Miniä, mitä toivoisit anopiltasi, kun esimmäinen lapsenlapsi on tulossa

Tulevana anoppina joskus sanon minjälleni .Älä petaa minua lastenhoitajaksi! Hommani ole jo tehnyt. Voi tulla siihen kylään en ota hoito vastuuta! Joten rakenna elämäsi seraavat 18 vuotaa hoitamalla ihan itse lapsesi ja juoksusi jätä juoksematta, kun kerran lapsen olet halunnut.Ei olut minulakaan anoppi ei mummon apua .Työssä olin ja lapseni hoidin silti ilman apu käsiä,Kykenet itsekin samaan!

Vierailija kirjoitti:

Kysy miniältä suoraan. Älä pojaltasi, miniällä on raskaushormonit yhä ja mieli herkkä, jos sivuutat hänet, saattaa tuntua pahalta.

Anna tilaa ja unohda mummoutesi alussa, tue lapsen ja vanhempien kiintymyssuhteen muodostumista antamalla tilaa ja auta pyydettäessä.

Älä osta turhaa krääsää, leluja tai petivaatteita kysymättä ensin, osta vaan tarpeeseen!

Ylipäätään rauhoitu ja luota siihen, että mummon aika tulee vielä.

Miehen äidillä on haastavampi rooli mummona, jos äidin äiti on kuvioissa. Ikävää, mutta ei läheisiä välejä voi pakottaa.

Minusta oli erikoista, kun miehen äiti oli niin korrektin etäinen aina ja ei säätä kummemmasta puhuttu.

Yrityksistäni huolimatta en saanut häneen kontaktia ja se harmitti.

Vauvan synnyttyä alkoi yhtäkkiä olettaa, että voi tulla jatkuvasti meille ja sivuuttaa toistuvasti minut.

Meillä ollessa puhui itsestään ja suunnitteli kuinka hän hoitaa vauvaa kohta.

En antaisi vauvaa hänelle, en juuri tunne koko ihmistä, ei ole kovin lempeä mummeli, enemmänkin tunnekylmä ja tavaroilla lahjova.

Lapsellako ei ole isää ollenkaan, kun sulla on oikeus päsmäröidä tuolla tavalla?

Paras anoppi on se, joka tajuaa pysyä kokonaan pois. Se ei ole sinun perheesi

Vierailija kirjoitti:

Ei se miniä ole mikään perheen ylijumala, joka päättää mikä on ok. Hoida asait poikasi kanssa. Hänellä on ihan samanlainen oikeus päättää millaista suhdetta voit perheeseen pitää.

Yleensä se on kyllä miniä/äiti joka sen vauvan kanssa kotona on. Ja hän varmaan parhaiten tietää millaista apua tarvitsee.

Kritisointi ja pyytämättä neuvominen on pahinta mitä voi tehdä. Ja hyvänä kakkosena turhan tavaran ostaminen. Miniältä voi kysyä tarvitseeko apua. Tai pojalta tarvitseeko miniä apua. (tosin kannattaa muotoilla niin, että haluaa keventää äidin taakkaa. Esim haluaisiko ruokaa valmiiksi jääkaappiin tms) ettei miniälle tule tuomittu olo. Se äitiyden tuomitseminen kun alkaa heti synnytyslaitoksella.

Vierailija kirjoitti:

Minä toivoisin, että kyläilee eikä tule tänne töihin. Että vaikka istuu nukkuva vauva sylissä sohvalla, jos hänestä se hyvältä tuntuu, mutta jättää minulle niin pyykit kuin kahvinkeitot.

Synnytys oli helppo sektio, vauva on helppo tapausta ja päivässä aikaa vaikka mihin, kohta olen ommellut vaatteita jo 80 cm mittaisellekin, kun aikaa ja jaksamista on. Siksi en kaipaa kotiapulaista enkä lastenhoitajaa, mutta en erityisesti juttuseuraakaan. Anoppi onneksi ymmärtää tämän ja tulee oikeasti kylään, keitän kahvit ja jutellaan ja jos vauva on hereillä, niin saa kaikessa rauhassa sylitellä ja rupatella, minä voin sillä aikaa lajitella vaatteita sävyjenmukaisiin pinoihin ihan itse.

