35-vuotias sanoo isäänsä isiksi?

Sanon aina isi-pisi, niin ei kuullosta yhtään niin jälkeen jääneeltä.

Omaani sanon vaan nuohoojaksi tai posteljooniksi kun äitinikään ei varmaksi tiedä.

AP

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ilmeisesti se kirpaisee, että suhde isään voi olla lapsuudesta aikuisuuteen lämmin ja rakkaudentäyteinen?

Tiedän olevani onnekas, kun sain isän, joka osaisi osoittaa sekä rakkauttaan että arvostustaan läpi elämänsä. Siitä syntyvä lämpö jää, vaikkei isä enää eläkään.

Aina isi sydämessäni.

Hyvänen aika, tuohan on suorastaan puhdasta ilkeyttä antaa ymmärtää, että ne jotka eivät isin käyttöä aikuisena hyväksy, olisivat jotenkin kaltoin kohdeltuja. Mitenkähän on omalla kohdallasi, kun tuommoista ilkeyttä uhkut. Lopetin isäni kutsuminen isäksi suurin piirtein silloin kun tulin teini-ikään ja voin vakuuttaa, että isäni oli minulle lapsuuteni sankari ja esikuva yhä edelleen.

Ymmärrän ihan hyvin, etteivät kaikki sano omaa isäänsä isiksi edes pikkulapsena.

Mutta mitä kertoo se, että ajattelee, että jonkun toisen ihmisen isän kutsumanimeä ei voi tai halua *hyväksyä*?

Ihan oikeasti?

Tuttavani lapsi sanoi isiä isiksi ja meni vielä kolmekymppisenä isin luona kyläillessä isin viereen nukkumaan ja kiinni isiin nukkumaan saman peiton alle. Se oli minusta hiukan outoa. Tämä isihenkilö kertoi siis asiasta minulle, kun menin kerran heillä käymään (poikkesin sovitusti hakemaan erään esineen) ja tytär huuteli isiä takaisin köllimään. Olisipa tämä vitsi, mutta ei ole. Ei isi eikä tytär nähneet kai asiassa mitään outoa tai noloa, kun isikin siitä avoimesti naureskellen kertoi, että peiton alla köllivät ja lämmittävät toisiaan kun on niin viileä talo. Ehkä olen vain rajoittunut.

Vierailija kirjoitti:

Tuttavani lapsi sanoi isiä isiksi ja meni vielä kolmekymppisenä isin luona kyläillessä isin viereen nukkumaan ja kiinni isiin nukkumaan saman peiton alle. Se oli minusta hiukan outoa. Tämä isihenkilö kertoi siis asiasta minulle, kun menin kerran heillä käymään (poikkesin sovitusti hakemaan erään esineen) ja tytär huuteli isiä takaisin köllimään. Olisipa tämä vitsi, mutta ei ole. Ei isi eikä tytär nähneet kai asiassa mitään outoa tai noloa, kun isikin siitä avoimesti naureskellen kertoi, että peiton alla köllivät ja lämmittävät toisiaan kun on niin viileä talo. Ehkä olen vain rajoittunut.

Ehkä olet fantasioinesi vain vähän pipi.

Olen huomannut tätä pojassani, joka on aina lapsena kutsunut isäänsä isiksi. Nyt parikymppisenä se onkin yhtäkkiä nolo sana. Hän yrittää sitten sanoa isä, joka ilmeisesti olisi "aikuisempi". Mutta kun se ei luonnistu. Nyt hän näyttää olevan totaalisen hämmentynyt, että millä kutsua "isiä". Melko surullista. 452

Vierailija kirjoitti:

Tuo "isi"- sanan käyttö aikuisen suusta on lapsellista. Se antaa ihmisestä heikkolahjaisen ja jälkeenjääneen kuvan. Ei jatkoon!

Meillä Isi on aina vaan Isi, erotuksena muiden isistä. Toisinaan sanotaan myös faija. Hän on mennyt jo kahdeksankytluvulla. Olen perheen nuorin, 57v. Perheen vanhin on 67v.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ilmeisesti se kirpaisee, että suhde isään voi olla lapsuudesta aikuisuuteen lämmin ja rakkaudentäyteinen?

Tiedän olevani onnekas, kun sain isän, joka osaisi osoittaa sekä rakkauttaan että arvostustaan läpi elämänsä. Siitä syntyvä lämpö jää, vaikkei isä enää eläkään.

