Kerro millainen unelmaelämäsi olisi ollut

Vierailija kirjoitti:

Olisin halunnut yliopistokoulutuksen ja korkeapalkkaisen työn eli elämän menestyneenä sinkkuna ja velkana. Erityisesti kotitöitä tai muiden asioita en joutuisi koskaan hoitamaan. Mielenterveytenikin olisi paremmalla tolalla ja toki myös koko elämäni.

Niin, ja siis rahaa olisi riittävästi ja pystyisin itse elättämään itseni. Asuisin myös yksin mieleisessäni asunnossa, jossa olisi tiskikone, kuivausrumpu ja muuten vain vähän tavaraa. Koskaan en joutuisi tiskaamaan.

Olisin halunnut elättää itseni luovalla työllä. Olen yrittänyt vaikka mitä, mutta en vaan ole onnistunut lyömään läpi, joten nyt teen normiduunia, josta en pidä yhtään. Edelleen elättelen haaveita luovasta urasta vähän vanhemmalla iällä. Ehkä kun lapset muuttavat omilleen, ja aikaa ja rahaa on enemmän.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä olisin voinut kyllä syntyä mun ihan oikeille vanhemmille ja niiden kotiin, mutta mulla olisi ollut joku hieno erityislahjakkuus jota käyttämällä olisin voinut tulla rikkaaksi ja kuuluisaksi. Olisin voinut olla vaikka pitkä ja mielettömän kaunis ja tulla huippumalliksi. Tai tosi musikaalinen ja ryhtyä muusikoksi, ja meidän bändi menestyisi ja toisi rahaa paljon, olisi faneja ja kaikkea. Mielellään ei mikään akateeminen lahjakkuus, en oikein välitä sellaisesta elämästä. 

Olisin sitten tehnyt jo nuorena paljon rahaa ja sen jälkeen vapaasti päättänyt mitä teen. Ehkä paljolti vaan ollut, matkustellut, nauttinut elämästä. Ollut parisuhteissa kun huvittaa ja eronnut kun huvittaa. Boheemielämää, ei lapsia eikä avioliittoa. Olisin mukana "piireissä" ja mulla olisi vilkas seuraelämä. Kävisin kaikenlaisissa juhlissa ja minua kutsuttaisiin tunnettujen ihmisten bileisiin. 

Jos sellainen alkaisi vanhemmiten kyllästyttää, voisin alkaa vaikka hippihörhöksi. Kävisin jonkun enkeliterapia-tarot-reiki koulutuksen ja alkaisin hoitaa harrastuksekseni ihmisiä. Muuttaisin vaikka Havaijille johonkin beach houseen elämään pientä elämääni luonnon keskellä. 

Minkä ikäinen olet ja millaista oikea elämäsi nyt on?

Olen 45, hyvin yksinäinen sinkku, ei miestä, ei lapsia ei mitään. Työpaikka koulutustani vastaavalla teknisellä alalla, hyvä palkka eli ei rahasta pulaa, mutta mitäpä silläkään näin yksin tekee kun en esim. yksin matkustelusta, mökkeilystä tms. tykkää (olen kokeillut). 

Edustaako nuo "seurapiirit" ja loppumattomat bileet sulle sitä että ei tarvii olla yksin?

Mikä estää sinua matkustelemasta nyt ympäri maailmaa kun rahaa on?

Joo sitä nuo varmaan on. Olin alunperin erittäin ekstrovertti luonne kuten äitinikin on, mutta koulukiusaaminen nuiji minut "pakko-introverttiyteen", oli opittava olemaan yksin koska ihmiset vaan kiusaa. Ja kyllä minä opinkin mutta jotenkin sillä tavalla alistuneesti, kestämään mutten nauttimaan. Ihmiset ei minusta ole aikuisemmallakaan iällä tykänneet joten yksinäisyys on jatkunut. Epäilen että saatan olla diagnosoimaton neurokirjolainen tai jotain, kun en oikein keksi muuta syytä mikä se on se stigma joka saa ihmiset joko välttämään tai kiusaamaan minua joka paikassa. 

Mä olen kokeillut matkustella mutta minulle se on vaan kauhean surullista yksin. Itku silmässä siellä katselin kaveriporukoita, pariskuntia, jopa lapsiperheitä vaikken lapsia ole itse koskaan halunnut. Ja lisäksi olen aika jotenkin avuton ja arka, jatkuvasti eksyksissä ja pulassa jossain, mistä tulee paljon stressiä. Ja kun panikoidun menen täysin lukkoon enkä osaa toimia, itkeä vaan. Ei ole kivaa jossain suurkaupungin lentoasemalla kun kone olisi lähdössä pian tai vaikka hotellin vastaanottotiskillä. Useamman matkan myötä tuo panikointi ehkä aavistuksen väheni mutta silti koin matkat vaan tylsäksi. Vaikka menin katsomaan hienoja nähtävyyksiä, sielläkin tuntui vaan että olen YKSIN, eikä minua oikein edes kiinnosta nämä nähtävyydet. Mua kiinnostaa lähinnä toiset ihmiset, mikä on traagista koska ne juoksee minua karkuun.

Jännä lukea että mun elämä on monelle aika lähellä unelmaelämää. Mulla on akateeminen koulutus, hyväpalkkainen työ, ei tarvi rahaa miettiä arjessa, asun kivassa asunnossa hyvällä paikalla, on hyvä auto. Lapsuudenkoti oli hyvä. Mutta kun nämä asiat ei ole koskaan ollut mulle tärkeitä tai kiinnostavia.

Elämässä tosiaan ratkaisee se, millaiseen perheeseen syntyy. Eino Leinon sanoin; Yksisyntyy riemuun, toinen murheeseen... Totuin vaatimattomuuteen enkä unelmoinut mitään.

Elämässä kaikki on ollut jotenkin helkkarin hankalaa jo syntymästä lähtien. Eli olisin halunnut tasapainoa elämään ja omaan mieleeni. Ja kunpa olisin osannut tehdä oikeita ratkaisuja. Nyt on vain vino pino vääriä ratkaisuja eli risteyksessä on aina tullut käännyttyä ei mihinkään johtavalle kinttupolulle.

Ja voi kun olisi ollut parempi itsetunto ja ripaus kunnianhimoa tehdä niitä parempia ratkaisuja.

Enää ei ole voimia eikä ikäkään riitä tekemään oikeampia ratkaisuja. Mikään asia ei muutu mihinkään suuntaan enää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä olisin voinut kyllä syntyä mun ihan oikeille vanhemmille ja niiden kotiin, mutta mulla olisi ollut joku hieno erityislahjakkuus jota käyttämällä olisin voinut tulla rikkaaksi ja kuuluisaksi. Olisin voinut olla vaikka pitkä ja mielettömän kaunis ja tulla huippumalliksi. Tai tosi musikaalinen ja ryhtyä muusikoksi, ja meidän bändi menestyisi ja toisi rahaa paljon, olisi faneja ja kaikkea. Mielellään ei mikään akateeminen lahjakkuus, en oikein välitä sellaisesta elämästä. 