Varsinkin sellaisen isomman vauvan kanssa tuo on tarpeen. Että joku puuhaa vauvan kanssa ja saan itse vaikka kuulokkeet korvilla laittaa pyykkejä kaappiin tai tehdä ruokaa tai mitä sitten pitääkin tehdä. Itse olen aina ylivoimaisesti eniten kaivannut hetken eroa vauvasta. Se vauvan hoito on introvertille äkkiä liian intensiivistä, jos ei ikinä saa taukoa.

Mun ihana anoppi ei kertaakaan antanut ohjeita pyytämättä, ei koskaan arvostele kotiamme, ei ala itsenäisesti touhottaa kotonamme kotitöitä vaan kysyy voiko olla avuksi. Ihaninta vauva-aikana oli, että tuli käymään (sovi aika ensin) eikä odottanut mitään tarjoilua, ei välittänyt sotkuista vaan oli vauvan kanssa ja antoi mulle seuraa. Joskus välillä menin hänenkin luokseen ja kävin päiväunille ja anoppi oli vauvan kanssa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Aina väliin toivoisi, että se apu liittyy vauvanhoitoon eikä taloustöihin. Kun minulta pyydettiin apua siivoukseen, olin valmis maksamaan siivoojan, mutta se ei käynyt, kuulemma miniä ei halua vierasta ihmistä kotiinsa siivoamaan, pitää olla joku tuttu ja luotettava. Ehdotin sitten, että toinen isoäiti voisi mennä siivoamaan tyttärensä kodin, mutta siitä oli kuulemma liikaa vaivaa. Joutuivat sitten itse siivoamaan, vauvanhoidon työtaakan alle kaatuneet tuoreet vanhemmat.

Eli keksit miten miniän äiti voisi tehdä sitä ja tätä, mutta itse et osallistuisi. Näppärää. Varsinkin sen miniän äidin mielestä varmaan.

Minähän olin valmis maksamaa, mahdoitko nyt lainkaan lukea kirjoittamaani? Kyllä se työstä maksaminen on osallistumista.

Luetun ymmärtäminen ei ole mammoja vahvinta aluetta. Tai ehkä kyseessä vahvistusharha.

Vierailija kirjoitti:

Mun ihana anoppi ei kertaakaan antanut ohjeita pyytämättä, ei koskaan arvostele kotiamme, ei ala itsenäisesti touhottaa kotonamme kotitöitä vaan kysyy voiko olla avuksi. Ihaninta vauva-aikana oli, että tuli käymään (sovi aika ensin) eikä odottanut mitään tarjoilua, ei välittänyt sotkuista vaan oli vauvan kanssa ja antoi mulle seuraa. Joskus välillä menin hänenkin luokseen ja kävin päiväunille ja anoppi oli vauvan kanssa.

Ja just se ettei tyrkytetä kauheita määriä vaatteita ja tavaraa vauvalle. Ja jos haluaa jotain ostaa, niin kysyy ensin mitä tarvitaan. Ja se vielä, että ymmärretään ja arvostetaan vauvan vanhempien tapaa toimia syömisessä yms. Ei hoputeta soseisiin ja maisteluihin. Eikä missään nimessä vauvan kasvaessa anneta sille mitään maistiaisia mitä ei saa antaa, koska se on vaan kiva katsoa miten vauva reagoi esim. sokerituotteisiin.

Vierailija kirjoitti:

Kysy miniältä suoraan. Älä pojaltasi, miniällä on raskaushormonit yhä ja mieli herkkä, jos sivuutat hänet, saattaa tuntua pahalta.

Anna tilaa ja unohda mummoutesi alussa, tue lapsen ja vanhempien kiintymyssuhteen muodostumista antamalla tilaa ja auta pyydettäessä.

Älä osta turhaa krääsää, leluja tai petivaatteita kysymättä ensin, osta vaan tarpeeseen!

Ylipäätään rauhoitu ja luota siihen, että mummon aika tulee vielä.

Miehen äidillä on haastavampi rooli mummona, jos äidin äiti on kuvioissa. Ikävää, mutta ei läheisiä välejä voi pakottaa.

Minusta oli erikoista, kun miehen äiti oli niin korrektin etäinen aina ja ei säätä kummemmasta puhuttu.

Yrityksistäni huolimatta en saanut häneen kontaktia ja se harmitti.

Vauvan synnyttyä alkoi yhtäkkiä olettaa, että voi tulla jatkuvasti meille ja sivuuttaa toistuvasti minut.

