Joku pyytää apua ongelmaansa, te alatte selittää omaa tilannettanne. Miksi ihmeessä?

Vierailija kirjoitti:

Minä olen hyvä kuuntelija. Annan toisen kertoa ja ihmetellä ja vaikka itkeä, kunhan ynähtelen kaikenlaista asiaan sopivaa joko kauhistuneena tai ilahtuneena. Samalla pelaan tietokoneella, kudon sukkaa, katson televisiota jne. ja mietin, että ihmisten elämä olisi helpompaa, jos he valittamisen sijaan toimisivat. Mutta en sano sitä ääneen, kunhan pohdin, että itse olet asiasi tuohon jamaan saattanut.

Ei kuunteleminen tarkoita vain sitä, että olet hiljaa, kun toinen puhuu. Sillä sinähän et selkeästi kuuntele, ainakaan et keskity siihen mitä toinen puhuu.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tai vähintään osata pyytää itse täsmällisesti apua.

Niitä täsmällisiä avun pyyntöjä täällä av:lla usein onkin, nyt sä olet jyvällä! Sen sijaan että me muut kirjoittajat annettaisiin apua, aletaan usein dissaamaan: mulla oli ainaski 1000x huonompi tilanne ku sulla ja silti selvisin hienosti enkä itkeny täällä blaa blaa. Eli mitätöidään toisen tilanne, ei auteta. Get it?

Mitä se hyödyttää tietää, että random av-mammalla oli vuonna nakki paljon pahempi tilanne? Kun pyydetään ratkaisuehdotuksia hankalasta tilanteesta ulospääsemiseksi.

Ap

ihmiselle tekee hyvää, jos joku antaa henkistä tukkapöllyä ja sanoo, että sinä valitat täällä siitä ettet saa juoda kukkakuvioisesta kahvikupista, kun toisaalla toiset joutuu juomaan myrkkymuovimukista. get it? Tällä palstalla usein ihmiset vinkuvat täysin mitättömiä asioitaan ja vain sen vuoksi, että täällä voi vinkua nimettömänä eikä näin koskaan kukaan naapuri tai sukulainen tule tietämään miten avuton se ihminen on.

Kuten joku aiempikin täällä jo sanoi, niin tuntuisi vähän töksäyttävältä vain sanoa, että "soita sinne" tai "mene terapiaan". Alustan lyhyesti, että millaisesta samankaltaisesta tilanteesta minulla on kokemusta, mitä sitten tein ja millainen apu siitä oli. Mitä uskottavuutta on ihan tyhjästä repäistyllä ohjeella?

https://assets.amuniversal.com/476b6f206d6301301d80001dd8b71c47

Vierailija kirjoitti:

Kuten joku aiempikin täällä jo sanoi, niin tuntuisi vähän töksäyttävältä vain sanoa, että "soita sinne" tai "mene terapiaan". Alustan lyhyesti, että millaisesta samankaltaisesta tilanteesta minulla on kokemusta, mitä sitten tein ja millainen apu siitä oli. Mitä uskottavuutta on ihan tyhjästä repäistyllä ohjeella?

tästä päästään asiaan: toiset ihmiset ovat ratkaisukeskeisiä, joille ongelma = selvitettävissä erinäisillä toimenpiteillä, kun toisille taas tuntuu olevan tärkeämpää päästä valittamaan ja surkuttelemaan omaa karvasta kohtaloaan. Heille on kauhistus, jos joku alkaa neuvoa tai antaa omakohtaiseen elämään liittyvän kokemuksensa jaettavaksi: kauheaa, silloinhan huomio viedään heiltä pois.

Sama juttu, jos kertoo vakavasta sairaudesta, niin sillä toisella se vasta vakava kynnen lohkeaminen olikin.

Pitkä litania pikku vaivoista luetellaan, vaikka kertoja olisi ollut teholla kuoleman kielissä.

Vierailija kirjoitti:

Koska yritetään osoittaa sille neuvon pyytäjälle, että tilanteensa ei ole ongelma, pahemmastakin on selvitty. Tosin harva ongelman kertoja haluaa apua, suurin osa haluaa vain valittaa.