Olisin sitten tehnyt jo nuorena paljon rahaa ja sen jälkeen vapaasti päättänyt mitä teen. Ehkä paljolti vaan ollut, matkustellut, nauttinut elämästä. Ollut parisuhteissa kun huvittaa ja eronnut kun huvittaa. Boheemielämää, ei lapsia eikä avioliittoa. Olisin mukana "piireissä" ja mulla olisi vilkas seuraelämä. Kävisin kaikenlaisissa juhlissa ja minua kutsuttaisiin tunnettujen ihmisten bileisiin. 

Jos sellainen alkaisi vanhemmiten kyllästyttää, voisin alkaa vaikka hippihörhöksi. Kävisin jonkun enkeliterapia-tarot-reiki koulutuksen ja alkaisin hoitaa harrastuksekseni ihmisiä. Muuttaisin vaikka Havaijille johonkin beach houseen elämään pientä elämääni luonnon keskellä. 

Minkä ikäinen olet ja millaista oikea elämäsi nyt on?

Olen 45, hyvin yksinäinen sinkku, ei miestä, ei lapsia ei mitään. Työpaikka koulutustani vastaavalla teknisellä alalla, hyvä palkka eli ei rahasta pulaa, mutta mitäpä silläkään näin yksin tekee kun en esim. yksin matkustelusta, mökkeilystä tms. tykkää (olen kokeillut). 

Edustaako nuo "seurapiirit" ja loppumattomat bileet sulle sitä että ei tarvii olla yksin?

Mikä estää sinua matkustelemasta nyt ympäri maailmaa kun rahaa on?

Joo sitä nuo varmaan on. Olin alunperin erittäin ekstrovertti luonne kuten äitinikin on, mutta koulukiusaaminen nuiji minut "pakko-introverttiyteen", oli opittava olemaan yksin koska ihmiset vaan kiusaa. Ja kyllä minä opinkin mutta jotenkin sillä tavalla alistuneesti, kestämään mutten nauttimaan. Ihmiset ei minusta ole aikuisemmallakaan iällä tykänneet joten yksinäisyys on jatkunut. Epäilen että saatan olla diagnosoimaton neurokirjolainen tai jotain, kun en oikein keksi muuta syytä mikä se on se stigma joka saa ihmiset joko välttämään tai kiusaamaan minua joka paikassa. 

Mä olen kokeillut matkustella mutta minulle se on vaan kauhean surullista yksin. Itku silmässä siellä katselin kaveriporukoita, pariskuntia, jopa lapsiperheitä vaikken lapsia ole itse koskaan halunnut. Ja lisäksi olen aika jotenkin avuton ja arka, jatkuvasti eksyksissä ja pulassa jossain, mistä tulee paljon stressiä. Ja kun panikoidun menen täysin lukkoon enkä osaa toimia, itkeä vaan. Ei ole kivaa jossain suurkaupungin lentoasemalla kun kone olisi lähdössä pian tai vaikka hotellin vastaanottotiskillä. Useamman matkan myötä tuo panikointi ehkä aavistuksen väheni mutta silti koin matkat vaan tylsäksi. Vaikka menin katsomaan hienoja nähtävyyksiä, sielläkin tuntui vaan että olen YKSIN, eikä minua oikein edes kiinnosta nämä nähtävyydet. Mua kiinnostaa lähinnä toiset ihmiset, mikä on traagista koska ne juoksee minua karkuun.

Jännä lukea että mun elämä on monelle aika lähellä unelmaelämää. Mulla on akateeminen koulutus, hyväpalkkainen työ, ei tarvi rahaa miettiä arjessa, asun kivassa asunnossa hyvällä paikalla, on hyvä auto. Lapsuudenkoti oli hyvä. Mutta kun nämä asiat ei ole koskaan ollut mulle tärkeitä tai kiinnostavia.

Mikset tekisi itsellesi palvelusta, ja hakeutuisi terapiaan, kun kerran se on taloudellisesti mahdollista?

Olet itse oman onnesi herra, vaikka olisikin paskoja kokemuksia elämässä... Ehdit muuttamaan vielä ihan kaiken, ja sinulla on jopa hyvä mahdollisuus siihen! Miksi enää tuhlaat aikaa?

Kun aloitat nyt, on koko elämäsi takuulla muuttunut ennen kuin täytät 50v..onnea matkaan! 😎

Mä elän unelmaelämääni. Olen oikeastaan saanut kaiken mitä haaveilin.

Terveydenkin llisin mielelläni pitänyt mutta se ei onnistunut

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä olisin voinut kyllä syntyä mun ihan oikeille vanhemmille ja niiden kotiin, mutta mulla olisi ollut joku hieno erityislahjakkuus jota käyttämällä olisin voinut tulla rikkaaksi ja kuuluisaksi. Olisin voinut olla vaikka pitkä ja mielettömän kaunis ja tulla huippumalliksi. Tai tosi musikaalinen ja ryhtyä muusikoksi, ja meidän bändi menestyisi ja toisi rahaa paljon, olisi faneja ja kaikkea. Mielellään ei mikään akateeminen lahjakkuus, en oikein välitä sellaisesta elämästä. 

Olisin sitten tehnyt jo nuorena paljon rahaa ja sen jälkeen vapaasti päättänyt mitä teen. Ehkä paljolti vaan ollut, matkustellut, nauttinut elämästä. Ollut parisuhteissa kun huvittaa ja eronnut kun huvittaa. Boheemielämää, ei lapsia eikä avioliittoa. Olisin mukana "piireissä" ja mulla olisi vilkas seuraelämä. Kävisin kaikenlaisissa juhlissa ja minua kutsuttaisiin tunnettujen ihmisten bileisiin. 

Jos sellainen alkaisi vanhemmiten kyllästyttää, voisin alkaa vaikka hippihörhöksi. Kävisin jonkun enkeliterapia-tarot-reiki koulutuksen ja alkaisin hoitaa harrastuksekseni ihmisiä. Muuttaisin vaikka Havaijille johonkin beach houseen elämään pientä elämääni luonnon keskellä. 

Minkä ikäinen olet ja millaista oikea elämäsi nyt on?

Olen 45, hyvin yksinäinen sinkku, ei miestä, ei lapsia ei mitään. Työpaikka koulutustani vastaavalla teknisellä alalla, hyvä palkka eli ei rahasta pulaa, mutta mitäpä silläkään näin yksin tekee kun en esim. yksin matkustelusta, mökkeilystä tms. tykkää (olen kokeillut). 

Edustaako nuo "seurapiirit" ja loppumattomat bileet sulle sitä että ei tarvii olla yksin?

Mikä estää sinua matkustelemasta nyt ympäri maailmaa kun rahaa on?

