Yksinäisyys ja pakonomainen haaveilu

vmp

Mä olen yksin ja haaveilen, mutta minä RAKASTAN sitä enkä koe sitä minkään sortin ongelmaksi. Tosielämä on hemmetin tylsää, haavemaailmat ihania. Miksi haluaisin olla enempää kuin on pakko siinä paskassa, jossa olen sairaalloisen lihava, yksinäinen, raihnainen, vanha akka... 

En minä kyllä ainakaan 20 vuoteen ole mitään yhteenkuuluvuuden tunnetta tai sosiaalista täyttymystä halunnutkaan. Töissä käyn mutta siellä riittää ett ähoitaa työasiat, ei ole pakko muuten olla tekemisissä. Etänäkin teen 100% eli ei mitään kahvihuonejuttuja. Muuten en pidä yhteyttä keneenkään ihmisiin, mitä nyt vanha äiti kerran kuussa soittelee ja kyselee miten menee ja onkos ilmoja pidellyt.

haaveilua aina pää täynnä, mutta en ajattele että pitäis olla toisin. kun kaikki olemisen versiot on omalla tavallaan absurdeja kuitenki.  ja paremmuusjärjestystä ei mulle oo olemassa näissä jutuissa.

No olen haaveillut vuosia yksin. Nyt vuosi sitten ihastuin, enkä sen jälkeen ole kyennyt enää muista haaveilemaan. Suhteesta ei tullut kuitenkaan mitään.

Ei vaikuta ihmissuhteisiin, koska minulla ei muita ole. Tai no, pilasi suhteet muihin kyllä jo aiemmin, koska muut näkivät ettei tuo suhde ole hyväksi minulle. Tiesin kai sen itsekin, mutten meinaa päästä irti.

Yksinolo lienee aiheuttanut sen, että sitten tulee osaltani suuria ongelmia jos jonkun kanssa pääseekin läheisiin väleihin. En vaan osaa sitä ihmisten välistä sosiaalista kanssakäymistä ja kaikkia niitä "sääntöjä" ja haluan paeta taas sinne yksinäisyyteen osaamattomuuttani.

tuleeko muille höntti olo pikkuisen, kun edellinen on just laittanu about samansisältöisen kommentin sillä aikaa kun kirjoitan omani, ja sitte kaikki katsoo että hittoako tuo toistaa samaa?

Vierailija kirjoitti:

Yksinolo lienee aiheuttanut sen, että sitten tulee osaltani suuria ongelmia jos jonkun kanssa pääseekin läheisiin väleihin. En vaan osaa sitä ihmisten välistä sosiaalista kanssakäymistä ja kaikkia niitä "sääntöjä" ja haluan paeta taas sinne yksinäisyyteen osaamattomuuttani.

entä jos jollekin hyvälle tyypille vaan sanoo että ottais tuon huomioon?

Olin ennen niin yksinäinen, että melkein fyysisesti sattui. Koko ihoa melkein kivisti kosketuksen puutteesta ja haaveilin läheisyydestä ja ihmissuhteista hyvin paljon. Omalla kohdallani tuo paljastui masennuksen oireeksi ja on helpottanut huomattavasti lääkkeillä. Kuulostaa hassulta ja en itsekään tajunnut yhteyttä kuin vasta jälkikäteen. Lääkkeet ovat auttaneet myös siihen, että pystyn nykyään luomaan kaipaamiani ihmissuhteita paremmin. Niiden puute ei kuitenkaan satu samalla lailla kuin ennen.

Tuo samaistumattomuus kuulostaa minullekin tutuilta autismin piirteiltä tai voi olla, että yksinkertaisesti masennus vie empatiakyvyn nollaan ja estää sillä tavoin sosialisoimisen. Tarkistuttaisin sinuna asian, jos et ole jo hoidossa! :)

Pakonomainen haaveilu?

Siinäpä uusi juttu mulle ainakin.

Haaveiluhan on mukava asia. Kun yksinäisellä on kyky haaveilla on myös mielikuvitusta ja sen voisi kuvitella olevan hyvä asia. Yksin oleminen ei ole lainkaan niin ikävää, kun on hyvä mielikuvitus.

