Onko kellään yhtä stressaavaa ruokapöydässä?

Mitenkään ei molemmat ehditä syömään aamupalaa yhtäaikaa kun toisen meistä pitää vahtia lapsia kunnes toinen saa syötyä. Mies yleensä syö eka että jaksaa alkaa touhuta lasten kanssa. Sitten laitetaan lapsille aamupalat ja kun kaikki hässäkkä ohitse niin syön itse jotain jos ehdin...Muutoin aloitan päivän siivoushommat ja päiväruuan laiton. Ulos ei lapset pääse mitenkään ennen kahtatoista. Niin paljon sähellystä yleensä ennen kuin pääsee etenemään. Joka päivä lapset kyllä ulkoilevat. Ajankohta vaan pakosti venyy.



Miestä saa tosiaan aina olla neuvomassa ja auttamassa joka asiassa. Kotihommien jakaminen itsenäisiin tehtäviin ei koskaan onnistu. Mies kyllä avoimesti osoittaa avuttomuutensa itse tilanteessa ja sekös minua raivostuttaa. Ei koskaan löydä vaatteita vaikka kuinka huolellisesti olisi näytille laitettu yms. Yksinkertaisimpiinkin tehtäviin pyytää minua avuksi" Tämä kävisi kyllä paljon kätevämmin jos tulisit jelppaamaan" ...justiin, kyllä minullekin joskus apu kelpaisi! Käskeä saa ja ohjeistaa koko ajan. Mies on melko " unelias" luonne että saa asioista aika monta kertaa tolkuttaa ennenkuin jotakin kuulee. Se kyylä rasittaa.



ap

Kaksi lasta ja kaksi aikuista ja puoliltapäivin saatte lapset ulkoilemaan??



Mulla on samanikäiset ja jokaikinen aamu saan esikoisen kerhoon tasan kello yhdeksäksi, kuopus mukana saattamassa ja sitten kuopuksen kanssa puistoon. Sitä ennen ehdin syöttää molemmat, syödä itse, laittaa esikoisen eväät ja siivota tunnin verran ennen kuin kumpikaan edes herää!



Katsokaa nyt vähän peiliin, aikuiset ihmiset!

Tai tosiaan ne kuulokkeet. Sitten et enää yksinkertaisesti kuule mitään ' turhaa' , ei poikia eikä lapsekasta miestäsi. 10-kuukautista voit pitää silmällä vaivihkaa. Välillä on sitten hetkiä, että Nyt Äiti Syö, eikä peffa ihan vähästä nouse penkistä taas passaamaan jotakuta. Anna miehen pukea tenaville mitä tahansa, kunhan on riittävän lämmintä vaatetta. Älä sekaannu. Puolustaudu, muuten saat elämäsi juosta noiden ukkojen asioilla.

Ehken ole sitten supermamma, mutten ole kyllä uusavutonkaan. Huhkin hulluna koko ajan enkä takuulla istu laiskottelemassa(paitsi nyt kun satun kirjoittamaan tätä *huoh*)...



Mieheni vie pojan aina kerhoon pari kertaa viikossa. Me jäädään vauvan kanssa valmistelemaan aamutoimia. Kerhoaamuista koitan saada irti mahdollisimman paljon ja koitan ehtiä tekemään enemmän asioita kuin yleensä.



Esikoinen ei ole oikein kaikkein seurallisin luonne. Pihalla ei viihdy muiden lasten kanssa juurikaan vaan leikkii siinä sivussa ja seuraa muiden poikien leikkejä puuhatessaan. On vauvasta asti ollut vetäytyvä luonne. Kavereita alkanut kinuamaan mutta kun nähdään mm. pihalla muita poikia niin ei halua leikkiä kenenkään kanssa. Oma kaveri olisi parasta mitä poikamme tarvitsisi.