Joo sitä nuo varmaan on. Olin alunperin erittäin ekstrovertti luonne kuten äitinikin on, mutta koulukiusaaminen nuiji minut "pakko-introverttiyteen", oli opittava olemaan yksin koska ihmiset vaan kiusaa. Ja kyllä minä opinkin mutta jotenkin sillä tavalla alistuneesti, kestämään mutten nauttimaan. Ihmiset ei minusta ole aikuisemmallakaan iällä tykänneet joten yksinäisyys on jatkunut. Epäilen että saatan olla diagnosoimaton neurokirjolainen tai jotain, kun en oikein keksi muuta syytä mikä se on se stigma joka saa ihmiset joko välttämään tai kiusaamaan minua joka paikassa. 

Mä olen kokeillut matkustella mutta minulle se on vaan kauhean surullista yksin. Itku silmässä siellä katselin kaveriporukoita, pariskuntia, jopa lapsiperheitä vaikken lapsia ole itse koskaan halunnut. Ja lisäksi olen aika jotenkin avuton ja arka, jatkuvasti eksyksissä ja pulassa jossain, mistä tulee paljon stressiä. Ja kun panikoidun menen täysin lukkoon enkä osaa toimia, itkeä vaan. Ei ole kivaa jossain suurkaupungin lentoasemalla kun kone olisi lähdössä pian tai vaikka hotellin vastaanottotiskillä. Useamman matkan myötä tuo panikointi ehkä aavistuksen väheni mutta silti koin matkat vaan tylsäksi. Vaikka menin katsomaan hienoja nähtävyyksiä, sielläkin tuntui vaan että olen YKSIN, eikä minua oikein edes kiinnosta nämä nähtävyydet. Mua kiinnostaa lähinnä toiset ihmiset, mikä on traagista koska ne juoksee minua karkuun.

Jännä lukea että mun elämä on monelle aika lähellä unelmaelämää. Mulla on akateeminen koulutus, hyväpalkkainen työ, ei tarvi rahaa miettiä arjessa, asun kivassa asunnossa hyvällä paikalla, on hyvä auto. Lapsuudenkoti oli hyvä. Mutta kun nämä asiat ei ole koskaan ollut mulle tärkeitä tai kiinnostavia.

Se että ei arvosta itseään, näyttäytyy negatiivisena muille. Sen hyvän fiiliksen on pakko lähteä ensin itsestä, vasta sitten sitä voi odottaa muilta.

Eli keinolla millä hyvänsä laitat nyt itsesi kuosiin. Oli se sitten diagnoosi, asenteen korjaus tai pidempi terapia. Kaikki lähtee sinusta, sinä voit muuttaa kaiken!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä olisin voinut kyllä syntyä mun ihan oikeille vanhemmille ja niiden kotiin, mutta mulla olisi ollut joku hieno erityislahjakkuus jota käyttämällä olisin voinut tulla rikkaaksi ja kuuluisaksi. Olisin voinut olla vaikka pitkä ja mielettömän kaunis ja tulla huippumalliksi. Tai tosi musikaalinen ja ryhtyä muusikoksi, ja meidän bändi menestyisi ja toisi rahaa paljon, olisi faneja ja kaikkea. Mielellään ei mikään akateeminen lahjakkuus, en oikein välitä sellaisesta elämästä. 

Olisin sitten tehnyt jo nuorena paljon rahaa ja sen jälkeen vapaasti päättänyt mitä teen. Ehkä paljolti vaan ollut, matkustellut, nauttinut elämästä. Ollut parisuhteissa kun huvittaa ja eronnut kun huvittaa. Boheemielämää, ei lapsia eikä avioliittoa. Olisin mukana "piireissä" ja mulla olisi vilkas seuraelämä. Kävisin kaikenlaisissa juhlissa ja minua kutsuttaisiin tunnettujen ihmisten bileisiin. 

Jos sellainen alkaisi vanhemmiten kyllästyttää, voisin alkaa vaikka hippihörhöksi. Kävisin jonkun enkeliterapia-tarot-reiki koulutuksen ja alkaisin hoitaa harrastuksekseni ihmisiä. Muuttaisin vaikka Havaijille johonkin beach houseen elämään pientä elämääni luonnon keskellä. 

Minkä ikäinen olet ja millaista oikea elämäsi nyt on?

Olen 45, hyvin yksinäinen sinkku, ei miestä, ei lapsia ei mitään. Työpaikka koulutustani vastaavalla teknisellä alalla, hyvä palkka eli ei rahasta pulaa, mutta mitäpä silläkään näin yksin tekee kun en esim. yksin matkustelusta, mökkeilystä tms. tykkää (olen kokeillut). 

Edustaako nuo "seurapiirit" ja loppumattomat bileet sulle sitä että ei tarvii olla yksin?

Mikä estää sinua matkustelemasta nyt ympäri maailmaa kun rahaa on?

Joo sitä nuo varmaan on. Olin alunperin erittäin ekstrovertti luonne kuten äitinikin on, mutta koulukiusaaminen nuiji minut "pakko-introverttiyteen", oli opittava olemaan yksin koska ihmiset vaan kiusaa. Ja kyllä minä opinkin mutta jotenkin sillä tavalla alistuneesti, kestämään mutten nauttimaan. Ihmiset ei minusta ole aikuisemmallakaan iällä tykänneet joten yksinäisyys on jatkunut. Epäilen että saatan olla diagnosoimaton neurokirjolainen tai jotain, kun en oikein keksi muuta syytä mikä se on se stigma joka saa ihmiset joko välttämään tai kiusaamaan minua joka paikassa. 

Mä olen kokeillut matkustella mutta minulle se on vaan kauhean surullista yksin. Itku silmässä siellä katselin kaveriporukoita, pariskuntia, jopa lapsiperheitä vaikken lapsia ole itse koskaan halunnut. Ja lisäksi olen aika jotenkin avuton ja arka, jatkuvasti eksyksissä ja pulassa jossain, mistä tulee paljon stressiä. Ja kun panikoidun menen täysin lukkoon enkä osaa toimia, itkeä vaan. Ei ole kivaa jossain suurkaupungin lentoasemalla kun kone olisi lähdössä pian tai vaikka hotellin vastaanottotiskillä. Useamman matkan myötä tuo panikointi ehkä aavistuksen väheni mutta silti koin matkat vaan tylsäksi. Vaikka menin katsomaan hienoja nähtävyyksiä, sielläkin tuntui vaan että olen YKSIN, eikä minua oikein edes kiinnosta nämä nähtävyydet. Mua kiinnostaa lähinnä toiset ihmiset, mikä on traagista koska ne juoksee minua karkuun.

Jännä lukea että mun elämä on monelle aika lähellä unelmaelämää. Mulla on akateeminen koulutus, hyväpalkkainen työ, ei tarvi rahaa miettiä arjessa, asun kivassa asunnossa hyvällä paikalla, on hyvä auto. Lapsuudenkoti oli hyvä. Mutta kun nämä asiat ei ole koskaan ollut mulle tärkeitä tai kiinnostavia.

Mikset tekisi itsellesi palvelusta, ja hakeutuisi terapiaan, kun kerran se on taloudellisesti mahdollista?