Muiden ihmisten kanssa vuorovaikutuksen onnistuminen vaatii tietysti toistenkin huomioon ottamista. Kuuntelua, vastaamista tai yhdessä tekemistä, ja toki hiljaa vieressä olemistakin.

Jos silmät kiinni haaveilee omissa maailmoissaan, niin toisten seura voisi hyvin olla olemattakin siinä vieressä. Niistä toisista voi tuntua siltä, ettei heidän seuransa kiinnosta.

Mitähän tuolla sitten tarkoitat.

Ei tarvitse odottaa mitään sosiaalista täyttymystä. Voi vaan olla.

Tyhjyyden tunteet pitää käsitellä ihan itse oman itsensä kanssa. Niitä ei kukaan muu ihminen tule täyttämään. On nimittäin kyse tunteista ja omasta sisäisestä hyvinvoinnista.

Sen odottamiseen, että joku toinen, sosiaalinen elämä, ihastuminen, ystävä tai kuka vaan muu ihminen tulisi korjaamaan omat tyhjyyden tuntemukset joutuu pettymään.

Vierailija kirjoitti:

Ei tarvitse odottaa mitään sosiaalista täyttymystä. Voi vaan olla.

Tyhjyyden tunteet pitää käsitellä ihan itse oman itsensä kanssa. Niitä ei kukaan muu ihminen tule täyttämään. On nimittäin kyse tunteista ja omasta sisäisestä hyvinvoinnista.

Sen odottamiseen, että joku toinen, sosiaalinen elämä, ihastuminen, ystävä tai kuka vaan muu ihminen tulisi korjaamaan omat tyhjyyden tuntemukset joutuu pettymään.

Kaikilla on varmasti eri syitä tyhjyyden tunteiden taustalla.

Vinkkinä sitä voi saada hälvenemään ja poistumaan, kun oikeasti pysähtyy miettimään mitä itse haluaa, mikä on itselle tärkeää, mistä itse ei pidä ja mitä ei halua. Näiden asioiden ei tarvitse olla samoja kuin muilla. Sitten hyväksyy oman erilaisuutensa ja omat tarpeensa. Sitten miettii miten voi ITSE kulkea niitä kohti, mihin käyttää aikaansa ja mitä ei enää tee. Ei vaadi mitään muilta, vaan alkaa itse parhaansa mukaan pyrkimään omaan hyvinvointiin. Ei toivo enää, että joku tulisi ja korjaisi kaiken. Tässä vaiheessa on opeteltava tekemään niitä asioita mitkä tuntuu hyviltä itselle ja kieltäydyttävä niistä, mitkä tuntuvat liian stressaavilta, raskailta tai omien arvojen vastaisilta.

Joitain asioita on pakko tehdä vaikkei aina jaksaisi ja niihin on opeteltava suhtautumaan tyynesti: teen tämän koska minun täytyy, sitten kun olen tehnyt tämän saan tehdä mitä haluan. Olen tyytyväinen siihen, että pystyn tekemään tämän ja tyytyväinen itseeni tämän tehtyäni.

Kun on itsensä puolella, itsensä tukena, ymmärtää omia tarpeitaan ja hyväksyy ne, vähenee riippuvuus "sosiaalisesta täyttymyksestä", kun omia tunteita tunnistaa ja hyväksyy paremmin ja voi tyynesti olla oma itsensä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei tarvitse odottaa mitään sosiaalista täyttymystä. Voi vaan olla.

Tyhjyyden tunteet pitää käsitellä ihan itse oman itsensä kanssa. Niitä ei kukaan muu ihminen tule täyttämään. On nimittäin kyse tunteista ja omasta sisäisestä hyvinvoinnista.

Sen odottamiseen, että joku toinen, sosiaalinen elämä, ihastuminen, ystävä tai kuka vaan muu ihminen tulisi korjaamaan omat tyhjyyden tuntemukset joutuu pettymään.

Kaikilla on varmasti eri syitä tyhjyyden tunteiden taustalla.

