Miten lapsuudenkodissanne suhtauduttiin ruoka-aikaan vieraisilla oleviin kavereihin?

Me asuimme haja-asutusalueella mikä tarkoitti sitä, että välimatkat olivat pitkiä. Kaikki minun kaverini asuivat niin kaukana, että vanhempien oli pakko kuskata, mutta veljeni kaverit asuivat pyöräilymatkan päässä. Kaverit siis tultiin hakemaan kotiin vähän ennen päivällisaikaa. Veljen kaverin kohdalla se taas oli tavallaan signaali siitä, että nyt on aika lähteä kotiin. Mutta jos kaverit olivat meillä joskus jostain syystä tätä myöhempään, niin kyllä heille tarjottiin ruokaa. 

Minusta tuntuu, että tässä asiassa on kyse lähihistoriasta. Ei tarvitse mennä kovin kauas menneisyyteen kun monilla perheillä oli varaa ruokkia suurin piirtein itsensä, mutta ei muita. Suomessa on mielestäni kovin yleistä se, että vieraat myös lähtevät kotiin ruokailun alkaessa jos ei ole erikseen kutsuttu syömään. Ilmeisesti kulttuurissa on vallinnut sellainen ajatus, että ei olla vaivaksi tai pakoteta ketään jakamaan niukkoja resurssejaan. Vanhempien ihmisten keskuudessa tällainen ajattelu on yleistä vieläkin. 

Lisäksi lapset menevät ainakin nuorempina usein niille kavereille jotka asuvat lähimpänä koulua tai joissa on vanhempi kotona. Varmaan aika helposti tilanne olisi mennyt siihen, että sama perhe päätyisi ruokkimaan kavereita monta kertaa viikossa Siitä kertyy nopeasti aika iso kustannus, kun pitää ostaa ja valmistaa ruokaa neljän sijaan vaikka kuudelle. 

Meillä sai syödä kaverit ja kavereiden luona myös sai syödä. Paitsi yhden kaverin luona, jonka äiti oli aika ylikireä. Hyvä jos uskalsi talouspaperin palaa pyytää että voisi niistää nenän. Saattoi sanoa, että "Mikset mene kotiin niistämään?"  Parhaat muistot on yhdestä perheestä, jossa oli 7 lasta. Perheen isä teki seurakunnalle töitä ja äiti oli kotiäiti. Lapsista kolme vanhinta oli kavereitani ja muut vielä liian nuoria. Siellä sai aina ruokaa ja perheen äiti oli aina iloinen, kun oli väkeä kylässä. Siellä sitten oli monet naapureiden lapset ja ruokaa tehtiin aina isolla kattilalla, vaikka perhe ei itse ollut mitenkään hyvätuloinen. Siitä kodista jäi todella lämmin muisto, kun sinne oli kaikki tervetulleita ja ketään ei koskaan katsottu nenänvartta pitkin. Lapsista kasvoikin sitten järestään suoraselkäisiä ihmisiä.

Ei tarjottu kavereille ruokaa enkä minä koskaan saanut ruokaa naapureissa. Kaikki penskat tiesi että se ainut paikka missä syödään on kotona. Tämä 60-luvulla. 80-luvulla kun esikoinen oli pieni saatoin antaa hänen kaverilleen joka oli leikkimässä voileipää välipalaksi ja jäätelötikun ja mehua mutta vielä silloinkin ruoka syötiin kotona. Sama vielä seuraavan lapsen kanssa 90-luvulla kun alkoi tuomaan kavereita kotia. Ruokaa sai jos oli yövieraana, ei muuten.

#22 jatkaa: Unohdin mainita, että itse koetan luoda kodissani lapseni kavereille saman ilmapiirin. Tarjoan aina lapsen kavereille ruokaa, jos on ruoka aika ja saavat itse valita syövätkö vai ei. Koetan tehdä heille terevtulleen olon meille.

Kaverit eivät saaneet tulla sisään, joten myös ruokailun ajan odottelivat pihalla. Samoin parhaalle kaverilleni ei saanut mennä sisään.

Kyläiltiin kyllä puolin ja toisin toistemme kotien sisällä kun vanhemmat eivät olleet paikalla. Jouduin useasti piilottelemaan kaverin vaatehuoneessa, kun isänsä tuli yllättäen kotiin.

80 l

Meille ei saanut tulla kavereita kylään.

Yleensä lähetettiin omaan kotiinsa syömään. Kaverilla ollessani leikin toisessa huoneessa kun kaveri söi.

Meillä saivat aina kaverit ruokaa ja itse sain myös heidän kotonaan. Tosin asuttiin maalla ja jo ihan kyyditysten vuoksi kyläilyt sovittiin etukäteen vanhempien kanssa.

Kutsuttiin pöytään, söi tai ei. Seurusteltiin siinä porukalla, kaverit mehua juoden, jos ruoka ei maistunut.

Yleensä kaveri jäi lastenhuoneeseen odottamaan, kun käyn syömässä. Joskus harvemmin kaveri söi meillä ruoan. Välipaloja kaverikin söi.

Samoin toimittiin, kun minä olin kavereiden kotona käymässä ruoka-aikaan. 

Tämä oli 1980-luvulla.

Frågan skulle tidigare ha förbryllat. Vi bor utomlands men har en bekantskapskrets där det ingår flera finländare. Då vi åt (våra pojkar åt som hästar) så sade deras vänner ofta att de inte var hungriga och att de väntar i någondera pojkens rum.

Vi tog upp saken med sönerna som berättade om den konstiga seden att inte äta hos andra. Därefter fick gästerna som inte var hungriga delta i middagen och låta bli att äta om de inte var hungriga, men ingen fick längre gömma sig på rummen.

Dammarna brast och barnen har sedan dess satt i sig för brinn kära livet. Hoppas att de bryter de gamla konstiga sederna. Middagen är gemensam och som hemmagjord är det aldrig en kostnadsfråga.