ap

ap

Eli kaikki alkaa illalla järkevästä nukkumaanmenoajasta. Tenavat sänkyyn esim. viimeistään kasilta. Vanhemmilla omaa aikaa seuraavat pari tuntia, sitten myös vanhemmat nukkumaan. Aamulla vanhemmat ylös esim. seitsemältä, ehtii tekemään aamutoimet ja valmistamaan aamupalan (jos vauva jo hereillä, vuorotellen, toinen vahtii tenavaa), sitten tenavat ylös, elleivät jo itse ole heränneet. Aamupesut, vaatteet, aamupala (missä järjestyksessä parhaiten sujuu). Sitten viimeistään puol kymmeneltä toinen vanhemmista ulos, toinen tekee ruuat ja tarpeellisia kotihommia. Tai jos (kuten oikeasti on järkevää) on jotain lämmitettävää ruokaa isommasta satsista, voi tietysti kaikkikin lähteä pihalle. Takaisin sisälle niin, että ruoka syödään klo 11 nurkilla, riittävän ajoissa, jotta ei matalan verensokerin takia lapsilla mene ihan kiukutteluksi. Iltapäivällä joku rauhoittumishetki isommallekin, esim. kirjojen lueskelua, omassa sängyssä loikoilua, vaikka ei uni tulisikaan. Välipala esim. kahden nurkilla. Iltapäivällä uudelleen pihalle, jotta ruoka maistuu ja illalla uni maittaa. Toinen vanhemmista tekee taas ruuat, toinen huolehtii lapsista. Ruoka viiden nurkilla ja iltapala seiskan nurkilla. Ylimääräisiä keksejä, jugurtteja ym. ei tarvita, näillä ruokaväleillä lapset pärjää aivan mainiosti, niin myös aikuiset.



Kaikki syö yhtäaikaa samassa pöydässä. Pöydässä ei pelleillä eikä riidellä vaan jutellaan päivän tapahtumista ja esim. suunnitellaan mitä seuraavana päivänä tai illalla tehdään. Kaikkea ruokaa maistetaan, jos ei kelpaa, seuraava ruoka sitten ajallaan, ei ylimääräisiä herkkuja siitä hyvästä. Jos riehuminen alkaa, pois pöydästä.



Kun päivärytmi on selvä, ei tarvi isännänkään kysellä, mitä seuraavaksi tehdään. Aikataulun ja säännöt voi laittaa vaikka paperilla jääkaapin oveen, niin on jotain mihin tukeutua. On opeteltava ajattelemaan aina vähän etukäteen ja kertoa tapahtumien etenemisestä myös lapsille. Osa kiukuttelusta ja riehumisesta johtuu juuri siitä, että lapsia vaan komennellaan sinne tänne ilman, että he ehtivät yhtään valmistautua tilanteeseen. Esim. lapselle huikataan jo 5-10min ennen uloslähtöä, että alapa keräämään legoja, kohta on uloslähdön aika. Ei niin, että tullaan ovelle karjumaan, että vaatteet niskaan, nyt ulos. Aikuinenkin tuollaisesta hermostuisi. Ja kun rytmi on säännöllinen, lapset itsekin tietävät mitä seuraavaksi tulee eikä tarvi ihmetellä ja testata koko ajan.



Kuulostaa kyllä siltä, että olette varmaan perheneuvolan tai muun auttavan tahon ohjauksen tarpeessa, jos ei kahdelta kotonaolevalta aikuiselta arjen pyöritys onnistu. Siinä, että hakee ohjausta ja apua, ei ole mitään hävettävää. Siinä, ettei sitä hae ja antaa lasten kärsiä epävarmuudesta ja sekavasta elämästä, taas on.

Kunpa kaikki menisikin aina niin helposti kuten 27 ohjeistaa. Asiat ei mene tosiaankaan käytännössä niin helposti vaikka kuinka ajoissa herättäisiin. Samat tappelut aina edessä ja kaikki kun ovat aamuäreitä ja kukaan aamulla ole tehokkaimmillaan. Varsinaiseen " heräämiseen" menee kauemmin ennen kuin alkaa toimintatehokkuus(ehkä joskus yhdeksän jälkeen). Siinä ongelma. Aamut menee hampaita kiristellessä ja tiuskiessa kaikenlaista. Tunnelma alkaa leppyä vasta kun kaikki ovat syöneet aamupalan ja ennen kuin kaikki tuo sähellyksineen on ohi niin kello on jo ainakin kymmenen ja vaatteet vielä pukematta. Pukemiseen kun lisätään esikoisen yhteistyökyvyttömyys ja vaatteiden katoileminen niin aikaa menee ainakin reilu puoli tuntia koko urakkaan.



Voi kuinka itse koitankin saada kaiken toimimaan aina tehokkaasti! Wau, tänään pääsi pojat puoli 11 ulos. Piti tulla tänne oikein kehuskelemaan " saavutuksella" ...Parempaan ei olla tähän mennessä pystytty. Liian tiukka aikataulu laukaisee minulla ainakin heti paniikkioireet esiin. Aamut on minulle se pahin stressin laukaisija. Senpä takia haluaisin aamuista vähemmän kiireisen. Ei äkkilähtöjä ihan heti sängystä päästyä. Olen silloin koko päivän pahalla päällä. Tänään meni meille ihan kohtuuajassa.



