Kaduttaa että otettiin koira

Samoja kokemuksia oli itselläni, kun otettiin toinen koira. Aktiivinen paimenrotu, josta toivoin agility-/harrastuskaveria. Agility olikin kokeilujen jälkeen kammottavaa (minun mielestäni, ei koiran) ja huomasin, että olenkin oikeasti todella laiska ihmisyksilö. Minulle riittääkin koiran kanssa puuhasteluksi metsälenkit, marjastus, mökillä olo ja omassa pihassa käyskentely. Harmittaa ettei koirani varmastikaan pääse hyödyntämään kaikkea potentiaaliaan ja vaikka pennusta asti jotakin opettaa, niin perusluonne tulee esille vasta vanhempana. Koiran emon tapasin, joka oli maailman ystävällisin ja rennoin tapaus tässä rodussa mitä olin tavannut. Kaikki pennut olivatkin sitten kaikkea muuta. Molemmat koirat ovat hirveän rakkaita, mutta huomaan että arvostan koirassa sellaisia piirteitä, joita löytyy vanhemmasta yksilöstä. Samanlaisen siteen luominen on ollut vaikeaa ja välillä mielessä käy synkkiäkin ajatuksia - mietin joskus koirasta luopumistakin, mutta mieheni ei siihen varmaan suostuisi kuin viime kädessä. Näillä mennään.

Vaikka koirista pidän niin en enää itse jaksaisi.

Paljon jaksamista, voi kun voisin auttaa. Ainut neuvo mikä tulee mieleen on, että näkeekö koiranne paljon muita koiria? Saako leikkiä ja peuhata ja harjoitella sosiaalisia taitoja niiden kanssa? Varsinkin pennun mielenterveydelle elintärkeää olla kontaktissa lajitovereidensa kanssa.

Monella ongelman tekee se, että

1. Otetaan uusi koira liian nopeasti, kun vanhasta on aika jättänyt. Ei kunnolla ehditä surra ja päästää irti siitä vanhasta kaverista ja miettiä, että vieläkö voimavarat oikeasti riittää uuteen 10-15v yhteiselämään nuoren koiran kanssa sen vaatimine lenkkeineen ja aktiviteetteineen. Uudesta koirasta tuleekin ihmissuhde sanastolla liian helposti ns laastarisuhde.

2. Kohtaan 1 viitaten, uutta tulokasta verrataan liian herkästi siihen wanhaan 10-15-vuotiaaseen entiseen luottaystävään, jonka kanssa yhteiselo soljui lopulta lähes ajatuksen voimalla ja oli leppoista sekä rauhallista. Uuden koiran oletetaan olevan samantyyppinen kuin edellinen koira, etenkin jos se edustaa samaa rotua. Asiahan harvemmin on lopulta näin.

3. Liian harva ottaa huomioon, että omat voimavarat alkavat hiipua iän myötä tai jos perheeseen syntyy useampi lapsi. Jos vaikkapa on omistanut aktiivisia paimenkoiria läpi elämänsä ja sellainen sattuu sitten kuolemaan kun sinulla on jo 55-60v ikää, niin oletko varma, että todella jaksat vielä uuden samanlaisen kanssa 65-75v ikäisenä tehdä aktiivisesti päivittäin lenkkejä. Samaten, jos sinulla on lasten teko suunnitteilla, kannattaa koiran ottamista todella harkita. 2-3 alle 10-vuotiasta lasta kyllä vie mehut ilman koiraakin ja on melko todennäköisesti, että ainakaan aktiiviselle koiralle ei vain jää riittävästi aikaa ja energiaa.

Vierailija kirjoitti:

Vaikka koirista pidän niin en enää itse jaksaisi.

Paljon jaksamista, voi kun voisin auttaa. Ainut neuvo mikä tulee mieleen on, että näkeekö koiranne paljon muita koiria? Saako leikkiä ja peuhata ja harjoitella sosiaalisia taitoja niiden kanssa? Varsinkin pennun mielenterveydelle elintärkeää olla kontaktissa lajitovereidensa kanssa.

