Lue keskustelun säännöt.
Tuntuu kuin elämä olisi yksi sosiaalinen peli, jota en osaa vain pelata
26.08.2022 |
En osaa olla tarpeeksi huomioonottava tai kysyä vointeja oikeina aikoina, enkä osaa jutella hyväntuulisesti vitsiä heittäen tai piristää muita small talkilla. Hankala ylläpitää suhteuta tai varsinkin lähentää niitä.
Tiedän että osa johtuu varmasti lapsuudestani, kun muistan niin monta lyttäävää kommenttia siitä miten minun kannattaisi vain olla hiljaa tai jopa kiitoksen voi joku lukea niin, että kiitän vain saadakseni lisää. Kasvoin sellaisen vanhemman vaikutusvallan alla joka epäili jokaisen hyvää sanaa, ja puuskahti halveksuvasti aidolle kiltteydelle. En ole päässyt lapsena seuraamaan kunnolla miten toisista välitetään aidosti, tai nimenomaan sitä miten sitä näytetään.
Samalla alitajuntaisesti pelkään muiden olevan samanlaisia kuin äitini, ja katsovan kieroon hyvät sanani. Että yritän vaan jotain.
Usein siksi jätän sanomatta mitään ja yhteydet ympäriltäni kuihtuvat. Mielessäni muistan lämmöllä ja toivon kaikille vain hyvää. Hukassa katselen muiden perhe- ja ystäväelämää ja yritän sitä kömpelösti toistaa minkä pystyn.
Ainakin tästä on jäänyt se hyvä käteen, että en helposti oleta muista pahaa vaan ymmärrän että sen näennäiseen kylmyyden tai välinpitämättömyyden alla voi olla jotain ihan muuta.
Kommentit (36)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihmiset eivät osaa itsekään sitä pelata kun kukaan ei tiedä nykyään pelin sääntöjä. Kaikki käy, mutta samaan aikaan kaikesta voi suuttua yms. Välttelen ihmisiä parhaani mukaan kun ei näistä ota nykyään selkoa.
Jokainen voi päänsä sisällä luoda niitä sääntöjä
Siks se onki nii sekanen peli :D
Tuollaiset asiat voi harjoitella ja oppia! Minäkin olin nuorena aika pölkky, en todellakaan osannut kysellä mitä kuuluu tms., en ollut sosiaalisesti taitava. Kotoahan sellaiset opitaan, meillä oli lähinnä kehuskeltu miten ollaan parempia eikä kiinnostanut toisten kuulumiset. Itse olin kiltimpää sorttia mutta kun sellaisen mallia ei ollut niin olin hiljaa. Sitten pikkuhiljaa opin miten toisten kanssa ollaan ja jutellaan.
Aloita sinäkin omaan tahtiisi. Aluksi pitää muistuttaa ja patistella itseään; sano sitä, kysy tätä, kehu, kannusta. Siitä se muodostuu tavaksi vähitellen. Luulen että monella nuorella ihmisellä on tällaisia ongelmia, johtuen omasta lapsuudesta. Suomalaiset ovat todella epäsosiaalinen kansa vaikka ehkä pikkuhiljaa vene onkin kääntymässä.
Olet ihan tavallinen suomalainen ihminen. Katso ympärillesi ja näet, että ei kovin moni ihminen tässä maassa osaa pelata sosiaalisia pelejä tai olla sosiaalinen muutenkaan. Suomessa alkoholi on korvannut tuollaiset sosiaaliset taidot jo satoja vuosia.
Vierailija kirjoitti:
Autismin kirjo?
Ei, vaan narsismi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minulla tuo kehuminen ja kannustaminen on johtanut vaan siihen että saan kehua ja kannustaa hamaan tappiin mutta kukaan ei koskaan kehu eikä kannusta takaisin. En sitä niin odota mutta olisihan se vastavuoroista. Vastavuoroisuus vähän puuttuu ihmissuhteistani aina. Eli olen se antava osapuoli ja usein jätesanko jonne kipataan omat tuntemukset ja muuten saan yksin nyhjöttää. Tavallaan se ei haittaa koska viihdyn yksin mutta ihmissuhteet jää aina hyvin yksipuoleiseksi. Usein käy vielä niin että joudun porukassa eristetyksi ja jopa pahanpuhumisen kohteeksi vaikken itse harrasta toisten asioiden juoruilua enkä selkäänpuukotusta.
Sellaista teennäisyyttä en osaa oikein harrastaa vaan olen se mikä olen.
Kasvoin alkoholisti äidin kanssa ja se jätti minuun jälkensä. En osaa sosiaalisia suhteita, mutta tajusin sen vasta kolmekymppisenä. Toistin sitä lapsuudessa opittua mallia. Aina oli ihmisten kanssa tosi ulkopuolinen olo ja on edelleen. Tulin oikeastaan parhaiten toimeen päihdeihmisten kanssa. Ja he toivat mukanaan kaikenlaisia ongelmia. Itse jätin päihteet ja jäin yksinäiseksi. En vain jotenkin osaa antaa ja vastaanottaa ihmissuhteissa. Olen ihan palikka.
