Lue keskustelun säännöt.
Kannattaako parisuhde keski-iässä? Pohdintaa
26.08.2022 |
Olen 49-vuotias nainen ja olen ollut teinistä asti aina vakavassa parisuhteessa jonkun miehen kanssa. Omaksuin täysin ajatuksen, että poikaystävä on yksi menestyksen mittari, ja minulle seurustelu on ollut aina tärkeä tavoite. Aina kun mies on ollut plakkarissa, olen jotenkin helpotuksesta huokaissut, että nyt on tämä rasti hoidettu. Parisuhde on ollut aina se elämän tärkein suhde, ja se johon olen panostanut eniten. (Lukuunottamatta lasta joka on tietysti ykkönen) Eli olen varmaan suunnilleen sellainen kuin useimmat sukupolveni naiset.
Nuorempi polvi ei ole selvästikään enää näin normatiivista. Olen alkanut itsekin ajatella, että onko miehen kanssa eläminen lähinnä ansa, johon naiset huijataan. Miehet ovat aiheuttaneet minulle paljon tuskaa ja murhetta (en tarkoita syyttää miessukupuolta, syy on voinut olla yhtä lailla itsessäni) Lapsen, kodin ja muut asiat olen saanut hoitaa aina yksin.
Jos vielä seurustelen, niin onko edessä sitte vielä raskas omaishoitajuus? En tiedä uskallanko luottaa siihen, että nykyinen kumppanini tai joku muu hoitaisi minua, jos alkaisin sairastella.
Toisaalta kun tapaan joitain ikisinkkuja, niin mieleeni tulee, että se parisuhde kuitenkin pitää ihmistä jotenkin pystyssä. Ikisinkut vaikuttavat ehkä onnellisiltakin, mutta tuntuvat monesti olevan jotenkin ulkona elämän menosta. En oikein jaksaisi seurustella, mutta mietin, että onko se kuitenkin pitkässä juoksussa jotenkin viisain valinta.
Tämä tuntuu varmaan tosi kylmältä pohdinnalta, mutta eihän lähes 50-vuotias enää ajattele nuoren tavoin että rakkaus voittaa kaiken. Pikemmin olen ruvennut ajattelemaan, että se pakottava rakkauden tunne on juuri se ansa, jolla naiset joutuvat siihen suhteeseen. Ehkä se vaisto jotenkin hiipuu kun vaihdevuodet tulevat. Olisiko sitten vapauden aika ja onnellinen loppuelämä ilman miestä? Vai onko se vanheneva mies siinä vieressä se onnen tae?
Mitä olette mieltä? Eniten varmaankin kiinnostaisi kuulla yksinhuoltajien näkemyksiä asiasta, eikä niinkään niiden, jotka ovat olleet saman ihmisen kanssa tyytyväisinä koko aikuisikänsä.
Kommentit (41)
Jep, olen vähän pihalla, koska voin. Kaikki ei ole kiinnostavaa, ja voin valita omat kiinnostuksen kohteeni. Jonkun mielestä olen varmasti säälittävä, mutta entäs sitten? Ketään en ala enää passaamaan. Itsekin sanoit, että arjessa olet ollut aina se antava osapuoli. Kai se sitten kannatti?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Keskity kissaasi.
Kissaa ei ole, mutta koira on. Ehkä keskityn sittten siihen. Vaikea päätös tämä on.
In my heart, companionship and understanding are more important than love.
Vierailija kirjoitti:
Jep, olen vähän pihalla, koska voin. Kaikki ei ole kiinnostavaa, ja voin valita omat kiinnostuksen kohteeni. Jonkun mielestä olen varmasti säälittävä, mutta entäs sitten? Ketään en ala enää passaamaan. Itsekin sanoit, että arjessa olet ollut aina se antava osapuoli. Kai se sitten kannatti?
En osaa sanoa kannattiko vai eikö. Se kannatti, että sain lapsen. Olen miettinyt joskus että olisin varmaan ollut onnellisin, jos olisin hommannut yksin keinohedelmöityksellä lapsen. Mutta luultavasti silloin elämäni olisi ollut katkeraa, koska pienen lapsen ja arjen hoito olisi ollut raskasta ja olisin ollut varmasti täysin vakuuttunut, että ydinperheessä elämä olisi jotenkin parempaa ja helpompaa. Nyt vanhana ja elämää nähneenä tiedän, että monissa ydinperheissä nainen saa hoitaa lapsen ihan yhtä yksin, mutta ei omassa rauhassaan vaan piinallisessa perhehelvetissä. ap
Mä (43, onneton ja onnellinen liitto) sanoisin, että jos löydät suhteen, joka antaa enemmän kuin ottaa, kannattaa. Omia rajojaan saa kyllä vahtia, tässäkin sukupolvessa lipsutaan vielä helposti epätasapainoiseen malliin, mikä tietää lähinnä kasvavaa työkuormaa laihalla vastineella.