No vähän vaikeaa nähdä kun haukkuu kaikki. Alusta saakka ollut näin. Esim siskoni koiraa nämme viikottain, eivätkä vieläkään tule toimeen, koska omani vain räksyy ja koittaa pomottaa. Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tämä menee vähän aiheen ohi mutta sanon kuitenkin, kun mainitsit että koirasi räksyy muut koirat. Teethän sille asialle jo aktiivisesti jotain? Jos et osaa itse, hanki apua. Ihan oikeasti, puhun syvällä kokemuksen äänellä, juuri nyt täytyy puuttua asiaan, se on vielä tuossa iässä helppo saada sosiaalistettua, mutta paljon vaikeampaa jos annat sen kasvaa aikuiseksi remmirähjääjäksi. Toki sen vielä aikuisenakin saa koulutettua, mutta se on huomattavasti suurempi työ siinä vaiheessa.

Nimim. olin tyhmä ja kuvittelin, että oma koirani vain jotenkin mystisesti "tottuu" muihin koiriin ja lakkaa itsestään rähisemästä... 

Joo, joka päivä ja jokaisella lenkillä treenataan ohituksia. Ihan mahdotonta on välillä. Välillä sujuu. Riippuu hirveästi koiran vireystilasta, vuorokaudenajasta ja kuun asennosta... AP

. Koira, ihan pennusta asti PEILAA sun tuntemuksia ja oloa. Eräs pitkän linjan kouluttaja sanoi että jos haluat tietää millä tuulella ihminen on, katso hänen koiraansa. Eli väsyneenä ym ei kannata opettaa koiraa, säästä ne siihen kun olet levännyt, rauhallinen ja motivoitunut. Pentuaika on lyhyt ja TÄRKEIN, vuoden iässä tulee teini ikä ja kaikki opetukset tuntuu unohtuvan, sen vuoksi elänsuojat ovat täynnä vuoden ikäisiä monsterikoiria. Tuosta kun selviät ja olet saanut luotua luottamuksen ja lujan siteen, jatkat koulutusta niin helpottuu elämä. Pentuaika, teiniaika on monesti pahimmat kun lapsilla kun kokeilevat rajojaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vaikka koirista pidän niin en enää itse jaksaisi.

Paljon jaksamista, voi kun voisin auttaa. Ainut neuvo mikä tulee mieleen on, että näkeekö koiranne paljon muita koiria? Saako leikkiä ja peuhata ja harjoitella sosiaalisia taitoja niiden kanssa? Varsinkin pennun mielenterveydelle elintärkeää olla kontaktissa lajitovereidensa kanssa.

No vähän vaikeaa nähdä kun haukkuu kaikki. Alusta saakka ollut näin. Esim siskoni koiraa nämme viikottain, eivätkä vieläkään tule toimeen, koska omani vain räksyy ja koittaa pomottaa. Ap

. Leikkauta heti kun mahdollista. Älä stressaa, vie huomio muualle ja MENE PENTUKURSSILLE!

onko se nyt niin vaikeaa yhden elukan kasvatus?🤣

Ensimmäinen koiramme oli rauhallinen, sopuisa ja laiskahko. Sen kuoltua otimme samanrotuisen pennun joka on nyt vuoden ikäinen. Se on luonteeltaan täysin päinvastainen tapaus. Vaativa, pomottava, haukkuherkkä, aktiivinen ja kovakalloinen. Koulutukseen on nyt ensimmäisen vuoden aikaana käytetty enemmän energiaa, aikaa ja rahaa kuin ekaan koiraan koskaan. Jos olisin tiennyt millaista tämän kanssa on, en olisi ottanut. Kaduttaa siis jossain määrin. Mutta tuossa se nyt on ja näillä mennään. En aio antaa pois, arvelen että siitä tulee ihan hyvä koira muutaman vuoden sisällä kunhan se vähän aikuistuu.

