Voiko vaikeasti kehitysvammaisen lapsen oikeasti hyväksyä?
Yksi meidän lapsistamme on vaikeasti kehitysvammainen. Vaikka lapsi on rakas emmekä hänestä mistään hinnasta luopuisi, niin silti mielessä pyörii kysymys, että miksi. Miksi just meidän lapsi.
Elämä on välillä todella raskasta tämän lapsemme kanssa eikä monikaan tutuista ymmärrä millaista on elää vauvavuotta, josta ei loppua näy. Meidän "erityislapsi" on kaiken kaikkiaan aivan ihana ja saa monesti päivän aikana hymyn kasvoilleni, mutta en kyllä vieläkään ole tätä hyväksynyt enkä tiedä hyväksynkö ikinä. Koen olevani ehkä jotenkin outo kun pari ns. puolituttua, joilla myös kehitysvammainen lapsi niin ovat sanoneet, että ovat sen hyväksyneet. Voiko oikeasti hyväksyä sen, ettei lapsi saa koskaan kokea sitä mitä normaali lapsi saa? Koen myös riittämättömyyden tunnetta kun tuntuu, ettei aikaa ja huomiota riitä tarpeeksi tai niin paljon kun haluaisin meidän terveille lapsille kun "erityislapsi" vie niin paljon aikaa ja voimia.
Kommentit (83)
Vierailija kirjoitti:
En kyllä ymmärrä, miksi kehitysvammaisen elämä olisi pelkkää kärsimystä. Eihän yleensä ajatella, että esim. vauva kärsisi siitä että on vauva eikä osaa tehdä asioita. No, normaali vauva ei tietenkään ole sillä tasolla pitkään, mutta ei hän sitä itse tiedä eikä perusta positiivista asennettaan siihen, että tulee joskus osaamaan esim. kävellä ja puhua. Joten kun vauva voi olla elämäänsä tyytyväinen, niin miksei kehitysvammainen voisi? Toinen asia sitten jos on jotain lisäsairauksia jotka aiheuttavat kärsimystä.
Samaa mieltä. Lisäisin vielä, että vaikeat sairaudet voivat kohdata myös vammatonta ihmistä. Se miten ihminen kokee vammaisuuteensa tai sairastumisensa johonkin vakavaan sairauteen, on yksilöllinen kokemus. Kukaan toinen ei voi sanoa, että ihmisellä ei ole oikeutta elää hänen vammaisuuteensa vuoksi. Kuinka kylmältä mahtaakaan tuntua vammaisista ihmisistä keskustelu siitä, että heidät olisi pitänyt tappaa jo ennen syntymäänsä heidän vammaisuutensa vuoksi. Se on heidän ihmisarvonsa maahanpolkemista.
Vakavat sairaudet tai vammautuminen kohtaavat myös ns terveinä syntyneitä. Myös niistä kärsiminen on yksilöllinen kokemus eikä se todellakaan automaattisesti tarkoita, että elämä on vain yhtä kärsimystä. Todennäköisesti ajattelutapa, että vain terveenä tai vammattomana eläminen on elämisen arvoista, johtaa siihen, että ns. terveen ihmisen vammautuminen tai sairastuminen johonkin vakavaan sairauteen on monelle katastrofi. Toisille taas yksi kokemus kokemusten joukossa ja elämä jatkuu onnellisena niissä olosuhteissa, joissa on.
Meillä on myös kehitysvammainen tytär Tinja joka on nyt 39 vuotias. Diagnoosi on monimuotoinen kehitysvamma pääsäntöisesti hän on 6 vuotiaan tasolla. Hän asui kanssamme 20 vuotiaaksi mutta sitten katsoimme parhaaksi laittaa hänet asumaan tuettuun asuntolaan koska emme pärjänneet hänen kanssaan hän homotteli kaikkia julkisesti aivan vieraitakin. Sähkölaskumme oli kuukadessa yli 600 euroa kun talo oli aina valaistu kokonaan pesi pyykkiänsä aina yksi vaate kerrallaan ei suostunut tekemään mitään mikään ruoka ei käynyt hänelle. Nykyisin hän asuu Lahdessa kerrostalossa ja riitelee ja häiritsee muita asukkaita. Koko perheemme on traumatisoitunut hänen vuokseen varsinkin hänen kaksi nuorempaa sisarusta. Älkää kärsikö hakekaa apua ettei käy kuin meille.
Minun veljelläni todettiin kehitysvamma kun hän oli 8-vuotias vuonna 1989. Hänet laitettiin laitoshoitoon, kun meillä oli muutenkin 1 vanhempi ja 4 nuorempaa sisarusta, joista nuorin oli vasta vauva. Minä olin itse silloin 3v. Itse en veljestä muista mitään, mutta äiti kertoi jälkeenpäin usein itkien, kuinka veli jäi laitokseen itkemään ja huutamaan, että "Äiti, älä jätä" kun hänet vietiin sinne ja vanhemmat lähtivät sieltä pois. Sitten vuonna 2019 saatiin tieto, että veli oli kuollut jo 2 vuotta aikaisemmin otettuaan jossain asuntolassa hoitajien tietämättä ainakin 50 jotain toisen asukkaan lääkkeitä luullen niitä luultavaksi makeisiksi.