Näin on, muttei aina. Oman kokemuksen mukaan se, joka aidosti kaipaa empatiaa ja kuulijaa, löytää tarvitsemansa. Kuitenkin on niin, että osa haluaa vain valittaa. Kun omalla kohdalla on elämässä sattunut muutama tällainen valittaja, 1-3 eli ei iso määrä mutta kun sitä jatkuu vuosia ja vuosikymmeniä, on ikävä kyllä jo itse niin vereslihalla noiden valittajien takia, ettei vaan kestä enää. Olen kauhukseni huomannut, että nuo kokemukset toisten niskaan oksentamisesta ovat muuttaneet minua jo niin paljon, että usein ensimmäinen ajatukseni ihmisestä, joka puhuu murheistaan, on tuo kielteinen, negatiivinen, että "tuokin vain valittaa". Olen joskus väsyneenä saattanut arvioida tilanteen niin väärin, ja ikään kuin itseäni suojellakseni jättänyt tarjoamatta empatiaa. Nämä muutamat tapaukset ovat mielessä vielä vuosienkin jälkeen. En tiedä, voiko omaa kokemustani yleistää, mutta on mahdollista, että myös muut ihmiset ovat laillani kuormittuneita muutamista ihmisistä ympärillään, minkä vuoksi eivät kertakaikkiaan jaksa kuunnella ja tarjota tukea niillekään, jotka apua oikeasti tarvitsisivat. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Koska yritetään osoittaa sille neuvon pyytäjälle, että tilanteensa ei ole ongelma, pahemmastakin on selvitty. Tosin harva ongelman kertoja haluaa apua, suurin osa haluaa vain valittaa.

Näin on, muttei aina. Oman kokemuksen mukaan se, joka aidosti kaipaa empatiaa ja kuulijaa, löytää tarvitsemansa. Kuitenkin on niin, että osa haluaa vain valittaa. Kun omalla kohdalla on elämässä sattunut muutama tällainen valittaja, 1-3 eli ei iso määrä mutta kun sitä jatkuu vuosia ja vuosikymmeniä, on ikävä kyllä jo itse niin vereslihalla noiden valittajien takia, ettei vaan kestä enää. Olen kauhukseni huomannut, että nuo kokemukset toisten niskaan oksentamisesta ovat muuttaneet minua jo niin paljon, että usein ensimmäinen ajatukseni ihmisestä, joka puhuu murheistaan, on tuo kielteinen, negatiivinen, että "tuokin vain valittaa". Olen joskus väsyneenä saattanut arvioida tilanteen niin väärin, ja ikään kuin itseäni suojellakseni jättänyt tarjoamatta empatiaa. Nämä muutamat tapaukset ovat mielessä vielä vuosienkin jälkeen. En tiedä, voiko omaa kokemustani yleistää, mutta on mahdollista, että myös muut ihmiset ovat laillani kuormittuneita muutamista ihmisistä ympärillään, minkä vuoksi eivät kertakaikkiaan jaksa kuunnella ja tarjota tukea niillekään, jotka apua oikeasti tarvitsisivat. 

Näinpä. Niin kutsuttu kuriton koululuokka ilmiö.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Koska yritetään osoittaa sille neuvon pyytäjälle, että tilanteensa ei ole ongelma, pahemmastakin on selvitty. Tosin harva ongelman kertoja haluaa apua, suurin osa haluaa vain valittaa.

Näin on, muttei aina. Oman kokemuksen mukaan se, joka aidosti kaipaa empatiaa ja kuulijaa, löytää tarvitsemansa. Kuitenkin on niin, että osa haluaa vain valittaa. Kun omalla kohdalla on elämässä sattunut muutama tällainen valittaja, 1-3 eli ei iso määrä mutta kun sitä jatkuu vuosia ja vuosikymmeniä, on ikävä kyllä jo itse niin vereslihalla noiden valittajien takia, ettei vaan kestä enää. Olen kauhukseni huomannut, että nuo kokemukset toisten niskaan oksentamisesta ovat muuttaneet minua jo niin paljon, että usein ensimmäinen ajatukseni ihmisestä, joka puhuu murheistaan, on tuo kielteinen, negatiivinen, että "tuokin vain valittaa". Olen joskus väsyneenä saattanut arvioida tilanteen niin väärin, ja ikään kuin itseäni suojellakseni jättänyt tarjoamatta empatiaa. Nämä muutamat tapaukset ovat mielessä vielä vuosienkin jälkeen. En tiedä, voiko omaa kokemustani yleistää, mutta on mahdollista, että myös muut ihmiset ovat laillani kuormittuneita muutamista ihmisistä ympärillään, minkä vuoksi eivät kertakaikkiaan jaksa kuunnella ja tarjota tukea niillekään, jotka apua oikeasti tarvitsisivat. 