Minä itkin monta viikkoa toista koiraa, olin vakuuttunut että olin pilannut elämäni. Vanha koira inhosi toista koiraa ja toinen koira oli inhottava, agressiivinen, koitti selvästi heti pomottaa vanhaa koiraa, ei totellut mitään, pissasi pitkin kämppää ja oli aivan mahdoton. Vuosien saatossa nämä kaksi oppi sietämään toisiaan, mutta eivät koskaan pitäneet toisistaan. Tuo mahdoton koira oli koko elämänsä aivan mahdoton, mutta kyllä siitä rakas tuli, oikein oikein rakas. Oli kyllä maailman suurin helpotus kun hänen aikansa päättyi, enää en uutta ota, vaikka kaiholla edelleen häntä kaipaan. Kaipaan sitä hyvää ja ihanaa, mutta en koskaan enää suostu sellaiseen helv*tettiin koiran takia. 

Antakaa ajoissa pois, ettei kärsi. Voi löytää vielä melko nuorena kivan ja viitseliään kodin, joka rakastaa sitä. Turha luulla, että enää kiintyy kunnolla jos on jo nyt tuollainen viha-ihastus-enjaksaoikeastikuiteskaan -suhde. Se koira on siinä vielä 12 vuotta Me laitettiin muuttuneen elämäntilanteen takia (työt/ajankäyttö) koira pois, pääsi hyvään kotiin missä tarpeeksi seuraa ja aktiviteettia - ja kaikki on nyt onnellisempia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tämä menee vähän aiheen ohi mutta sanon kuitenkin, kun mainitsit että koirasi räksyy muut koirat. Teethän sille asialle jo aktiivisesti jotain? Jos et osaa itse, hanki apua. Ihan oikeasti, puhun syvällä kokemuksen äänellä, juuri nyt täytyy puuttua asiaan, se on vielä tuossa iässä helppo saada sosiaalistettua, mutta paljon vaikeampaa jos annat sen kasvaa aikuiseksi remmirähjääjäksi. Toki sen vielä aikuisenakin saa koulutettua, mutta se on huomattavasti suurempi työ siinä vaiheessa.

Nimim. olin tyhmä ja kuvittelin, että oma koirani vain jotenkin mystisesti "tottuu" muihin koiriin ja lakkaa itsestään rähisemästä... 

Joo, joka päivä ja jokaisella lenkillä treenataan ohituksia. Ihan mahdotonta on välillä. Välillä sujuu. Riippuu hirveästi koiran vireystilasta, vuorokaudenajasta ja kuun asennosta... AP

Hyvä, tärkeintä että kiinnität asiaan huomiota ja teet sille jotain etkä ole kuin minä. :D Ensimmäinen koirani oli maailman helpoin tapaus, kaikkien kaveri ja suhtautui luontaisen uteliaasti muihin koiriin ja eläimiin, ei sen kanssa koskaan ollut sellaisia ongelmia että se olisi alkanut räyhätä muille. Toisen koirani kohdalla en sitten ollut valmistautunut ja totaaliääliönä kuvittelin, että kyllä se rähjäämisongelma siitä ohi menee, eihän ensimmäisenkään kanssa mitään ongelmia ollut... *tähän iso silmienpyöritys*

Joka tapauksessa tuon nykyisenkin koiran kanssa lopulta saatiin ongelmat hallintaan, vaikka sitten vaikeimman kautta. Se elelee jo vanhuusvuosiaan, eikä ole todellakaan aina ollut helppoa, mutta kaikesta siitä työstä ja vaivasta ja harmaista hiuksista - tai ehkä jopa osittain niiden ansiosta - siitä on tullut yksi maailman rakkaimmista asioista. Alussa tuntui ettei saa mitään pohjaa edes luotua mihinkään, välillä on tuntunut, että ei vaan jaksa enää, ja nyt tuntuu, että kunpa saisi lisää aikaa, pelottaa kun tuo on jo niin vanha ja väsynyt, tietää että aika on jo hyvin rajallista. Se tunneside syntyy varmasti ajan kanssa myös sinun ja uuden koiran välille. Tsemppiä jaksamiseen, äläkä epäröi hankkia ammattilaisilta apua esim. koulutusasioihin jos ikinä tuntuu että tarvitsee. 