Olet itse oman onnesi herra, vaikka olisikin paskoja kokemuksia elämässä... Ehdit muuttamaan vielä ihan kaiken, ja sinulla on jopa hyvä mahdollisuus siihen! Miksi enää tuhlaat aikaa?

Kun aloitat nyt, on koko elämäsi takuulla muuttunut ennen kuin täytät 50v..onnea matkaan! 😎

Olen käynyt terapiassa, mutta en kokenut järin hyödylliseksi. Jotenkin tuntui että olin terapeutille pettymys, kun en ole tarpeeksi ongelmainen :D Että lapsuudenkoti oli hyvä, että koulut ja opinnot ja elämä oli mennyt tasaisesti ja hyvin. Vain se kiusaaminen ja siitä jäänyt lievä sosiaalinen jännitys oli jäljellä, mutta toisaalta teen työtä jossa pitää esiintyä ja myydä ideoitaan tärkeille ihmisille, ja pystyn senkin hoitamaan hyvin joten tämäkään ongelma ei ole kovin paha. Joten se meni vähän sellaiseksi yleisluontoiseksi. Että mene harrastuksiin tai laita treffi-ilmoitus jos kerran yksinäisyys vaivaa. No minä menin ja laitoin, havaitakseni vaan että ihmiset pitää minua todella tylsänä ja vältettävänä tyyppinä. Deittimaailmassa miehet kyllä ihastui alkuun ja petiin halusi moni, koska en ole hullumman näköinen ulkoisesti, mutta nekin äkkiä totesi että tylsä tyyppi. Sitten se terapia meni vähän siihen että pitäisi oppia olemaan onnellinen yksin ja sain minä joksikin aikaa aivopestyä itseäni sellaiseen moodiin, etten ajatellut parisuhteen ja kaverien tarvettani, vaan yritin nauttia luonnosta, ruoasta, kaikenlaisesta pienestä. Mutta kyllähän se yksinäisyys sieltä ajan mittaan iski takaisin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä olisin voinut kyllä syntyä mun ihan oikeille vanhemmille ja niiden kotiin, mutta mulla olisi ollut joku hieno erityislahjakkuus jota käyttämällä olisin voinut tulla rikkaaksi ja kuuluisaksi. Olisin voinut olla vaikka pitkä ja mielettömän kaunis ja tulla huippumalliksi. Tai tosi musikaalinen ja ryhtyä muusikoksi, ja meidän bändi menestyisi ja toisi rahaa paljon, olisi faneja ja kaikkea. Mielellään ei mikään akateeminen lahjakkuus, en oikein välitä sellaisesta elämästä. 

Olisin sitten tehnyt jo nuorena paljon rahaa ja sen jälkeen vapaasti päättänyt mitä teen. Ehkä paljolti vaan ollut, matkustellut, nauttinut elämästä. Ollut parisuhteissa kun huvittaa ja eronnut kun huvittaa. Boheemielämää, ei lapsia eikä avioliittoa. Olisin mukana "piireissä" ja mulla olisi vilkas seuraelämä. Kävisin kaikenlaisissa juhlissa ja minua kutsuttaisiin tunnettujen ihmisten bileisiin. 

Jos sellainen alkaisi vanhemmiten kyllästyttää, voisin alkaa vaikka hippihörhöksi. Kävisin jonkun enkeliterapia-tarot-reiki koulutuksen ja alkaisin hoitaa harrastuksekseni ihmisiä. Muuttaisin vaikka Havaijille johonkin beach houseen elämään pientä elämääni luonnon keskellä. 

Minkä ikäinen olet ja millaista oikea elämäsi nyt on?

Olen 45, hyvin yksinäinen sinkku, ei miestä, ei lapsia ei mitään. Työpaikka koulutustani vastaavalla teknisellä alalla, hyvä palkka eli ei rahasta pulaa, mutta mitäpä silläkään näin yksin tekee kun en esim. yksin matkustelusta, mökkeilystä tms. tykkää (olen kokeillut). 

Edustaako nuo "seurapiirit" ja loppumattomat bileet sulle sitä että ei tarvii olla yksin?

Mikä estää sinua matkustelemasta nyt ympäri maailmaa kun rahaa on?

Joo sitä nuo varmaan on. Olin alunperin erittäin ekstrovertti luonne kuten äitinikin on, mutta koulukiusaaminen nuiji minut "pakko-introverttiyteen", oli opittava olemaan yksin koska ihmiset vaan kiusaa. Ja kyllä minä opinkin mutta jotenkin sillä tavalla alistuneesti, kestämään mutten nauttimaan. Ihmiset ei minusta ole aikuisemmallakaan iällä tykänneet joten yksinäisyys on jatkunut. Epäilen että saatan olla diagnosoimaton neurokirjolainen tai jotain, kun en oikein keksi muuta syytä mikä se on se stigma joka saa ihmiset joko välttämään tai kiusaamaan minua joka paikassa. 

Mä olen kokeillut matkustella mutta minulle se on vaan kauhean surullista yksin. Itku silmässä siellä katselin kaveriporukoita, pariskuntia, jopa lapsiperheitä vaikken lapsia ole itse koskaan halunnut. Ja lisäksi olen aika jotenkin avuton ja arka, jatkuvasti eksyksissä ja pulassa jossain, mistä tulee paljon stressiä. Ja kun panikoidun menen täysin lukkoon enkä osaa toimia, itkeä vaan. Ei ole kivaa jossain suurkaupungin lentoasemalla kun kone olisi lähdössä pian tai vaikka hotellin vastaanottotiskillä. Useamman matkan myötä tuo panikointi ehkä aavistuksen väheni mutta silti koin matkat vaan tylsäksi. Vaikka menin katsomaan hienoja nähtävyyksiä, sielläkin tuntui vaan että olen YKSIN, eikä minua oikein edes kiinnosta nämä nähtävyydet. Mua kiinnostaa lähinnä toiset ihmiset, mikä on traagista koska ne juoksee minua karkuun.

Jännä lukea että mun elämä on monelle aika lähellä unelmaelämää. Mulla on akateeminen koulutus, hyväpalkkainen työ, ei tarvi rahaa miettiä arjessa, asun kivassa asunnossa hyvällä paikalla, on hyvä auto. Lapsuudenkoti oli hyvä. Mutta kun nämä asiat ei ole koskaan ollut mulle tärkeitä tai kiinnostavia.

Se että ei arvosta itseään, näyttäytyy negatiivisena muille. Sen hyvän fiiliksen on pakko lähteä ensin itsestä, vasta sitten sitä voi odottaa muilta.

Eli keinolla millä hyvänsä laitat nyt itsesi kuosiin. Oli se sitten diagnoosi, asenteen korjaus tai pidempi terapia. Kaikki lähtee sinusta, sinä voit muuttaa kaiken!

