Sattuuko synnyttäminen?

Itse olin pelkopotilas mutta synnytys ei sattunut niin paljon kuin luulin ja otin kaikki tarjotut lääkkeet, ne ovat oikeasti hyviä. Lisäksi tuntui että saatoin luottaa mukaviin hoitajiin ja lääkäreihin, millä oli yllättävän suuri vaikutus siihen että miten synnytyksen koin. Ja näin jälkikäteen en mitenkään pysty palauttamaan mieleen sitä että miltä synnytys tuntuu, luonto on hoitanut asian niin että hormonit tms aiheuttavat tämän, näinhän useimmat sanovat. Toki joskus synnytyksissä tulee vaikeita tilanteita, itsekin olen kokenut tällaisen, mutta voit luottaa siihen että niissä sinut yleensä saadaan nukutettua tai puudutettua nopeasti niin että sitä kovempaa kipua tuntee vain hetken. Ja kokemani kovakaan kipu ei ollut sellaista että olisin luullut kuolevani siihen. Eli näin jälkikäteen voisin sanoa että yleensä kuitenkin kaikki menee hyvin, vaikka sattuisi.

Sattui enemmän kuin mikään muu elämäni aikana. En mitenkään pystynyt olemaan hiljaa. Pidin sellaista tuskaista kovaa ärinää. Kunnes sain epiduraalin ja viimeisen kanssa spinaalin, kun epiduraalia ei saatu onnistumaan.

Mulla 3 synnytystä, eikä yksikään edennyt ilman oksitosiinia. Eikä tosiaankaan ollut lepotaukoja supistuksissa, vaan lähes jatkuvaa kramppia, vaikka olin auki vasta 1,5cm ja ilman vesiä. Joka kerta sama kuvio.

Vierailija kirjoitti:

Itse olin pelkopotilas mutta synnytys ei sattunut niin paljon kuin luulin ja otin kaikki tarjotut lääkkeet, ne ovat oikeasti hyviä. Lisäksi tuntui että saatoin luottaa mukaviin hoitajiin ja lääkäreihin, millä oli yllättävän suuri vaikutus siihen että miten synnytyksen koin. Ja näin jälkikäteen en mitenkään pysty palauttamaan mieleen sitä että miltä synnytys tuntuu, luonto on hoitanut asian niin että hormonit tms aiheuttavat tämän, näinhän useimmat sanovat. Toki joskus synnytyksissä tulee vaikeita tilanteita, itsekin olen kokenut tällaisen, mutta voit luottaa siihen että niissä sinut yleensä saadaan nukutettua tai puudutettua nopeasti niin että sitä kovempaa kipua tuntee vain hetken. Ja kokemani kovakaan kipu ei ollut sellaista että olisin luullut kuolevani siihen. Eli näin jälkikäteen voisin sanoa että yleensä kuitenkin kaikki menee hyvin, vaikka sattuisi.

Omalla kohdallani matalasta "laulusta" ja eteenpäin nojaamisesta ja lantion keinuttelusta seisten oli kovasti hyötyä, samoin epiduraalin hengittäminen toimi ikään kuin "hengitystekniikkana" myöhemmässä vaiheessa. Olin vähän lukenut näistä etukäteen mutta synnytyksen aikana nämä tulivat käyttöön oikeastaan luonnollisesti, eli keho tiesi tavallaan mitä tehdä.

Supistuskipu oli niin voimakasta että tuntui kuin keho vain musertuisi. Mutta sitä kesti silti paremmin kuin ponnistusvaiheen kirvelevää ratkeamisen tunnetta. Silti halusin toisenkin lapsen, eli kyllä siitä selviää.

Vierailija kirjoitti:

Sattui enemmän kuin mikään muu elämäni aikana. En mitenkään pystynyt olemaan hiljaa. Pidin sellaista tuskaista kovaa ärinää. Kunnes sain epiduraalin ja viimeisen kanssa spinaalin, kun epiduraalia ei saatu onnistumaan.

Mulla 3 synnytystä, eikä yksikään edennyt ilman oksitosiinia. Eikä tosiaankaan ollut lepotaukoja supistuksissa, vaan lähes jatkuvaa kramppia, vaikka olin auki vasta 1,5cm ja ilman vesiä. Joka kerta sama kuvio.

Käynnistetyt synnytykset on kivuliaampia, oksitosiinitipalla tehdyt supistukset sattuu ihan eri tavoin kuin omat.

Kamalin kipu, mitä olen elämässäni kokenut, on korvakipu. Neljä kertaa synnyttänyt.

Normaalista synnytyksestä en osaa sanoa. Käynnistetty synnytys oksitosiinitippojen kera oli aika horroria. Viitisen tuntia 1,5 min supistuksia ja 1,5 min taukoa niiden välissä. Ilokaasusta en kokenut hyötyä, mutta epiduraali tuntui taivaalliselta tuon viiden tunnin kärvistelyn jälkeen. Joku epiduraalissakin kusi, kun synnytys ei edennyt toivotusti, vauva joutui ahdinkoon ja piti tehdä kiireellinen sektio ja tunsin polttavaa kipua kun vatsaa avattiin. Vauva oli vielä tiukasti kiinnittynyt, niin voisi sitä irrottamisesta koitunutta kipua varmaan vatsaan potkimiseen verrata. Kun vauva oli ulkona, sain humautuksen.