Vierailija kirjoitti:

Antakaa ajoissa pois, ettei kärsi. Voi löytää vielä melko nuorena kivan ja viitseliään kodin, joka rakastaa sitä. Turha luulla, että enää kiintyy kunnolla jos on jo nyt tuollainen viha-ihastus-enjaksaoikeastikuiteskaan -suhde. Se koira on siinä vielä 12 vuotta Me laitettiin muuttuneen elämäntilanteen takia (työt/ajankäyttö) koira pois, pääsi hyvään kotiin missä tarpeeksi seuraa ja aktiviteettia - ja kaikki on nyt onnellisempia.

Uskon kyllä että koira on jo tosi kiintynyt minuun. Seuraa joka paikkaan, hakee minulta kontaktia paljon. Miinuksena on selvästi yhden ihmisen koira, eli muiden perheenjäsenten kanssa tulee herkästi yhteenottoja, koska koira on jonkin verran mm. resurssiagressiivinen. Eli esim jos joku muu kuin minä lähestyy esim. ruokakuppia niin ärähtää. Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tämä menee vähän aiheen ohi mutta sanon kuitenkin, kun mainitsit että koirasi räksyy muut koirat. Teethän sille asialle jo aktiivisesti jotain? Jos et osaa itse, hanki apua. Ihan oikeasti, puhun syvällä kokemuksen äänellä, juuri nyt täytyy puuttua asiaan, se on vielä tuossa iässä helppo saada sosiaalistettua, mutta paljon vaikeampaa jos annat sen kasvaa aikuiseksi remmirähjääjäksi. Toki sen vielä aikuisenakin saa koulutettua, mutta se on huomattavasti suurempi työ siinä vaiheessa.

Nimim. olin tyhmä ja kuvittelin, että oma koirani vain jotenkin mystisesti "tottuu" muihin koiriin ja lakkaa itsestään rähisemästä... 

Joo, joka päivä ja jokaisella lenkillä treenataan ohituksia. Ihan mahdotonta on välillä. Välillä sujuu. Riippuu hirveästi koiran vireystilasta, vuorokaudenajasta ja kuun asennosta... AP

Hyvä, tärkeintä että kiinnität asiaan huomiota ja teet sille jotain etkä ole kuin minä. :D Ensimmäinen koirani oli maailman helpoin tapaus, kaikkien kaveri ja suhtautui luontaisen uteliaasti muihin koiriin ja eläimiin, ei sen kanssa koskaan ollut sellaisia ongelmia että se olisi alkanut räyhätä muille. Toisen koirani kohdalla en sitten ollut valmistautunut ja totaaliääliönä kuvittelin, että kyllä se rähjäämisongelma siitä ohi menee, eihän ensimmäisenkään kanssa mitään ongelmia ollut... *tähän iso silmienpyöritys*

Joka tapauksessa tuon nykyisenkin koiran kanssa lopulta saatiin ongelmat hallintaan, vaikka sitten vaikeimman kautta. Se elelee jo vanhuusvuosiaan, eikä ole todellakaan aina ollut helppoa, mutta kaikesta siitä työstä ja vaivasta ja harmaista hiuksista - tai ehkä jopa osittain niiden ansiosta - siitä on tullut yksi maailman rakkaimmista asioista. Alussa tuntui ettei saa mitään pohjaa edes luotua mihinkään, välillä on tuntunut, että ei vaan jaksa enää, ja nyt tuntuu, että kunpa saisi lisää aikaa, pelottaa kun tuo on jo niin vanha ja väsynyt, tietää että aika on jo hyvin rajallista. Se tunneside syntyy varmasti ajan kanssa myös sinun ja uuden koiran välille. Tsemppiä jaksamiseen, äläkä epäröi hankkia ammattilaisilta apua esim. koulutusasioihin jos ikinä tuntuu että tarvitsee. 