Mun mies on sairas, ja olen männävuosina joutunut pohtimaan miten toimin, jos jään yksin. Kriisit ovat onneksi jo turvallisesti takanapäin ja tässä ollaan molemmat edelleen. Nuorempana ajattelin, etten halua elää vuosikymmeniä yksin, nyt sekään ei tunnu ollenkaan pahalta ajatukselta. Olen jo saanut niin paljon, en usko että mitään jäisi puuttumaan, vaikka niin kävisikin. Lähinnä mietityttää se, että kotikissana olen todella huono pitämään aktiivisesti yhteyttä kehenkään, joten erakoituisin varmaan lopullisesti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei sinun kannata etsiä uutta miestä ennen kuin olet kehittänyt itseäsi ja kykyjäsi tunnistaa hyvä mies. Olet tähän asti ilmeisesti valinnut laiskoja, epäluotettavia, petollisia miehiä, jotka eivät ole halunneet tai kyenneet ottamaan vastuuta, ja sinusta on lopulta tullut työjuhta ja äitihahmo miehille.
Toistat jatkossakin samat virheet ja houkuttelet huonoja miehiä, ellet ihan tietoisesti tee töitä itsesi kanssa.
Oletko varma, ettet ole jollain tasolla läheisriippuvainen?
Kyllä sinulla on mahdollisuus löytää uusi rakkaus tuolla iällä vielä hyvinkin jos haluat ja olet valmis sellaiseen. Se saattaisi olla jotain mitä et ole aiemmin kokenut elämässäsi ja tuoda hyvinkin paljon iloa elämääsi. Nyt tiedät paremmin kuka olet ja mitä haluat. Nuoruudessa kiirehdittiin perustamaan perhe ja hankkimaan lapsia. Kaikelle on aikansa ja paikkansa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen ap:n ikäinen, ja tosiaan meidän nuoruudessa/nuorena aikuisena oli oletus, että pitää seurustella. Että muuten ei ole "normaali". Onneksi enää ei ole niin.
No enpä tiedä, mutta huonoja miehiä sulla on ainakin ollut. Parisuhde hyvän miehen kanssa kannattaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Asia on jokaisen henkilökohtainen! itse asunut yksin noin 25v. Olen kyllä pitkät seurustelu suheet elänyt tuo aika. Viimeinen kesti 22v.Henkilö kuoli sydän kohtaus.Helpompaa olisi taloudellisesti asua jonkun kanssa. Vaikka molemmat pieni tuloisia jakavat menonsa. yksin asuva jaksaa kaikesta yksin.Oma valintani kuitenkin on itsenäinen elämä asumisessa.Kenties itsekyyttä? Minulla on kuitenkin aikuiset lapset ja lapsen lapset. Menevät kaiken edelle.
Riippuu ihmisestä. Mä haluan olla parisuhteessa. On joku jonka kanssa jakaa elämä. Ei tarvitse olla puutteessa. Vaihdevuodet alkoi n. 48v. Tapasin nykyisen mieheni puoli vuotta sitten.
52v.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Huhhuh. Olen 45- vuotias enkä ymmärrä kuinka kukaan voi ajatella noin? Voisiko olla että olet masentunut?
Minulla on vastasolmittu avioliitto itseäni vanhemman miehen kanssa. Ei sitä voi elämään asennoitua niin, että parisuhteen ehtona on terveys ja se ettei vahingossakaan joudu omaishoitajaksi. Sitä paitsi -kaiken se kestää-
Minä olen toisessa parisuhteessani, ensimmäinen kesti 17 vuotta ja siitä 12 vuotta naimisissa, tämä toinen on nyt kestänyt 8,5 vuotta. Olen siinä mielessä onnekas, että tämä toinen suhde on selkeästi onnistunut. Tässä on ollut koko ajan pohjimmiltaan se tunne, että tämä antaa enemmän kuin ottaa. Esim. pikkujuttu, mutta tällä viikolla mies oli työreissulla ja teki ennen lähtöään MINULLE vegebolognesekastiketta niin paljon, ettei mun tarvinnut hänen poissaollessaan tehdä ruokaa (lapsivapaa viikko mulla). Hän siis ei ole kasvissyöjä, minä olen. Samalla tavalla minä huolehdin hänestä myös ihan konkreettisesti. Meillä on toisen etu mielessä. Joo riidellään meilläkin ja ollaan eri mieltä, mutta syvä kunnioitus ja arvostus on. Ja rakkaus. Eli joo, kannattaa, jos suhde on hyvä!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei kannata. Seurustelusuhde niin että kumpikin elää omassa kodissaan menettelee, mutta ei tosiaankaan kannata muuttaa yhteen.
Seurustelusuhteessa saat rusinat pullasta: yhdessäoloa, seksiä, kenties yhteisiä matkoja, teatterissakäyntejä ym.
Ei kaljatölkki kädessä urheilua töllöttävää ukkoa, ei haisevia sukkia, ei partakarvoja lavuaarissa, ei ukon ääliökavereita ym.
Vierailija kirjoitti:
Huhhuh. Olen 45- vuotias enkä ymmärrä kuinka kukaan voi ajatella noin? Voisiko olla että olet masentunut?