Niin ja illasta on pakko kyllä nipistää sitä omaa aikaa. Lapset koitetaan saada ajoissa unille niin ehtii hetken keskittyä omiin harrastuksiinkin. Ollaan kyllä molemmat huomattavasti paremmalla tuulella jos saadaan päivittäin se oma hetki. Taistellaan siitä omasta ajasta eniten...lähinnä mihin se käytetään kun sitä jää niin vähän. Minä haluaisin tehdä jotakin konkreettista hommaa(mm. ommella, maalata ja piirtää) ja mies taas haluaisi yleensä vaan kuherrella kanssani. Olen alkanut ajatella että sekstailut sun muut on ajanhukkaa kun aika kortilla. Mies on aika vähän kotona yleensä kun muusikko ja hänenkin pitää jatkuvasti treenata. Nyt on ollut pitempi aika kun ehtinyt kotona olemaan. Jotenkin vaan sen takia tulee halu saada vapaahetket itselle kun en ole saanut koko suhteemme aikana yhtäkään vapaata päivääkään, vaikka mies saattaa olla viikonkin reissussa ja minä hoidan kotia.



Tuo valta-asetelma on entistäkin isompi kun ollaan huippuluovia ihmisiä. Luomisen puute hyppää heti arjessa esiin ahdistuksena ja sisäisenä tyhjyytenä. Kummankin henkinen kuppi usein tyhjä. Kun taas kumpikin meistä saa oman tyydytyksensä jutuistaan niin ollaan tosi onnellisia ja se heijastuu lapsiinkin. Niin se vaan menee.





ap

Olisi niin helppo saada kiksejä pelkästään siitä rutiinista. Meillä taas voimakkaasti tuntuu että elämässä tyhjiö heti kun elämä on pelkkää rutiinia ja mitään ei ehdi. Sokaistutaan helposti olemaan vaan pelkkiä robotteja joiden pitää pakkosuorittaa asioita kun muutkin siihen pystyy. Me pystytään VAIN kun saadaan se voimapaukkumme eli hetki selvittää päätämme juttujemme parissa muuten kasautuu se klimppi päähän totauttamattomista ideoista. Olen huomannut että malkein kaikilla luovilla perheillä on näitä samoja ongelmia. Apatia iskee helpommin jos ei saa tyhjentää pääkoppaa. Silloin e kestä arkea yhtään ja kaikesta tulee kaaos.



ap

Mietitte yhdessä miten voitte parantaa TEIDÄN elämää. Istutte miehesi kanssa alas ja mietitte ankarasti eri tapoja, jolla arkirutiinin saisi sujumaan, niin että ette ole vain robotteja, vaan että korvienväli on myös kunnossa. Kukaan muu ei ole spesialisti teidän asioissa kuin te itse ja sieltä se vastauskin löytyy. Kaivakaa.

Samat neuvot ollaan kuultu monelta ja ne eivät meillä koskaan käytännössä toimi. Vanhempien oman ajan puute nyt on kaikissa perheissä varmasti ongelma. Meillä se vaikuttaa erityisesti arjen sujumiseen. Ja kun omaa aikaa ei juurikaan ole niin tottahan siitä seuraa noidankehä eikä sitä kunnollista rytmiä koskaan tule kun kaikki naama norsunvitulla vaan tekee asioita vähän sinnepäin.



Olisi mielenkiintoista kyllä käydä jossain pariterapiassa setvimässä noita sisäisiä juttuja kun ei me niitä ehkä osata alkaa purkaa konkreettisesti käytännössä ihan heti. Muutos vaatii aikansa. Emme ole kovinkaan rutiini-ihmisiä ja ehkä se tiukka aikataulu vaan saa meidät ahdistumaan ja panikoimaan. Silloin elämä ei tunnu enää elämältä...jotenkin? Mutta ei kyllä tämä kaaoskaan tunnu elämältä. :( Pitäisi löytää siis se punainen kasassa pitävä lanka ja pieni hohde elämään samalla. Kultainen keskitie kliseisesti.



Noh, mutta nyt en hukkaa KALLISTA AIKAA jorinoihin vaan alan hommiin!



ap

Että eräänä päivänä vaan *pops*, lapset osaakin syödä kuten pitääkin? Voi hyvänen aika sentään...