Vinkkinä sitä voi saada hälvenemään ja poistumaan, kun oikeasti pysähtyy miettimään mitä itse haluaa, mikä on itselle tärkeää, mistä itse ei pidä ja mitä ei halua. Näiden asioiden ei tarvitse olla samoja kuin muilla. Sitten hyväksyy oman erilaisuutensa ja omat tarpeensa. Sitten miettii miten voi ITSE kulkea niitä kohti, mihin käyttää aikaansa ja mitä ei enää tee. Ei vaadi mitään muilta, vaan alkaa itse parhaansa mukaan pyrkimään omaan hyvinvointiin. Ei toivo enää, että joku tulisi ja korjaisi kaiken. Tässä vaiheessa on opeteltava tekemään niitä asioita mitkä tuntuu hyviltä itselle ja kieltäydyttävä niistä, mitkä tuntuvat liian stressaavilta, raskailta tai omien arvojen vastaisilta.

Joitain asioita on pakko tehdä vaikkei aina jaksaisi ja niihin on opeteltava suhtautumaan tyynesti: teen tämän koska minun täytyy, sitten kun olen tehnyt tämän saan tehdä mitä haluan. Olen tyytyväinen siihen, että pystyn tekemään tämän ja tyytyväinen itseeni tämän tehtyäni.

Kun on itsensä puolella, itsensä tukena, ymmärtää omia tarpeitaan ja hyväksyy ne, vähenee riippuvuus "sosiaalisesta täyttymyksestä", kun omia tunteita tunnistaa ja hyväksyy paremmin ja voi tyynesti olla oma itsensä.

Tähän liittyy myös ymmärrys siitä, ettei ole mitään "muita". On vain erilaisia yksilöitä erilaisen kypsyyden vaiheissa, erilaisilla itsensä, maailman ja muiden ymmärtämisen tasoilla.

Lopulta tältä pohjalta onkin helpompi viettää sosiaalista elämää, silloin kun jaksaa ja siinä seurassa mikä itselle ja omille arvoille tuntuu sopivalta. Sopivaa seuraa ei ehkä heti löydy, mutta itsensä kanssa viihtyessään se ei haittaa.

Kun mitään vaatimuksia muita kohtaan ei ole, niin sitten kun jotain löytyy, on se jotain mikä sopii itselle.

Minulla, AP:lla, varmaan johtuu siitä, että mielenkiintoni (motivaatio) kohdistuu sellaisiin hyvin spesifeihin ja ikääni nähden "epäkypsiin" lapsuuden ajan mielikuvitusmaailmoihin. Olen hyvin rajoittunut kokeilemaan mitään uutta ja tuotan haaveita hyvin samankaltaisesta "lapsiystävällisestä" aineistosta, suunnilleen K-12 ikäkausien kypsyydelle suunnatusta animaatiosta, sarjakuvista ja videopeleistä. Pelaan edelleen niitä peligenrejä, joita minua on rohkaistu testaamaan. Huomaan saman koskevan vuorovaikutuksessa, että kukaan ei esittele minulle harrastuksiaan, joihin voisin samaistua. Ystävien kanssa harrastukset ja yleinen puhe elämästä kantavat, mutta koen silti olevani yksin koska hahmo-ja maailmasuunnittelu kiehtoo enemmän ja sitä en voi harrastaa kenenkään kanssa. Ihan kuin leikkikaveri puuttuisi. Aikuisten maailma on ankea paikka, vaikka seurustella haluaisin sillä kaipaan läheisyyttä ja kodintuntua, sitä että olisi turvallista olla ja olisi ihminen jonka kanssa vaihtaa ajatuksia. Jotenkin ristiriitaista tää yksinäisyys ja mitä haluan muilta. Joku iso tyhjyys ihmissuhteen ja täyttymyksen osalta vaivaa. 

Maladaptive daydreaming. En tiedä mikä suomeksi, mutta joo jonkunlainen mt ongelma se voi olla. Itse teen myös tätä ja haluaisin välillä lopettaa, mutta myös en, koska oikea elämäni on surkeaa. Olen ruma, tyhmä jne.