Kiitos! Olen kyllä jo etsinyt meille sopivaa kouluttajaa. Vaikka tiedänkin jo jonkin verran, koska minulla on ollut monta koiraa ja edellisen kanssa olen käynyt kaikenmaailman kurssitkin. Mutta nyt on selvästi hieman haastava yksilö käsissä.. ja toki se vaan ottaa aikansa ja teinivaihekin on normaali. Mutta ei vaan itse just nyt saa oikein mitään iloa tästä yhtään. Harmi vain. Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tämä menee vähän aiheen ohi mutta sanon kuitenkin, kun mainitsit että koirasi räksyy muut koirat. Teethän sille asialle jo aktiivisesti jotain? Jos et osaa itse, hanki apua. Ihan oikeasti, puhun syvällä kokemuksen äänellä, juuri nyt täytyy puuttua asiaan, se on vielä tuossa iässä helppo saada sosiaalistettua, mutta paljon vaikeampaa jos annat sen kasvaa aikuiseksi remmirähjääjäksi. Toki sen vielä aikuisenakin saa koulutettua, mutta se on huomattavasti suurempi työ siinä vaiheessa.

Nimim. olin tyhmä ja kuvittelin, että oma koirani vain jotenkin mystisesti "tottuu" muihin koiriin ja lakkaa itsestään rähisemästä... 

Joo, joka päivä ja jokaisella lenkillä treenataan ohituksia. Ihan mahdotonta on välillä. Välillä sujuu. Riippuu hirveästi koiran vireystilasta, vuorokaudenajasta ja kuun asennosta... AP

Meillä koulutettiin joka ainoa lenkki, veti ja rähjäsi niin että kädet oli verillä remmistä. Kuusi vuotta meni ja sitten kuin tyhjästä oppi kävelemään nätisti, mitä lie tapahtui, ehkä keski-ikäistyi ja luovutti. Mistään kouluttajista ei ollut apuja, kaikki keinot ihan turhia, kun koira ei ollut kiinnostunut mistään palkkiosta.

No, 10-15 vuotta niin se on ohi.

Ei koskaan enää koiraa, elämä on niin helppoa ilman koiraa!!!!

Maailman rakkaimmasta koirasta luopumisen jälkeen sanon samoin kuin edellä joku muukin: ei enää koskaan. Ihana olento, mutta niin paljon työtä, että pitää olla realisti. Fb-ryhmistä voi löytyä koiria, joille voi olla hoitoperheenä, sellainen ehkä vielä joskus tulee elämäämme, koska koirat ovat oikeasti tosi kivoja. Parasta on kuitenkin, että täysi vastuu on jollain toisella.

En ota riesaksi enää,matkustetaan paljon aina sai hoitopaikkaa miettiä, muutenkin vaivatonta kun ei ole pakko sännätä lenkille ennen ja jälkeen töiden.

Tiedän, ettei tästä ole mitään apua, mutten ymmärrä, miten kukaan voi kokea koiran pentuajan raskaana. Varsinkaan joku, jolla on lapsiakin.

Koira on pentu/pentumainen maksimissaan n. 1,5-vuotiaaksi. Suurin osa oppii täysin sisäsiisteiksi ennen puolen vuoden ikää. Asioiden rikkominen kielii siitä, että pentua ei aktivoida tarpeeksi tai se kärsii eroahdistuksesta, pahimmillaan molemmat. Näihin voi vaikuttaa, ja pitää, jos tahtoo elää mukavaa elämää koiran kanssa. Silti, koiran pentuaika on ohi vilauksessa, eikä siitä kyllä raskasta saa tekemälläkään.