Minulla on vastasolmittu avioliitto itseäni vanhemman miehen kanssa. Ei sitä voi elämään asennoitua niin, että parisuhteen ehtona on terveys ja se ettei vahingossakaan joudu omaishoitajaksi. Sitä paitsi -kaiken se kestää-
Ihanaa että sinulla menee hyvin ja olet onnellinen, mutta etkö huomaa että tuo on juuri sitä puhetta, joka saattaa nekin ihmiset parisuhteisiin, jotka eivät sellaisissa viihdy. Juuri tuo että jos ei halua antaa kaikkeaan toiselle ihmiselle, ja kaikkea kestää, on masentunut ja puhuu käsittämättömiä asioita. Etkö itse ymmärrä, että jotkut ihmiset voisivat viihtyäkin yksin?
Tutkimusten mukaan sinkkunaiset ovat parisuhteessa olevia naisia onnellisempia.
Itse voin sanoa olevani onnellisempi ilman miestä. Miehet ovat vaativia ja kontrolloivia. Itselläni on myös lapsi, joka on selvästi onnellisempi kuin ydinperheessä kasvaneet lapset. Lapsi hymyilee, on kiltti, eikä ole oppinut parisuhteen riitoja. Kotona ei riidellä lainkaan. Valitettavasti moni parisuhde on riitainen, eikä monikaan mies pysty käyttäytymään AINA korrektisti lasten silmien edessä. Mallistahan huonot käytöstavat opitaan.
Vierailija kirjoitti:
Huhhuh. Olen 45- vuotias enkä ymmärrä kuinka kukaan voi ajatella noin? Voisiko olla että olet masentunut?
Minulla on vastasolmittu avioliitto itseäni vanhemman miehen kanssa. Ei sitä voi elämään asennoitua niin, että parisuhteen ehtona on terveys ja se ettei vahingossakaan joudu omaishoitajaksi. Sitä paitsi -kaiken se kestää-
Tunnetko ketään omaishoitajaa tai tiedätkö millaista elämää se on? Tiedätkö mitään siitä, millainen järjestelmä Suomessa on? Jos puoliso sairastuu, järjestelmä olettaa, että toinen hoitaa häntä, eikä esim kotihoitoa tai laitospaikkaa heru. Rakkaudesta ja velvollisuudentunteesta sitten useimmat ottavat tämän ristin kannettavaksi. Nämä ovat todella vakavia ja raskaita paikkoja, ja ihmiset voivat elää todella pitkään täysin autettavina, ja siinä sitten jo itsekin vanheneva ja väsyvä puoliso joutuu hoitamaan koko ajan. Ei mitään yhteisiä onnen hetkiä, matkoja tai harrasteluja, mukavaa arkea, vaan pelkkää hoitamista. En sano mitä muiden pitäisi tehdä mutta itselleni olisi kyllä aikamoinen ansa, että ihastuisin ja rakkauden huumassa vannoisin valat jonkun vanhan ihmisen kanssa ja sitten olisinkin hoitaja.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Keskity kissaasi.
Kissaa ei ole, mutta koira on. Ehkä keskityn sittten siihen. Vaikea päätös tämä on.
Päätös? Siis oletko rakastunut mutta et tiedä, haluatko sitoutua parisuhteeseen hänen kanssaan? Vai miksi pitää tehdä päätös? Ethän voi tietää, tuleeko kohdallesi vielä ylipäänsä ihmistä, johon rakastut.
Itse kohtasin sellaisen miehen ollessani 51-vuotias. Edellisestä parisuhteesta oli silloin seitsemän vuotta. En tietenkään olisi hänen kanssaan parisuhteessa ellei olisi heti tullut tunne, että tämän ihmisen kanssa olen onnellisempi kuin yksin.
Vierailija kirjoitti:
Tutkimusten mukaan sinkkunaiset ovat parisuhteessa olevia naisia onnellisempia.
Itse voin sanoa olevani onnellisempi ilman miestä. Miehet ovat vaativia ja kontrolloivia. Itselläni on myös lapsi, joka on selvästi onnellisempi kuin ydinperheessä kasvaneet lapset. Lapsi hymyilee, on kiltti, eikä ole oppinut parisuhteen riitoja. Kotona ei riidellä lainkaan. Valitettavasti moni parisuhde on riitainen, eikä monikaan mies pysty käyttäytymään AINA korrektisti lasten silmien edessä. Mallistahan huonot käytöstavat opitaan.
Minä olen huomattavasti onnellisempi nykyisessä parisuhteessani kuin ilman miestä. Olen kuitenkin kokenut myös sen kääntöpuolen ja tuntuu että oikeasti hyvän miehen löytäminen on todellinen lottovoitto, eli tilastollisesti uskon tuohon samaan: isoin osa naisista on onnellisempia yksin.
Rakkaus on ihaninta onnistuessaan, pitäisi vaan jotenkin pystyä lähtemään riittävän ajoissa jos näyttää kääntyvän siihen että mies lähinnä odottaa passaamista.
Parisuhteessa kannattaa olla silloin jos on löytänyt tosi hyvän kumppanin, muuten ehdottomasti yksin.
Keskity kissaasi.