Mikä lie sairaus mutta mä oon haaveillut sellaisesta todellisesta rehellisyydestä että lupaukset pidetään ja toisiin voi luottaa, sukulaisiinkin, vaikka tulis riitaakin. No enää en sellaisesta haaveile. Ihmisiin ei voi luottaa.

Joku yllä puhui mielikuvitusmaailmoista.Mulla  samantapaista, eli en minä haaveile mistään mitä voisi olla olemassa. Joskus juttelin joidenkin muiden kanssa haaveista, ja heidän oli luokkaa löytää joku puoliso, saada tietynlainen talo tai oppia purjehtimaan. Radikaalimmatkin haaveili tyyliin jostain julkkiksesta puolisoksi, jonka saaminen toki on tosi epätodennäköistä, mutta silti kai aika tavallista että ihmiset ihastuu vaikka poptähtiin tai näyttelijöihin ja niistä haaveilee. 

Mitä mun fantasiat on? Haluaisiin olla haltia Tolkienin Rivendellissä. Tai dryadi maagisessa metsässä. Osata muuttaa muotoani. Käydä taikataisteluita toisia maageja vastaan, tulipallot ja salamat roihuten. Letää nyt ainakin pitäisi osata. Voisin myös olla merenneito joka elää veden alaisesssa kuningaskunnassa. Elelen näissä itse luomissani maailmoissa tuntikausia ja nautin siitä enemmän kuin mistään tosielämässä. Jos olisin nuori, se olisi monesta söpöä. Koska olen viisikymppinen ämmä, se olisi ihmisistä kummallista, jos tietäisivät.

Mä en kyllä halua edes eroon haaveilustani. Saan työni tehtyä ongelmitta, kodin siivottua jne. Muun ajan saan lapsettomana ja miehettömänä vapaasti uppoutua fantasiamaailmoihini, jotka on paljon kiinnostavampia kuin tosimaailma.

Vierailija kirjoitti:

Joku yllä puhui mielikuvitusmaailmoista.Mulla  samantapaista, eli en minä haaveile mistään mitä voisi olla olemassa. Joskus juttelin joidenkin muiden kanssa haaveista, ja heidän oli luokkaa löytää joku puoliso, saada tietynlainen talo tai oppia purjehtimaan. Radikaalimmatkin haaveili tyyliin jostain julkkiksesta puolisoksi, jonka saaminen toki on tosi epätodennäköistä, mutta silti kai aika tavallista että ihmiset ihastuu vaikka poptähtiin tai näyttelijöihin ja niistä haaveilee. 

Mitä mun fantasiat on? Haluaisiin olla haltia Tolkienin Rivendellissä. Tai dryadi maagisessa metsässä. Osata muuttaa muotoani. Käydä taikataisteluita toisia maageja vastaan, tulipallot ja salamat roihuten. Letää nyt ainakin pitäisi osata. Voisin myös olla merenneito joka elää veden alaisesssa kuningaskunnassa. Elelen näissä itse luomissani maailmoissa tuntikausia ja nautin siitä enemmän kuin mistään tosielämässä. Jos olisin nuori, se olisi monesta söpöä. Koska olen viisikymppinen ämmä, se olisi ihmisistä kummallista, jos tietäisivät.

Mä en kyllä halua edes eroon haaveilustani. Saan työni tehtyä ongelmitta, kodin siivottua jne. Muun ajan saan lapsettomana ja miehettömänä vapaasti uppoutua fantasiamaailmoihini, jotka on paljon kiinnostavampia kuin tosimaailma.

Tuollainen on minun, AP:n, mielestä rikkautta ja omaperäistä empatiaa kun kykenee samaistumaan fiktiivisiin hahmoihin. Itsekin haaveilen olevani ninja tai droidi tai androidi tai mikä ikinä niistä hahmoista fiktiomaailmoista, joiden fani olen tai olen ollut. Sitten mielessä syntyy myös tarinaa, jossa en ole itse hahmona mikä on tyypillisempää nykyään keski-iän korvilla. Toisaalta edelleen haaveilen olevani ninja mieluummin kuin oma fyysinen tylsä minäni.