Olen törmännyt sellaisiin ihmisiin, jotka eivät kestä yhtäkään valitukselta kuulostavaa asiaa. Heidän mielestään on hienoa, jos esim.kroonisesti sairas ei ikinä valita. Mitä ihmettä sellainen on? Tunteiden kieltämistä? Tunteet ja tilanteet ovat yksilöllisiä; se, mikä tuntuu toisesta pahalta, ei välttämättä tunnu toisesta, mutta ei sitä pitäisi mitätöidäkään. Jos tunteiden vastaanotto on pelkkää mitätöintiä, vastapuoli voi ajatella että jaaha, tuolle en voi kertoakaan miltä minusta oikeasti tuntuu, ja sen jälkeen pitää asiat sisällään tai kertoo niistä jollekulle toiselle.

Esim. autistit ja muut neuroepätyypilliset (joita on diagnosoimattominakin "piilossa" lukuisia) vastaavat usein toisen kertomaan omien kokemustensa kautta; minulle kävi näin, minä tein näin. Asiat voivat olla monelle hankalia käsitellä ilman ns. samaistumispintaa ja vertailukohtaa omaan elämään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Koska yritetään osoittaa sille neuvon pyytäjälle, että tilanteensa ei ole ongelma, pahemmastakin on selvitty. Tosin harva ongelman kertoja haluaa apua, suurin osa haluaa vain valittaa.

Näin on, muttei aina. Oman kokemuksen mukaan se, joka aidosti kaipaa empatiaa ja kuulijaa, löytää tarvitsemansa. Kuitenkin on niin, että osa haluaa vain valittaa. Kun omalla kohdalla on elämässä sattunut muutama tällainen valittaja, 1-3 eli ei iso määrä mutta kun sitä jatkuu vuosia ja vuosikymmeniä, on ikävä kyllä jo itse niin vereslihalla noiden valittajien takia, ettei vaan kestä enää. Olen kauhukseni huomannut, että nuo kokemukset toisten niskaan oksentamisesta ovat muuttaneet minua jo niin paljon, että usein ensimmäinen ajatukseni ihmisestä, joka puhuu murheistaan, on tuo kielteinen, negatiivinen, että "tuokin vain valittaa". Olen joskus väsyneenä saattanut arvioida tilanteen niin väärin, ja ikään kuin itseäni suojellakseni jättänyt tarjoamatta empatiaa. Nämä muutamat tapaukset ovat mielessä vielä vuosienkin jälkeen. En tiedä, voiko omaa kokemustani yleistää, mutta on mahdollista, että myös muut ihmiset ovat laillani kuormittuneita muutamista ihmisistä ympärillään, minkä vuoksi eivät kertakaikkiaan jaksa kuunnella ja tarjota tukea niillekään, jotka apua oikeasti tarvitsisivat. 

Näinpä. Niin kutsuttu kuriton koululuokka ilmiö.

Kiinnostavaa. Avaisitko vähän, mitä tarkoitat?

Joskus se vaan voi ärsyttää niin paljon että toinen valittaa jostain ihan pikkuasiasta liittyen oman elämän paljon suurempaan suruun. Jos nyt esimerkiksi kahden pojan ja kolmen tytön äiti kirjoittaa tänne aloituksen miten harmistunut on kun kuudeskin lapsi on tyttö, olisi niin halunnut pojan että menisi tasan, niin taatusti kokonaan lapsettomaksi jääneen on vaikeaa mitenkään neutraalisti lohduttaa ja antaa neuvoja. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Koska yritetään osoittaa sille neuvon pyytäjälle, että tilanteensa ei ole ongelma, pahemmastakin on selvitty. Tosin harva ongelman kertoja haluaa apua, suurin osa haluaa vain valittaa.