Ehkä pitäisi tosiaan kokeilla vielä toista terapeuttia, jos hän saisi paremmin kiinni ongelmastani. Minähän tavallaan kyllä arvostan itseäni, tiedän olevani esimerkiksi matemaattis-loogisesti hyvin älykäs, työssäni hyvä, ihan ok näköinenkin, ja perusarvoiltani sellainen kunnollinen ja luotettava ihminen. Enkä minä esimerkiksi deiteille mennessäni jännitä juurikaan. Minusta vaan tuntuu että olen eri planeetalta kuin ne muut ihmiset eikä ne ymmärrä minua enkä minä niitä. Kiitos kommentista.

Olisin halunnut sisaruksia. Olin kateellinen kavereilleni, joilla oli sisko tai veli. Olin yksinäinen ennen ja olen yksinäinen nyt. Olisin halunnut elää perheessä, jossa on rauhaa, rakkautta ja iloa.

Mt-ongelmat ovat vaikeuttaneet elämääni niin työelämässä kuin ihmissuhteissakin. Unelmaelämässäni minulla olisi hyvä ystävä ja tasapainoinen mieli.

Mä olisin halunnut olla kirjailija. Tai mikä vaan taiteilija, mutta kirjailija oli se mihin mulla oli realistisesti eniten lahjoja, enemmän kuin kuvataiteeseen tai musiikkiin esimerkiksi. Olen teknisesti ihan hyvä kirjoittamaan, mutta valitettavasti ei ole luovuutta edes vähää alusta, eli en keksi mitään kirjoitettavaa. Niinpä päädyin it-alalle ja koodariksi, työhön jota inhoan, mutta kun en usko että mikään muu "tavallinen" palkkatyö on sen parempaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä olisin voinut kyllä syntyä mun ihan oikeille vanhemmille ja niiden kotiin, mutta mulla olisi ollut joku hieno erityislahjakkuus jota käyttämällä olisin voinut tulla rikkaaksi ja kuuluisaksi. Olisin voinut olla vaikka pitkä ja mielettömän kaunis ja tulla huippumalliksi. Tai tosi musikaalinen ja ryhtyä muusikoksi, ja meidän bändi menestyisi ja toisi rahaa paljon, olisi faneja ja kaikkea. Mielellään ei mikään akateeminen lahjakkuus, en oikein välitä sellaisesta elämästä. 

Olisin sitten tehnyt jo nuorena paljon rahaa ja sen jälkeen vapaasti päättänyt mitä teen. Ehkä paljolti vaan ollut, matkustellut, nauttinut elämästä. Ollut parisuhteissa kun huvittaa ja eronnut kun huvittaa. Boheemielämää, ei lapsia eikä avioliittoa. Olisin mukana "piireissä" ja mulla olisi vilkas seuraelämä. Kävisin kaikenlaisissa juhlissa ja minua kutsuttaisiin tunnettujen ihmisten bileisiin. 

Jos sellainen alkaisi vanhemmiten kyllästyttää, voisin alkaa vaikka hippihörhöksi. Kävisin jonkun enkeliterapia-tarot-reiki koulutuksen ja alkaisin hoitaa harrastuksekseni ihmisiä. Muuttaisin vaikka Havaijille johonkin beach houseen elämään pientä elämääni luonnon keskellä. 

Minkä ikäinen olet ja millaista oikea elämäsi nyt on?

Olen 45, hyvin yksinäinen sinkku, ei miestä, ei lapsia ei mitään. Työpaikka koulutustani vastaavalla teknisellä alalla, hyvä palkka eli ei rahasta pulaa, mutta mitäpä silläkään näin yksin tekee kun en esim. yksin matkustelusta, mökkeilystä tms. tykkää (olen kokeillut). 

Edustaako nuo "seurapiirit" ja loppumattomat bileet sulle sitä että ei tarvii olla yksin?

Mikä estää sinua matkustelemasta nyt ympäri maailmaa kun rahaa on?

Joo sitä nuo varmaan on. Olin alunperin erittäin ekstrovertti luonne kuten äitinikin on, mutta koulukiusaaminen nuiji minut "pakko-introverttiyteen", oli opittava olemaan yksin koska ihmiset vaan kiusaa. Ja kyllä minä opinkin mutta jotenkin sillä tavalla alistuneesti, kestämään mutten nauttimaan. Ihmiset ei minusta ole aikuisemmallakaan iällä tykänneet joten yksinäisyys on jatkunut. Epäilen että saatan olla diagnosoimaton neurokirjolainen tai jotain, kun en oikein keksi muuta syytä mikä se on se stigma joka saa ihmiset joko välttämään tai kiusaamaan minua joka paikassa. 

Mä olen kokeillut matkustella mutta minulle se on vaan kauhean surullista yksin. Itku silmässä siellä katselin kaveriporukoita, pariskuntia, jopa lapsiperheitä vaikken lapsia ole itse koskaan halunnut. Ja lisäksi olen aika jotenkin avuton ja arka, jatkuvasti eksyksissä ja pulassa jossain, mistä tulee paljon stressiä. Ja kun panikoidun menen täysin lukkoon enkä osaa toimia, itkeä vaan. Ei ole kivaa jossain suurkaupungin lentoasemalla kun kone olisi lähdössä pian tai vaikka hotellin vastaanottotiskillä. Useamman matkan myötä tuo panikointi ehkä aavistuksen väheni mutta silti koin matkat vaan tylsäksi. Vaikka menin katsomaan hienoja nähtävyyksiä, sielläkin tuntui vaan että olen YKSIN, eikä minua oikein edes kiinnosta nämä nähtävyydet. Mua kiinnostaa lähinnä toiset ihmiset, mikä on traagista koska ne juoksee minua karkuun.

Jännä lukea että mun elämä on monelle aika lähellä unelmaelämää. Mulla on akateeminen koulutus, hyväpalkkainen työ, ei tarvi rahaa miettiä arjessa, asun kivassa asunnossa hyvällä paikalla, on hyvä auto. Lapsuudenkoti oli hyvä. Mutta kun nämä asiat ei ole koskaan ollut mulle tärkeitä tai kiinnostavia.

Mikset tekisi itsellesi palvelusta, ja hakeutuisi terapiaan, kun kerran se on taloudellisesti mahdollista?

Olet itse oman onnesi herra, vaikka olisikin paskoja kokemuksia elämässä... Ehdit muuttamaan vielä ihan kaiken, ja sinulla on jopa hyvä mahdollisuus siihen! Miksi enää tuhlaat aikaa?