Mulla on kaksi koiraa. Toinen oli ihan äärettömän helppo pentu. Se oppi sisäsiistiksi kahdessa viikossa, eikä rikkonut yhtä ainutta tavaraa, ei koskaan haukkunut sisällä yksin ollessaankaan jne. Toinen oli vähän haastavampi. Teki pissoja sisälle vielä puolen vuoden kieppeillä ja nakerteli lukemattomat kengät, vaatteet, matot ym. jäädessään yksin (eli toisen koiran kanssa keskenään), mutten minä sitä mitenkään raskaana kokenut. Pennut on pentuja.

Molemmat koirani ovat varautuneita, eikä niiden kanssa voi mennä ihan minne tahansa ja olettaa että ne automaattisesti käyttäytyvät mallikelpoisesti. Niitä joutuu muistuttamaan, miten "ihmisten ilmoilla" ollaan. Toinen ei siedä vieraita meillä kotona, eikä sitä voi päästää samaan tilaan kuin kaikkein tutuimpien, itsekin koiraihmisten kanssa. Jos itse mennään jonnekin kylään koirien kanssa, se osaa kyllä käyttäytyä. Toinen on pikkuisen remmirähjä, mutta räkyttäminen pysyy hallinnassa, kun viitsii kieltää, kieltää ja kieltää. Raskasta? Ei, vaan elämää koirien kanssa. Ne eivät ole robotteja, eivätkä toistensa kuvia. Kaksi saman rotuista, samaa sukupuolta olevaa, samoin kasvatettuakin koiraa voivat olla aivan eri savesta valetut, kuten meillä.

Ehkä sulla ap on ongelmana, että kuvittelit uuden koiran olevan samanlainen kuin vanha oli? Onko se ehkä samaa rotua ja sukupuolta ja oletit sen toimivan samoin kuin edellinen koira ja nyt olet pettynyt, kun se onkin ihan oma persoonansa? Monesti, jos kokemusta on vain yhdestä koirasta tai useasta erirotuisesta, syntyy luulo, että kaikki tietyn rotuiset koirat ovat kutakuinkin samanlaisia. Minun puolisoni esimerkiksi ei halunnut sekarotuista koiraa, koska "sitten ei koskaan saa toista samanlaista". Luulen, että hän on tajunnut oineasti vasta nyt, kun meillä on nämä kaksi saman rotuista täysin erilaista koiraa, että koirat ovat yksilöitä samalla tavalla kuin me ihmisetkin. Edes samassa pentueessa ei ole kahta samanluonteista kuten ei ole sisarusparvessakaan.

Sulla on nyt tuollainen koira. Siihen täytyy sopeutua. Kouluta kuitenkin se resurssiaggressiivisuus pois, koska siitä muodostuu aikaa myöten ihan todellinen ongelma. Jotkut rodut ei myöskään opi olemaan merkkaamatta sisälle, koska sukuvietti on niin vahva. Tähän ei auta kuin leikkauttaminen. Se saattaa auttaa myös remmirähjäämiseen, mutta sitä voi yrittää suitsia myös kiinnittämällä kpiran huomio muualle, kun muita koiria tulee vastaan. Namia taskuun tai koiran lempilelu, jos se on sille "se juttu" ja pidetään huomio siinä ohituksen ajan.

Kyllä se siitä! Pian se pentu on iso koira ja sinä muistat vain sen, miten lutunen karvapallo se oli 😁

No mä ainakin tajuan ihan täysin, että pentuajan voi kokea todella raskaana. Mulla on ollut koliikkivauva, ja koiranpennun alkukuukaudet vertautui melkein siihen. Kaksi yksilöä ei ole vielä sellainen määrä, josta voi tehdä edustavia johtopäätöksiä, voiko pentuaika olla raskas vai ei.