Näin on, muttei aina. Oman kokemuksen mukaan se, joka aidosti kaipaa empatiaa ja kuulijaa, löytää tarvitsemansa. Kuitenkin on niin, että osa haluaa vain valittaa. Kun omalla kohdalla on elämässä sattunut muutama tällainen valittaja, 1-3 eli ei iso määrä mutta kun sitä jatkuu vuosia ja vuosikymmeniä, on ikävä kyllä jo itse niin vereslihalla noiden valittajien takia, ettei vaan kestä enää. Olen kauhukseni huomannut, että nuo kokemukset toisten niskaan oksentamisesta ovat muuttaneet minua jo niin paljon, että usein ensimmäinen ajatukseni ihmisestä, joka puhuu murheistaan, on tuo kielteinen, negatiivinen, että "tuokin vain valittaa". Olen joskus väsyneenä saattanut arvioida tilanteen niin väärin, ja ikään kuin itseäni suojellakseni jättänyt tarjoamatta empatiaa. Nämä muutamat tapaukset ovat mielessä vielä vuosienkin jälkeen. En tiedä, voiko omaa kokemustani yleistää, mutta on mahdollista, että myös muut ihmiset ovat laillani kuormittuneita muutamista ihmisistä ympärillään, minkä vuoksi eivät kertakaikkiaan jaksa kuunnella ja tarjota tukea niillekään, jotka apua oikeasti tarvitsisivat. 

Olen törmännyt sellaisiin ihmisiin, jotka eivät kestä yhtäkään valitukselta kuulostavaa asiaa. Heidän mielestään on hienoa, jos esim.kroonisesti sairas ei ikinä valita. Mitä ihmettä sellainen on? Tunteiden kieltämistä? Tunteet ja tilanteet ovat yksilöllisiä; se, mikä tuntuu toisesta pahalta, ei välttämättä tunnu toisesta, mutta ei sitä pitäisi mitätöidäkään. Jos tunteiden vastaanotto on pelkkää mitätöintiä, vastapuoli voi ajatella että jaaha, tuolle en voi kertoakaan miltä minusta oikeasti tuntuu, ja sen jälkeen pitää asiat sisällään tai kertoo niistä jollekulle toiselle.

Osaatko arvella, mikä tuohon kestämättömyyteen on syynä? Voiko taustalla olla tuota, että on joutunut aiemmassa elämässään kuuntelemaan liikaa valitusta? Itsestäni olen huomannut sen, että fyysisten kipujen ja kroonisen fyysisen sairauden suhteen minulla on paljon enemmän empatiaa ja kärsivällisyyttä, etenkin jos ihminen itse tekee aktiivisesti oman olonsa parantamiseksi edes sen minkä pystyy (käy fysioterapeutilla, hieronnassa, kuntoutuksessa, tai mitä onkaan), mutta sitä en itse enää kestä, että selkeästi masentunut ihminen ei suostu hankkimaan apua. Se on veteen piirretty viiva, milloin ihminen on ns. perusluonteeltaan pessimisti ja negatiivinen ja milloin kyse on aidosta masennuksesta. Myös masennuksen takana voi olla jotain muita mt-ongelmia. Tiedän tämän. Mutta se on todella rankkaa jos vuosien ajan ihminen valittaa elämästään ja asioistaan ja olettaa (vaatii?) hänen tunteidensa oikeellisuuden tunnistamista ja tunnustamista, eikä tietoisesti halua ottaa vastaan mitään "neuvontayrityksiä". Ja jos ihminen itse sanoo, että on esim. työterveydessä saanut joidenkin lomakkeiden perusteella alustavan diagnoosin keskivaikeasta masennuksesta, mutta ei suostu syömään lääkkeitä (ymmärrettävää) mutta ei myöskään hankkiudu terapiaan. Kyllä siinä vuosien saatossa tuli tunne, että käyttää minua ilmaisena terapeuttina, tuli todella välineellistetty olo, varsinkin kun sai kuulla useamman kerran - kun yritin edes jossain ratkaisuhengessä esittää jotain muutoksia - että ole hiljaa, sinun neuvosi ovat typeriä, en halua että sanot yhtään mitään, haluan että vain kuuntelet. Kohteliaaksi ihmiseksi kasvatettuna en sanonut tuohon mitään, mutta tämä jäi mieleen. Yritin eri tavoin, vuosien ajan, irrottaa itseäni tästä ihmisestä, jolle koin ainakin aika ajoin olevani vain väline (hän varmasti olisi asiasta eri mieltä), mutta eri syistä se oli hyvin vaikeaa. Kun viimein sain tämän itselleni tärkeän ihmissuhteen poikki, olen tuntenut jatkuvasti kasvavaa vapautumisen tunnetta. Tämä on vain yksi kokemus vaikeasta asiasta, mutta tämä yksi kokemus on uuvuttanut minut täysin, vaikka tapahtuneesta on vuosia.