Hävettää kuinka olen miehiä kohtaan käyttäytynyt. Olen samanlainen kuin äitini. En osaa näyttää tunteita, tai sitten näytän liikaa. En osaa ottaa toista huomioon ja omat rajat ovat hakusessa. Saatan vaan räjähtää. En halua enää pilata muiden elämää, kun en osaa olla normaali. Silti kaipaan ihan valtavasti rakkautta ja ihmissuhteita
välillä tunnen vihaa äitiäni kohtaan. Miksi hän ei hankkinut apua ongelmiinsa. Minulla ei vaan ole voimia selvittää tätä sotkua. Mutta minun on pakko. Tiedän että aikuisena olen itse vastuussa kaikesta. Mutta kyllähän se tuntuu epäreilulta kun tuntuu että on vaadittu jo lapsena liikaa, ilman apua ja tukea kohdata asioita.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ap, tuo kuulostaa niin tutulta mitä kerroit. Minun lapsuudessani kaikenlainen läheisyys tai kehuminen tulkittiin, että yritän saada jotain muilta tai että häiritsen ja ahdistan muita. Äitini oli hyvin mustasukkainen kaikista ystävistäni ja tutuista ja haukkui minut aina siitä, miten väärin käyttäydyin heidän kanssaan. Oikeasti olin ihan tavallinen lapsi, mutta tämän ymmärtäminen on ottanut vuosia aikaa. En edelleenkään osaa tutustua ihmisiin kuin etäisesti, mutta jo sen ymmärtäminen, mistä kaikki juontaa juurensa, helpotti paljon.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minulla on erittäin huonot sosiaaliset taidot, mutta olen siitä huolimatta onnistunut ympäröimään itseni ihmisillä, jotka ovat sosiaalisia ja suosittuja. Myös nykyinen työni perustuu siihen, että olen vuorovaikutuksessa ihmisten kanssa. Ilmeisesti tällainen vähän oudompi ja töksähtelevä persoonakin hyväksytään, joten en usko että kenenkään tarvitsee olla joka saralla täydellinen.
Mitä jos ei käytä energiaansa enää siittä lapsuuden ja menneisyyden miettimiseen ja syyttämiseen, vaan keskittyis nykyhetkeen ja sitä kautta itsensä kehittämiseen. Se vie eteenpäin, ei se että osaa mahdollisimman hyvin menneisyydellään selittää miks nykyhetkellä toimii "viallisesti"
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mitä jos ei käytä energiaansa enää siittä lapsuuden ja menneisyyden miettimiseen ja syyttämiseen, vaan keskittyis nykyhetkeen ja sitä kautta itsensä kehittämiseen. Se vie eteenpäin, ei se että osaa mahdollisimman hyvin menneisyydellään selittää miks nykyhetkellä toimii "viallisesti"
Ja siis lisään sen, että menneisyyden vaikutuksen nykyisyyteen tajuamisesta on kyllä hyötyä, mutta siitä ei kannata tehdä tarinaa jota käytetään selityksenä ja sitä kerrotaan eteenpäin useita kertoja. Tuo vaan iskostaa sen tarinan syvemmin omaan minäkuvaan
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Peli eii ole itse ihmisissä vaan ihmiset ovat vaiin pelin edustajia.
Peliinhenki on kokonaiskuvan hahmottamisessa ja miten asioita peilaa. Yksi tärkeiimmistä elämän kysymyksistä on siinä mikä ajatus tässä on elii mikä on poiintti.
Pelin henki on se, että hahmottaa toisten ajatuksenjuoksuista erilaisia kaavoja ja vastaa niihin sitten itseään hyödyttävällä tavalla. Mitään aitoa ei kannata tuoda itsestään ikinä ilmi koska saa vain paskaa niskaan heti. Ne toiset ihmiset eivät ole nimittäin sinusta oikeasti kiinnostuneita vaan arvosi tulee siitä mitä heille emotionaalisella tasolla tuotat nykyään.
Miten voi hahmoittaa toisen ajatuksenjuoksua? Ite en ainakaan osaa lukea ajatuksia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Halki oman historiani on omien ihmissuhteitteni vaihtotase jäänyt itselleni vahvasti miinusmerkkiseksi. Pyrkinyt olemaan aina mukava ja huomaavainen jääden kuitenkin aina jotenkin näkymättömäksi kuitenkin. Tarpeeksi pitkään vaihtotaseen alijäämän jatkuen tuleekin voimaton, masentunut olo.
Olen huomannut samojen kaavojen toistuvan aina lapsuuden hiekkalaatikolta työelämään saakka. Jään aina ulkokehälle.
Eikait tässä kun itsetutkiskelua jatkaen, entistä enemmän yksin rämpien.
Vierailija kirjoitti:
Olet ihan tavallinen suomalainen ihminen. Katso ympärillesi ja näet, että ei kovin moni ihminen tässä maassa osaa pelata sosiaalisia pelejä tai olla sosiaalinen muutenkaan. Suomessa alkoholi on korvannut tuollaiset sosiaaliset taidot jo satoja vuosia.
Yksi ongelma on se ettei alkoholia voi ottaa jatkuvasti. Varmasti on muitakin aineita jotka helpottavat kestämään tätä elämäksi sanottua olemista.
Auttaisko sellainen, ettei miettis tyylillä "miten ihmisten kuuluu toimia" ja kato muilta mallia, vaan olis vaan läsnä hetkessä ja toimis niin miten parhaalta sillon tuntuu. Sen ei tarvi olla yhtään sen vaikeampaa, vaikka tuo läsnäolo ja hetken mukana eläminen voi olla välillä haastavaa