Lapsille heitän mitä ehdin parhaani mukaan. Kerrankin kun päädytään koko perhe pöytään niin alkaa melkein itkettää kun en meinaa kestää sitä tilannetta ja joskus ovet paukkuen menen olkkariin syömään. :/ Ruokailu vaan on se ainoa hetki kun ehdin istahtamaan päivän aikana niin haluaisin vaan sen yhden hetken itselleni tai hajoaa pää. Masentaa...

Meillä 3 lasta, ja _kukaan_ ei saa erityiskohtelua paitsi alle 1v 3kk ikäisenä. Ruokailutilassa syödään, ja perhe tulee paikalle kun emäntä kutsuu. Komentoa on, mutta minun lapseni osaavat odottaa vuoroaan, sekä lämpimän ruoan että jälkiruoan suhteen.



Pöydästä ei nouta, ennekuin olen antanut luvan.



Kuullostaa ankaralta, mutta pöydässä kuullostellaan kaikkien kuulumiset vuorotellen ja puhutaan yhteisistä asioista.

Mies on työttömänä mutta hänestä ei ole useinkaan paljon apua missään. Välillä iskee epätoivo kun kaikki kasautuu niskaani. Arjen muihin säätöihin menee tuhottomasti aikaa ja syöminen jää aina iltaan. Se vituttaa suoraansanoen. Miksi kaiken pitää olla niin vaikeaa?! Ei olla edes töissä ja kuitenkin AINA kaikki kaatuu...Aika ei riitä mihinkään. Ehdin pukemaan vaatteet päälle vasta joskus puoliltapäivin ja aamupalakin jää välistä kun sotkut alkaa ahdistamaan heti aamusta. Niitä sitten alan heti herättyäni puunaamaan ärräpäät lennellen. Nykyään olen harvoin hyvällä päällä. :(

Ottakaa tarkat ruoka-ajat jolloin syötte ja muutenkin kantsis ottaa hieman rauhallisemmin.



Kyllä sitä syödä ehtii.

ja lapsia vain kaksi ja silti arki kaatuu niskaan? Voi hyvä isä sentään!

Olen pian niin hermoraunio etten kykene mihinkään järjelliseen. Pojat siis itkevät ja huutavat IHAN KOKO ajan. Siitä tulee lähinnä se kaaosmainen olotila jossa kenelläkään ei ole hyvä olla. En pysty itse tekemään mitään jos taustalla huudetaan täyttä kurkkua stereona. Heti kun silmä välttää niin esikoinen on kiusanteossa ja vauva rääkyy. En pysty siis juuri yhtään siivoamaan enkä syömäänkään kun lasten äänet alkaa säristä korvissa ja päässä. Nousee stressihormooni hetkessä. Kaikki energia menee lasten hillitsemiseen ja lohdutteluun koko ajan. Sekunniksikaan ei voi jättää silmistä noita.



Minulla on rintaa alkanut vihlomaan yhä enemmän ja pää aina kipeä. Todellisuus hämärtyy aika ajoin. Väsymys on suunnaton ja itkuherkkyys. Masennunkohan oikeasti tähän perhemylläkkään? :(

vanhempiensa mielialoja ja osa tuosta riehunnasta voi olla sen teidän yleistilanteen aiheuttaman ahdistuksen purkua ja huomion hakemista. Ainakin selvästi sillä näköjään saavat sinulta huomiota. Ettette nyt vain kaikki istu kaiket päivät kotona " ajelehtien" ja ahdistuneina?



Selkeä rytmi elämään, paljon ulkoilua ja esikoinen johonkin puolipäiväkerhoon!

Suosittelisin siis ryhdistäytymistä ja itsensä unohtamista ja tilanteen haltuun ottamista. Siis vanhemmuutta.

Minä koitan kaikin tavoin koittaa pitää rytmiä yllä mutta todellisuus vaan on se että asioita ei voi tehdä hetkessä kun lapset kinuavat niin paljon huomiota...negatiivisin keinoin. Minulla menee eniten aikaa pelkkään siivoamiseen jota en saa kuin aloitettua pikkuisen vaikka olisi millainen aikataulu ja suunnitelma! Se stressaa eniten. Pakko vaan hoitaa vaikka lapset huutaisi tunnin yhtäkurkkua taustalla. Mies meillä lähinnä hoitaa lapsia kun minä siivoan. Hoitaa ulkoilut sun muut lasten kanssa. kaikki tulee päivän mittaan tehtyä tosi hutiloimalla rääppien kun ainoa aika hoitaa kaikki siivoushommat kun pojat ovat ulkona. Ei minulla aika ainakaan pitkäksi tule koskaan kun niin kädet täynnä kaikkea...hmmm