Sattuu, mutta se on sellaista "hyvää kipua", ei niin kamalaa. Synnytin kolme lasta ilman mitään kivunlievityksiä. Synnyksestä kuitenkin aina tietää, että se on vain väliaikaista ja kestää sen synnytyksen ajan ja palkinnoksi saa sen ihanan oman vauvan/vauvat. 

Olen kärsinyt myös peroneushermon halvaukseen johtaneesta iskiashermosärystä. Se oli elämäni pahinta kipua, heittämällä hirveämpää kuin mikään synnytys. Ja sitä kesti puoli vuotta yötä päivää, tuntui kuin koko jalkaa olisi sähkötetty, poltettu ja revitty irti, selkä oli aivan tulikuuma ja kipeä, eikä öisin voinut nukkua. Se loppui, kun pullistumat viimein leikattiin, mutta jalka jäi halvaantuneeksi. Pahinta oli, ettei tiennyt kauanko siinä säryssä pitää kärsiä. 

Synnytykset ei olleet mitään siihen verrattuna. 

Sattuu se, mutta naisen keho on luotu siihen, niin se ei ole luonnotonta kipua ja sen kanssa kyllä pärjää.

Etukäteen ei voi tietää kauanko se kestää ja pitää elää hetki kerrallaan. Ja jälkeenpäin sitä ei sitten enää niin muista. 

Hyvin se menee!

Synnytin 35vuotta sitten.

En edes muista oliko kipuja vai ei.

Aika tehnyt tehtävänsä.

Sattuu aivan hirveästi. Mutta muista, että olet itsesi tuohon tilaan saattanut, eikä ne synnytystuskat ole sen kätilön syy. Sille on turha meuhkata.

Ei satu.

T: Kokenut mies

Ei satu niin paljoa, jos mies työntyy anaaliin samalla.

Loppu sattui kun tuntui että repeää. Mutta ei se kestänyt kauaa, kyllä siitä selviää.

Vähemmän kuin kivulias kakka.

ei satu, mutta miehille valehdellaan, että sattuu, kun ne eivät saa koskaan tietää

Vierailija kirjoitti:

Kyllähän se sattuu. Mutta nykyään on saatavilla puudutuksia aika hyvin ettei se mitään epäinhimillistä järjen vievää tuskaa ole. Itse en tosin toisen lapsen kanssa ehtinyt sellaista saada, ja sattuihan se aika mojovasti, mutta onneksi oli lyhyt ja helppo synnytys joten kyllä senkin kesti. Silti jos mahdollista, ottaisin itse epiduraalin.

Nykyään on periaatteessa saatavilla lääkityksiä, mutta ei henkilökuntaa lääkitystä antamaan.

En nyt sattumisesta tiedä, kun tropit oli kohdillaan 😃onneksi. Ensimmäistä synnytettiin 53 tuntia sairaalan virallisen syntymäkertomuksen mukaan. Päättyi lopulta hätäsektioon, kun ei avautuminen ollut lopussa 7cm enemmän.

Toisen synnytys kesti enään vain 18 tuntia. Tässäkin avautuminen tyssäsi siihen 8cm. Ponnistus aihe kesti tunnin ja kätilö ajatteli että kyllä hän sen lapsen imukupilla saa silti "väkisin" revittyä maailmaan. Pienet eeppariviillot siis imukupilla revittiin väkisin ja verta menetin pari litraa. Jouduin sitten pikana paikkailtavaksi kuitenkin, mutta hengissä selvittiin molemmat.

Kolmannen saisi lääkärien mukaan sitten synnyttää jo ennalta sovitulla sektiolla. Jäi kuitenkin näihin kahteen 😃

PS. Sektiosta parani parissa viikossa toimintakuntoon, imukupissa meni ihan kuukausi että pysty edes istumaan 😅

Sattuu, mutta riippuu tosi paljon ihmisestä ja synnytyksestä miten paljon. Minulla esim. esikoisen synnytys oli kivuliaampi kaiken kaikkiaan kuin kuopuksen, vaikka esikoisen kohdalla sain kaikki mahdolliset kivun lievitykset ja kuopuksesta en ehtinyt saada kuin ilokaasua (josta en juuri kokenut apua). Mutta joka tapauksessa sitä on turha pelätä ennakkoon, kun ei voi tietää ja asiat menee sitten vaan painollaan. Toki kannattaa perehtyä vaihtoehtoihin ja synnytyksen kulkuun etukäteen, mutta myös huomioida että ennakkoon hyviltä tuntuvat ajatukset ei välttämättä tositilanteessa toimikaan.

En kokenut supistuksia mitenkään erityisen kipeiksi mutta en ole varma, olivatko ne edes kunnon supistuksia, kun eivät tehneet mitään. Hoitohenkilökunnan mielestä etenemättömyys johtui kivustani ja halusivat antaa kivunlievitystä. Synnytyksen itsensä kivuliaisuudesta en tiedä mitään, koska olin siinä vaiheessa taju kankaalla sektiossa. Kivunlievitykset ja minä emme ole koskaan oikein sopineet yhteen ja tällä kertaa sekavuuden sijaan menin kuulema tajuttomaksi useampaan kertaan, kunnes totesivat, että lienee viisainta mennä sektioon, koska tästä ei ole synnyttämään.