Vierailija kirjoitti:

Minulla, AP:lla, varmaan johtuu siitä, että mielenkiintoni (motivaatio) kohdistuu sellaisiin hyvin spesifeihin ja ikääni nähden "epäkypsiin" lapsuuden ajan mielikuvitusmaailmoihin. Olen hyvin rajoittunut kokeilemaan mitään uutta ja tuotan haaveita hyvin samankaltaisesta "lapsiystävällisestä" aineistosta, suunnilleen K-12 ikäkausien kypsyydelle suunnatusta animaatiosta, sarjakuvista ja videopeleistä. Pelaan edelleen niitä peligenrejä, joita minua on rohkaistu testaamaan. Huomaan saman koskevan vuorovaikutuksessa, että kukaan ei esittele minulle harrastuksiaan, joihin voisin samaistua. Ystävien kanssa harrastukset ja yleinen puhe elämästä kantavat, mutta koen silti olevani yksin koska hahmo-ja maailmasuunnittelu kiehtoo enemmän ja sitä en voi harrastaa kenenkään kanssa. Ihan kuin leikkikaveri puuttuisi. Aikuisten maailma on ankea paikka, vaikka seurustella haluaisin sillä kaipaan läheisyyttä ja kodintuntua, sitä että olisi turvallista olla ja olisi ihminen jonka kanssa vaihtaa ajatuksia. Jotenkin ristiriitaista tää yksinäisyys ja mitä haluan muilta. Joku iso tyhjyys ihmissuhteen ja täyttymyksen osalta vaivaa. 

Täh. Eikö muka sitten coneista tms. löydy leikkikavereita?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla, AP:lla, varmaan johtuu siitä, että mielenkiintoni (motivaatio) kohdistuu sellaisiin hyvin spesifeihin ja ikääni nähden "epäkypsiin" lapsuuden ajan mielikuvitusmaailmoihin. Olen hyvin rajoittunut kokeilemaan mitään uutta ja tuotan haaveita hyvin samankaltaisesta "lapsiystävällisestä" aineistosta, suunnilleen K-12 ikäkausien kypsyydelle suunnatusta animaatiosta, sarjakuvista ja videopeleistä. Pelaan edelleen niitä peligenrejä, joita minua on rohkaistu testaamaan. Huomaan saman koskevan vuorovaikutuksessa, että kukaan ei esittele minulle harrastuksiaan, joihin voisin samaistua. Ystävien kanssa harrastukset ja yleinen puhe elämästä kantavat, mutta koen silti olevani yksin koska hahmo-ja maailmasuunnittelu kiehtoo enemmän ja sitä en voi harrastaa kenenkään kanssa. Ihan kuin leikkikaveri puuttuisi. Aikuisten maailma on ankea paikka, vaikka seurustella haluaisin sillä kaipaan läheisyyttä ja kodintuntua, sitä että olisi turvallista olla ja olisi ihminen jonka kanssa vaihtaa ajatuksia. Jotenkin ristiriitaista tää yksinäisyys ja mitä haluan muilta. Joku iso tyhjyys ihmissuhteen ja täyttymyksen osalta vaivaa. 

Täh. Eikö muka sitten coneista tms. löydy leikkikavereita?

Esim. conit.fi ???

En saanut ihan kiinni tuosta mitä tunnetilaa ap haki.

Haaveilen kyllä kotona yksinollessani lähes päivittäin jostain mitä eniten elämääni milloinkin kaipaan. Se on ehkä vähän surullista, koska se kertoo siitä että en ole tyytyväinen tilanteeseeni ja siitä että elämässä ei ole tarpeeksi elämää. Se kertoo itselläni myös jostain sellaisesta kaipuusta joka ei ole ihan pikkujutulla korjattavissa. Olen kuitenkin jo 50+ v.

Kun olen jonkun muun seurassa keskityn mielelläni vuorovaikutukseen ja juttelen muidenkin asioista..... ja toki toivon että joku kuuntelisi joskus minuakin.