkin se sama sitoutuminen ja saatavilla olo, ihan kuin olisi pieniä lapsia perheessä. Ystävien ja tuttavien kokemuksista tiedän, että hoitoneuvotteluissa kaikki kaatuu (lähellä asuvien) omaisten niskaan, ellei osaa tehdä itsestään kovanahkaista ihmistä, joka tarvittaessa vaikka huutaa vanhuksen läsnäollessa, että en hoida. Minä en tule siihen pystymään, eikä miehenikään. Pakeneminen tuntuu hyvältä vaihtoehdolta, nyt etätöiden myötä ja asumismuoto pitäisi muutenkin miettiä uusiksi ja vaihtaa pienenpään.