Kun aloitat nyt, on koko elämäsi takuulla muuttunut ennen kuin täytät 50v..onnea matkaan! 😎

Olen käynyt terapiassa, mutta en kokenut järin hyödylliseksi. Jotenkin tuntui että olin terapeutille pettymys, kun en ole tarpeeksi ongelmainen :D Että lapsuudenkoti oli hyvä, että koulut ja opinnot ja elämä oli mennyt tasaisesti ja hyvin. Vain se kiusaaminen ja siitä jäänyt lievä sosiaalinen jännitys oli jäljellä, mutta toisaalta teen työtä jossa pitää esiintyä ja myydä ideoitaan tärkeille ihmisille, ja pystyn senkin hoitamaan hyvin joten tämäkään ongelma ei ole kovin paha. Joten se meni vähän sellaiseksi yleisluontoiseksi. Että mene harrastuksiin tai laita treffi-ilmoitus jos kerran yksinäisyys vaivaa. No minä menin ja laitoin, havaitakseni vaan että ihmiset pitää minua todella tylsänä ja vältettävänä tyyppinä. Deittimaailmassa miehet kyllä ihastui alkuun ja petiin halusi moni, koska en ole hullumman näköinen ulkoisesti, mutta nekin äkkiä totesi että tylsä tyyppi. Sitten se terapia meni vähän siihen että pitäisi oppia olemaan onnellinen yksin ja sain minä joksikin aikaa aivopestyä itseäni sellaiseen moodiin, etten ajatellut parisuhteen ja kaverien tarvettani, vaan yritin nauttia luonnosta, ruoasta, kaikenlaisesta pienestä. Mutta kyllähän se yksinäisyys sieltä ajan mittaan iski takaisin.

Seurakunnasta voisi löytyä omaa yhteisöä, ja uskossa Jeesukseen on helpompi kohdata kaikkia elämän haasteita, kun Jumala itse on niissä tukena mukana. Voisitko olla avoin uskonasioille?

Ainakin ilmeisesti jotkut henkiset asiat kiinnostaa ensimmäisestä viestistäsi päätellen...

Ei se täällä pitkään pysyisi joten en viitsi edes kertoa. Unelmat on kuitenkin unelmia...

Lapsuus oli ihan hyvä. Aikuisvuodet olen aina tahtonut elää maalla omakotitalossa, jossa minulla olisi kissa sekä kokoelma nukkeja. Puoliso ehkä, lapsia ei. Voisin käyttää kaikki päivät maalaamiseen ja kirjoittamiseen ja ajattelemiseen ja pyörittäisin ehkä jotakin pienimuotoista verkkokauppayritystä, jolla saisin menot katettua. Päivätöissä en kävisi. Luksusta en tarvitsisi, en matkailisi enkä tarvitsisi välttämättä edes lämmintä vettä jos olisi sauna, missä peseytyä. Viikon sosiaalinen kohokohta olisi kaupassa ja postissa käynti 20 kilometrin päässä.

Nykyään voin elää noin vain kesälomat. Olen juristi, mutta en halua olla. Säästän palkastani niin paljon kuin kykenen. Irtisanoudun heti, kun kykenen taloudellisesti.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä olisin voinut kyllä syntyä mun ihan oikeille vanhemmille ja niiden kotiin, mutta mulla olisi ollut joku hieno erityislahjakkuus jota käyttämällä olisin voinut tulla rikkaaksi ja kuuluisaksi. Olisin voinut olla vaikka pitkä ja mielettömän kaunis ja tulla huippumalliksi. Tai tosi musikaalinen ja ryhtyä muusikoksi, ja meidän bändi menestyisi ja toisi rahaa paljon, olisi faneja ja kaikkea. Mielellään ei mikään akateeminen lahjakkuus, en oikein välitä sellaisesta elämästä. 

Olisin sitten tehnyt jo nuorena paljon rahaa ja sen jälkeen vapaasti päättänyt mitä teen. Ehkä paljolti vaan ollut, matkustellut, nauttinut elämästä. Ollut parisuhteissa kun huvittaa ja eronnut kun huvittaa. Boheemielämää, ei lapsia eikä avioliittoa. Olisin mukana "piireissä" ja mulla olisi vilkas seuraelämä. Kävisin kaikenlaisissa juhlissa ja minua kutsuttaisiin tunnettujen ihmisten bileisiin. 

Jos sellainen alkaisi vanhemmiten kyllästyttää, voisin alkaa vaikka hippihörhöksi. Kävisin jonkun enkeliterapia-tarot-reiki koulutuksen ja alkaisin hoitaa harrastuksekseni ihmisiä. Muuttaisin vaikka Havaijille johonkin beach houseen elämään pientä elämääni luonnon keskellä. 

Minkä ikäinen olet ja millaista oikea elämäsi nyt on?

Olen 45, hyvin yksinäinen sinkku, ei miestä, ei lapsia ei mitään. Työpaikka koulutustani vastaavalla teknisellä alalla, hyvä palkka eli ei rahasta pulaa, mutta mitäpä silläkään näin yksin tekee kun en esim. yksin matkustelusta, mökkeilystä tms. tykkää (olen kokeillut). 

Edustaako nuo "seurapiirit" ja loppumattomat bileet sulle sitä että ei tarvii olla yksin?

Mikä estää sinua matkustelemasta nyt ympäri maailmaa kun rahaa on?

Joo sitä nuo varmaan on. Olin alunperin erittäin ekstrovertti luonne kuten äitinikin on, mutta koulukiusaaminen nuiji minut "pakko-introverttiyteen", oli opittava olemaan yksin koska ihmiset vaan kiusaa. Ja kyllä minä opinkin mutta jotenkin sillä tavalla alistuneesti, kestämään mutten nauttimaan. Ihmiset ei minusta ole aikuisemmallakaan iällä tykänneet joten yksinäisyys on jatkunut. Epäilen että saatan olla diagnosoimaton neurokirjolainen tai jotain, kun en oikein keksi muuta syytä mikä se on se stigma joka saa ihmiset joko välttämään tai kiusaamaan minua joka paikassa. 

Mä olen kokeillut matkustella mutta minulle se on vaan kauhean surullista yksin. Itku silmässä siellä katselin kaveriporukoita, pariskuntia, jopa lapsiperheitä vaikken lapsia ole itse koskaan halunnut. Ja lisäksi olen aika jotenkin avuton ja arka, jatkuvasti eksyksissä ja pulassa jossain, mistä tulee paljon stressiä. Ja kun panikoidun menen täysin lukkoon enkä osaa toimia, itkeä vaan. Ei ole kivaa jossain suurkaupungin lentoasemalla kun kone olisi lähdössä pian tai vaikka hotellin vastaanottotiskillä. Useamman matkan myötä tuo panikointi ehkä aavistuksen väheni mutta silti koin matkat vaan tylsäksi. Vaikka menin katsomaan hienoja nähtävyyksiä, sielläkin tuntui vaan että olen YKSIN, eikä minua oikein edes kiinnosta nämä nähtävyydet. Mua kiinnostaa lähinnä toiset ihmiset, mikä on traagista koska ne juoksee minua karkuun.

Jännä lukea että mun elämä on monelle aika lähellä unelmaelämää. Mulla on akateeminen koulutus, hyväpalkkainen työ, ei tarvi rahaa miettiä arjessa, asun kivassa asunnossa hyvällä paikalla, on hyvä auto. Lapsuudenkoti oli hyvä. Mutta kun nämä asiat ei ole koskaan ollut mulle tärkeitä tai kiinnostavia.

Mikset tekisi itsellesi palvelusta, ja hakeutuisi terapiaan, kun kerran se on taloudellisesti mahdollista?