Aina isi sydämessäni.

Hyvänen aika, tuohan on suorastaan puhdasta ilkeyttä antaa ymmärtää, että ne jotka eivät isin käyttöä aikuisena hyväksy, olisivat jotenkin kaltoin kohdeltuja. Mitenkähän on omalla kohdallasi, kun tuommoista ilkeyttä uhkut. Lopetin isäni kutsuminen isäksi suurin piirtein silloin kun tulin teini-ikään ja voin vakuuttaa, että isäni oli minulle lapsuuteni sankari ja esikuva yhä edelleen.

Ymmärrän ihan hyvin, etteivät kaikki sano omaa isäänsä isiksi edes pikkulapsena.

Mutta mitä kertoo se, että ajattelee, että jonkun toisen ihmisen isän kutsumanimeä ei voi tai halua *hyväksyä*?

Ihan oikeasti?

Totta, olisi pitänyt kirjoittaa hyväksymisen sijaan että oudoksuu, koska sitä tarkoitin. Ei tietenkään ole kenenkään asia hyväksyä tai olla hyväksymättä mitä sanaa käyttää.

Vierailija kirjoitti:

No onhan se nyt ihan hirveää tuommoinen tapa ja tosikoksi minua ei ole kyllä koskaan sanottu. Pikkulapset käyttävät isiä mutta aikuisen suusta se kuulostaa lähinnä pervolta. Hyi, yök.

No se pervous on ihan vaan sun päässäs.

Vierailija kirjoitti:

Pienet lapset käyttävät isi nimitystä.

Käytin minäkin pienenä. Sit vähän isompana ja nyt sit vielä tosi isona!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ilmeisesti se kirpaisee, että suhde isään voi olla lapsuudesta aikuisuuteen lämmin ja rakkaudentäyteinen?

Tiedän olevani onnekas, kun sain isän, joka osaisi osoittaa sekä rakkauttaan että arvostustaan läpi elämänsä. Siitä syntyvä lämpö jää, vaikkei isä enää eläkään.

Aina isi sydämessäni.

Hyvänen aika, tuohan on suorastaan puhdasta ilkeyttä antaa ymmärtää, että ne jotka eivät isin käyttöä aikuisena hyväksy, olisivat jotenkin kaltoin kohdeltuja. Mitenkähän on omalla kohdallasi, kun tuommoista ilkeyttä uhkut. Lopetin isäni kutsuminen isäksi suurin piirtein silloin kun tulin teini-ikään ja voin vakuuttaa, että isäni oli minulle lapsuuteni sankari ja esikuva yhä edelleen.

Ymmärrän ihan hyvin, etteivät kaikki sano omaa isäänsä isiksi edes pikkulapsena.

Mutta mitä kertoo se, että ajattelee, että jonkun toisen ihmisen isän kutsumanimeä ei voi tai halua *hyväksyä*?

Ihan oikeasti?

Totta, olisi pitänyt kirjoittaa hyväksymisen sijaan että oudoksuu, koska sitä tarkoitin. Ei tietenkään ole kenenkään asia hyväksyä tai olla hyväksymättä mitä sanaa käyttää.

Niin, joitakuita asia vaivaa ihan anonyymipalstan keskustelunaloitukseksi asti. Kyllähän sitä miettii, mistä moinen johtuu.

Onpas täällä paljon isittelijöitä. Todellisessa elämässä vaan en ole koskaan kuullut yhdenkään aikuisen isittelevän, onneksi, paitsi Annika Metsäkedon. Särähti korvaan pahasti.

Hassu keskustelu. En ole koskaan tullut edes ajatelleeksi, että kutsun isääni isäksi ja kysyessäni äidiltä puhelimessa "kuinka isi voi" tai "mites iskä"? Kutsumanimi muuttuu, mutta rakkaalla on monta nimeä.

Iskä on kammottavan sana, samoin äiskä.

Ehkäpä kaikki muut muodot ok mutta iskättely etoo.

Mitä ihmettä?

Minä olen jo yli kuusikymppinen, mutta isi minulla on edelleenkin elossa. Kun koko lapsuuteni häntä isiksi kutsuin, miksi olisin myöhemminkään jollain muulla nimellä kutsunut?