Meillä ollessa puhui itsestään ja suunnitteli kuinka hän hoitaa vauvaa kohta.

En antaisi vauvaa hänelle, en juuri tunne koko ihmistä, ei ole kovin lempeä mummeli, enemmänkin tunnekylmä ja tavaroilla lahjova.

Täällä samaa, en tunne ihmistä, hän ei osoita kiinnostusta tai ymmärrä lapsen tunteita, työntää kaikkea roipetta mitä löytää kirppiksiltä katsomatta lainkaan mitä ostaa eli saatu on liian pieniä vaatteita, homeisia vaatteita ja leluja, patterileluja joihin patterit vuotanu sisään.. Mitään muuta apua ei ollu tarjolla kuin vauvan hoitoa ilman vanhempien "sekaantumista". Lisäksi viime vuosina on juominen riistäytynyt käsistä ja joudun meidän lapsiamme suojelemaan - hän on aikoinaan ollut humalassa kovakourainen minua kohtaan ja lasten henkilökohtaiset rajat sumentuvat siinä määrin että lapset ovat pahimmillaan juosseet karkuun ja tämä tulee perässä yrittäen kaapata lapset kiinni (sitten siinä olet itse pahis kun menet itkevien lasten ja isoäidin väliin).

Jos mietin millaista apua olisin tarvinnut - ehkä ydinasia olisi se kysyminen eikä olettaminen tai oman pään mukaan toimiminen. Myös se vanhemman sanan kuuleminen, hyväksyminen ja ymmärtäminen (mm. se ettei 3kk ikäiselle yritetä työntää mitään suuhun vanhemmalta salaa ja pakastimessa litroittain ylimääräistä maitoa niin voi uskoa kerrasta ettei se maito ole lopussa). Seitkytluvulla on toimittu monessa asiassa eri tavalla kuin nykyisin ja vanhemmilla usein on se ajantasainen tieto. Vaikka se vanhempien toive olisi vaatteen väriin liittyvää niin sitä on hyvä kuunnella (joku sanoo tähän että kaikesta pitää olla kiitollinen, mutta jos osoittaa pienistä asioista lähtien pystyvänsä kuulemaan ja noudattamaan vanhempien pyyntöjä/ohjeita/sääntöjä, johtaa se luottamuksen kehittymiseen isommissakin asioissa).

 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mun ihana anoppi ei kertaakaan antanut ohjeita pyytämättä, ei koskaan arvostele kotiamme, ei ala itsenäisesti touhottaa kotonamme kotitöitä vaan kysyy voiko olla avuksi. Ihaninta vauva-aikana oli, että tuli käymään (sovi aika ensin) eikä odottanut mitään tarjoilua, ei välittänyt sotkuista vaan oli vauvan kanssa ja antoi mulle seuraa. Joskus välillä menin hänenkin luokseen ja kävin päiväunille ja anoppi oli vauvan kanssa.

Ja just se ettei tyrkytetä kauheita määriä vaatteita ja tavaraa vauvalle. Ja jos haluaa jotain ostaa, niin kysyy ensin mitä tarvitaan. Ja se vielä, että ymmärretään ja arvostetaan vauvan vanhempien tapaa toimia syömisessä yms. Ei hoputeta soseisiin ja maisteluihin. Eikä missään nimessä vauvan kasvaessa anneta sille mitään maistiaisia mitä ei saa antaa, koska se on vaan kiva katsoa miten vauva reagoi esim. sokerituotteisiin.

Minä puolestani itkin helpotuksesta, kun anoppi syötti 10 vko ikäiselle nokareen banaania ja tapahtui ihme - vauva ei enää puklannut. Siihen asti olin luottanut ohjeisiin, joiden mukaan soseita ei saa antaa, täysimetys 6 kk riittää, vauva söi ja oksensi, söi ja oksensi. Kunnes anoppi totesi, että tämä auttoi hänen lapsillaan, muitta mutkitta antoi sen herneenkokoisen banaanimössöannoksen ja maito pysyikin vatsassa. Olisi pitänyt loukkaantua, olla vihainen, huutaa anopille, että sinä senkin kiero lohikäärme, mutta en ymmärtänyt suuttua. Olin niin ihmeissäni siitä, että huone ei täyttynyt vienosta puklunlemusta.