Olet itse oman onnesi herra, vaikka olisikin paskoja kokemuksia elämässä... Ehdit muuttamaan vielä ihan kaiken, ja sinulla on jopa hyvä mahdollisuus siihen! Miksi enää tuhlaat aikaa?

Kun aloitat nyt, on koko elämäsi takuulla muuttunut ennen kuin täytät 50v..onnea matkaan! 😎

Olen käynyt terapiassa, mutta en kokenut järin hyödylliseksi. Jotenkin tuntui että olin terapeutille pettymys, kun en ole tarpeeksi ongelmainen :D Että lapsuudenkoti oli hyvä, että koulut ja opinnot ja elämä oli mennyt tasaisesti ja hyvin. Vain se kiusaaminen ja siitä jäänyt lievä sosiaalinen jännitys oli jäljellä, mutta toisaalta teen työtä jossa pitää esiintyä ja myydä ideoitaan tärkeille ihmisille, ja pystyn senkin hoitamaan hyvin joten tämäkään ongelma ei ole kovin paha. Joten se meni vähän sellaiseksi yleisluontoiseksi. Että mene harrastuksiin tai laita treffi-ilmoitus jos kerran yksinäisyys vaivaa. No minä menin ja laitoin, havaitakseni vaan että ihmiset pitää minua todella tylsänä ja vältettävänä tyyppinä. Deittimaailmassa miehet kyllä ihastui alkuun ja petiin halusi moni, koska en ole hullumman näköinen ulkoisesti, mutta nekin äkkiä totesi että tylsä tyyppi. Sitten se terapia meni vähän siihen että pitäisi oppia olemaan onnellinen yksin ja sain minä joksikin aikaa aivopestyä itseäni sellaiseen moodiin, etten ajatellut parisuhteen ja kaverien tarvettani, vaan yritin nauttia luonnosta, ruoasta, kaikenlaisesta pienestä. Mutta kyllähän se yksinäisyys sieltä ajan mittaan iski takaisin.

Seurakunnasta voisi löytyä omaa yhteisöä, ja uskossa Jeesukseen on helpompi kohdata kaikkia elämän haasteita, kun Jumala itse on niissä tukena mukana. Voisitko olla avoin uskonasioille?

Ainakin ilmeisesti jotkut henkiset asiat kiinnostaa ensimmäisestä viestistäsi päätellen...

Joo kyllä mä olen ja olen joskus käynytkin seurakunnissa. Niin luterilaisessa kuin helluntai. Helluntaiseurakuntaan koin olevani liian liberaali, enkä oikein osannut suhtautua niihin profetointeihin sun muihin joten se jäi aika vähään. Luterilaisella puolella olen käynyt mutta siellä taas ei oikein ole sitä yhteisöllisyyttä - mennään johonkin tilaisuuteen, ollaan siellä, lähdetään pois, eikä kukaan yleensä puhu niille joita eivät tunne jo ennestään. Nykyään sen uskonkin kanssa on vähän niin ja näin. Minä tulin kyllä aikanaan ihan perinteisesti uskoon mutta se on laimentunut parissa vuosikymmenessä niin että nykyään en tiedä enää uskonko enää edes Jumalan olemassaoloon. Pääosan aikaa en taida uskoa, mutta jos tulee joku hätä, yritän puristaa itsestäni sen verran uskoa että rukoilu tuntuu järkevältä.

En jaksa enää miettiä, mitä unelmaelämä olisi ollut. Haluan hyväksyä ja ottaa elämän vastaan sellaisena kuin se tulee.

Jo hyvin nuorena haaveilin ulkomaille muutosta; maahan, joka olisi lämpimämpi ja aurinkoisempi kuin Suomi. Lapsuuteni oli ihan hyvä, työssäkäyvien vanhempieni + pikkusisareni kanssa. Haaveilin ulkomailla opiskelusta, vieraista kielistä, itselleni mielyisesta työstä, myöskin ulkomailla. Haaveilin tummasta ja tulisesta, komeasta miehestä; rakastuisimme ja perustaisimme perheen; meille syntyisi yksi suloinen tyttö. Unelmoin, että saisin elää elämääni taloudellista huolista vapaana jne.jne. Nyt kun katson elämääni taaksepäin, nämä edellä mainitut asiat ovat kaikki toteutuneet eli olen siis tehnyt unelmistani totta.

On yksi asia, joka tekee "särön" kuitenkin tähän kaikkeen..

Olisin halunnut olla hyvissä väleissä Suomessa asuvan, ainoan sisareni kanssa. Hän ei halua pitää minkäänlaista yhteyttä; sisarkateutta hänen puoleltaan...

Hyvin "maltilliset" ja normaalit haaveet oli mulla elämälle. Olisin halunnut perheen; hyvän miehen ja lapsia. Jostain syystä myös itsesuunnittelema omakotitalo on ollut aina suuri unelmani. Parasta olisi ollut, jos vielä oma rakas mies olisi sen talon osannut rakentaa perheellemme. Mitään näistä en ole onnistunut saamaan. Mulla on ihan hyvä ammatti ja työpaikka, mutta nämä eivät sen kummemmin ole olleet koskaan unelmani. Ne on vaan asioita, jotka oli helppo saavuttaa omalla suorittamisella ja toiminnalla. Toisin kuin nuo aiemmin mainitut. Nykyään unelmani olisi löytää elämääni edes rakkautta ja miesystävä. Elämä ei tunnu elämisen arvoiselta yksin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä olisin voinut kyllä syntyä mun ihan oikeille vanhemmille ja niiden kotiin, mutta mulla olisi ollut joku hieno erityislahjakkuus jota käyttämällä olisin voinut tulla rikkaaksi ja kuuluisaksi. Olisin voinut olla vaikka pitkä ja mielettömän kaunis ja tulla huippumalliksi. Tai tosi musikaalinen ja ryhtyä muusikoksi, ja meidän bändi menestyisi ja toisi rahaa paljon, olisi faneja ja kaikkea. Mielellään ei mikään akateeminen lahjakkuus, en oikein välitä sellaisesta elämästä. 

Olisin sitten tehnyt jo nuorena paljon rahaa ja sen jälkeen vapaasti päättänyt mitä teen. Ehkä paljolti vaan ollut, matkustellut, nauttinut elämästä. Ollut parisuhteissa kun huvittaa ja eronnut kun huvittaa. Boheemielämää, ei lapsia eikä avioliittoa. Olisin mukana "piireissä" ja mulla olisi vilkas seuraelämä. Kävisin kaikenlaisissa juhlissa ja minua kutsuttaisiin tunnettujen ihmisten bileisiin. 

Jos sellainen alkaisi vanhemmiten kyllästyttää, voisin alkaa vaikka hippihörhöksi. Kävisin jonkun enkeliterapia-tarot-reiki koulutuksen ja alkaisin hoitaa harrastuksekseni ihmisiä. Muuttaisin vaikka Havaijille johonkin beach houseen elämään pientä elämääni luonnon keskellä. 