Jssap🤩🏁

Ok tehdäänpä nyt ensinnäkin selväksi pari asiaa. Nykyaikana ei saa enää neuvoa ketään. Se on väärin ja röyhkeää. Pitää vain kuunnella hiljaa ja sanoa LOL tai jotain muuta ja sitten puhua jostain muusta.  Toisekseen on törkeää avautua muille ihmisille jos ei ole saanut siihen lupaa, sinulla ei ole lupaa kuormittaa asioillasi muita ihmisiä.

Vierailija kirjoitti:

Esim. autistit ja muut neuroepätyypilliset (joita on diagnosoimattominakin "piilossa" lukuisia) vastaavat usein toisen kertomaan omien kokemustensa kautta; minulle kävi näin, minä tein näin. Asiat voivat olla monelle hankalia käsitellä ilman ns. samaistumispintaa ja vertailukohtaa omaan elämään.

Kyllä, kun autisti kertoo jotain itsestään niin se tarkoittaa sitä, että hän prosessoi ongelmaasi ja pohtii sitä, mutta aivojen erillaisen rakenteen vuoksi kykenee tekemään sen vain noin käyttämällä itseään tarttumapintana.

Kuunteleminen ei ole oikeasti niin vaikeaa kun muistaa muutaman jutun.

1. Useimmiten ihmiset haluavat vain päästää asiansa ilmoille ja kertoa murheensa jollekin. Siinä riittää, että nyökytelee ja sanoo, että onpas hankala tilanne, varmaan tuntuu kyllä ankealta, voi kauhea, mitäs meinasit nyt tehdä.

2. Jos toinen kysyy neuvoja, voit kertoa miten itse tekisit vastaavassa tilanteessa, mutta älä määräile tai esitä että sinulla on ratkaisu joka asiaan, koska niin tuskin on.

3. Kun kertoja on saanut asiansa kokonaan sanotuksi, voit kertoa oman kokemuksesi vastaavasta tilanteesta, mutta ei vähättelevästi.

Esim. Jos kertojan äiti on kuollut, ja sinulla on samasta kokemusta, kerro siitä.

Jos sensijaan oma äitisi vielä elää, älä lähde vertaamaan isotädin kissan kuolemaa samaan, vaan sano että sinulle oli raskasta kun isotätisi kissa kuoli, joten et voi edes kuvitella miten raskaalta äidin kuolema tuntuu. Jos taas itselläsi on kuollut lapsi, älä sano että lapsen kuolema on kaikkein pahin (vaikka niin ajattelisitkin), vaan kerro yleisesti surusta, jos niin haluat.

Joten voit kyllä tuoda omaa näkökulmaa keskusteluun ja monesti yhdistää teitä ja vie keskustelua eteenpäin, kun vaan vähän miettii miten sen tekee mitätöimättä ja vähättelemättä toisen kokemusta.

Naisten tapa korostaa itseään aina ja kaikessa.

Vierailija kirjoitti:

Naisten tapa korostaa itseään aina ja kaikessa.

Aiva😉

.