Minkä ikäinen olet ja millaista oikea elämäsi nyt on?

Olen 45, hyvin yksinäinen sinkku, ei miestä, ei lapsia ei mitään. Työpaikka koulutustani vastaavalla teknisellä alalla, hyvä palkka eli ei rahasta pulaa, mutta mitäpä silläkään näin yksin tekee kun en esim. yksin matkustelusta, mökkeilystä tms. tykkää (olen kokeillut). 

Edustaako nuo "seurapiirit" ja loppumattomat bileet sulle sitä että ei tarvii olla yksin?

Mikä estää sinua matkustelemasta nyt ympäri maailmaa kun rahaa on?

Joo sitä nuo varmaan on. Olin alunperin erittäin ekstrovertti luonne kuten äitinikin on, mutta koulukiusaaminen nuiji minut "pakko-introverttiyteen", oli opittava olemaan yksin koska ihmiset vaan kiusaa. Ja kyllä minä opinkin mutta jotenkin sillä tavalla alistuneesti, kestämään mutten nauttimaan. Ihmiset ei minusta ole aikuisemmallakaan iällä tykänneet joten yksinäisyys on jatkunut. Epäilen että saatan olla diagnosoimaton neurokirjolainen tai jotain, kun en oikein keksi muuta syytä mikä se on se stigma joka saa ihmiset joko välttämään tai kiusaamaan minua joka paikassa. 

Mä olen kokeillut matkustella mutta minulle se on vaan kauhean surullista yksin. Itku silmässä siellä katselin kaveriporukoita, pariskuntia, jopa lapsiperheitä vaikken lapsia ole itse koskaan halunnut. Ja lisäksi olen aika jotenkin avuton ja arka, jatkuvasti eksyksissä ja pulassa jossain, mistä tulee paljon stressiä. Ja kun panikoidun menen täysin lukkoon enkä osaa toimia, itkeä vaan. Ei ole kivaa jossain suurkaupungin lentoasemalla kun kone olisi lähdössä pian tai vaikka hotellin vastaanottotiskillä. Useamman matkan myötä tuo panikointi ehkä aavistuksen väheni mutta silti koin matkat vaan tylsäksi. Vaikka menin katsomaan hienoja nähtävyyksiä, sielläkin tuntui vaan että olen YKSIN, eikä minua oikein edes kiinnosta nämä nähtävyydet. Mua kiinnostaa lähinnä toiset ihmiset, mikä on traagista koska ne juoksee minua karkuun.

Jännä lukea että mun elämä on monelle aika lähellä unelmaelämää. Mulla on akateeminen koulutus, hyväpalkkainen työ, ei tarvi rahaa miettiä arjessa, asun kivassa asunnossa hyvällä paikalla, on hyvä auto. Lapsuudenkoti oli hyvä. Mutta kun nämä asiat ei ole koskaan ollut mulle tärkeitä tai kiinnostavia.

Mikset tekisi itsellesi palvelusta, ja hakeutuisi terapiaan, kun kerran se on taloudellisesti mahdollista?

Olet itse oman onnesi herra, vaikka olisikin paskoja kokemuksia elämässä... Ehdit muuttamaan vielä ihan kaiken, ja sinulla on jopa hyvä mahdollisuus siihen! Miksi enää tuhlaat aikaa?

Kun aloitat nyt, on koko elämäsi takuulla muuttunut ennen kuin täytät 50v..onnea matkaan! 😎

Olen käynyt terapiassa, mutta en kokenut järin hyödylliseksi. Jotenkin tuntui että olin terapeutille pettymys, kun en ole tarpeeksi ongelmainen :D Että lapsuudenkoti oli hyvä, että koulut ja opinnot ja elämä oli mennyt tasaisesti ja hyvin. Vain se kiusaaminen ja siitä jäänyt lievä sosiaalinen jännitys oli jäljellä, mutta toisaalta teen työtä jossa pitää esiintyä ja myydä ideoitaan tärkeille ihmisille, ja pystyn senkin hoitamaan hyvin joten tämäkään ongelma ei ole kovin paha. Joten se meni vähän sellaiseksi yleisluontoiseksi. Että mene harrastuksiin tai laita treffi-ilmoitus jos kerran yksinäisyys vaivaa. No minä menin ja laitoin, havaitakseni vaan että ihmiset pitää minua todella tylsänä ja vältettävänä tyyppinä. Deittimaailmassa miehet kyllä ihastui alkuun ja petiin halusi moni, koska en ole hullumman näköinen ulkoisesti, mutta nekin äkkiä totesi että tylsä tyyppi. Sitten se terapia meni vähän siihen että pitäisi oppia olemaan onnellinen yksin ja sain minä joksikin aikaa aivopestyä itseäni sellaiseen moodiin, etten ajatellut parisuhteen ja kaverien tarvettani, vaan yritin nauttia luonnosta, ruoasta, kaikenlaisesta pienestä. Mutta kyllähän se yksinäisyys sieltä ajan mittaan iski takaisin.

Seurakunnasta voisi löytyä omaa yhteisöä, ja uskossa Jeesukseen on helpompi kohdata kaikkia elämän haasteita, kun Jumala itse on niissä tukena mukana. Voisitko olla avoin uskonasioille?

Ainakin ilmeisesti jotkut henkiset asiat kiinnostaa ensimmäisestä viestistäsi päätellen...

Joo kyllä mä olen ja olen joskus käynytkin seurakunnissa. Niin luterilaisessa kuin helluntai. Helluntaiseurakuntaan koin olevani liian liberaali, enkä oikein osannut suhtautua niihin profetointeihin sun muihin joten se jäi aika vähään. Luterilaisella puolella olen käynyt mutta siellä taas ei oikein ole sitä yhteisöllisyyttä - mennään johonkin tilaisuuteen, ollaan siellä, lähdetään pois, eikä kukaan yleensä puhu niille joita eivät tunne jo ennestään. Nykyään sen uskonkin kanssa on vähän niin ja näin. Minä tulin kyllä aikanaan ihan perinteisesti uskoon mutta se on laimentunut parissa vuosikymmenessä niin että nykyään en tiedä enää uskonko enää edes Jumalan olemassaoloon. Pääosan aikaa en taida uskoa, mutta jos tulee joku hätä, yritän puristaa itsestäni sen verran uskoa että rukoilu tuntuu järkevältä.

Vapaaseurakunta voisi sopia hyvin sulle.. On vähän nii kuin luterilaisen ja helluntain välistä.. Toki uskossa tärkeintä on elävä suhde Jumalaan, joten etsimällä Jumalaa ja hänen tahtoansa (Raamatun ja rukouksen kautta), löydät lopulta sen elämän mikä on juuri sinulle suunniteltu, siis Jumalan hyvän ja rakastavan johdatuksen ja avun.

Mitä jos siis tarttuisit Raamattuun, ja alkaisit lukemaan? Pyytäisit Jumalalta johdatusta ja apua. Kolkuttavalle nimittäin avataan ja etsivä löytää.