Lue keskustelun säännöt.
Alue: Aihe vapaa
Sellainen tilanne tässä käsillä, että (kuolema)
27.07.2022 |
Ensinnäkin ei tarvitse otella osaa, se tuntuisi hieman teennäiseltä vauvapalstalla ollessa. Ottakaa osaa vaikka mielessänne.
Niin oli eräs läheinen henkilö (kerron ympäripyöreästi asiasta, palstalla kun olemme), joka sairastui Alzheimeriin ainakin 10 vuotta sitten. Ehkä jopa kauemmin. No kaikki tiedämme, että sairastuneen persoonallisuus muuttuu vähitellen, tai no joillain ehkä nopeastikin.
Olimme mielestäni ihan normaalin verran tekemisissä silloin, kun sairaus oli lievä eikä vaikuttanut vielä mitenkään dramaattisesti mihinkään. Muistan aina sen alun... Kun hän alkoi kyselemään samoja kysymyksiä moneen kertaan. Tuntuu kuin se olisi ollut ihan hetki sitten.
No joka tapauksessa. Siinä vaiheessa, kun Alzheimer oli jo vaikeassa vaiheessa ja tuli mukaan harhaluulot, aloin hieman etääntymään, koska olin ihan hukassa että miten päin olla harhailevan ihmisen kanssa, mitä sanoa ja mitä tehdä.
Lopulta tuli vanhainkoti ja sitä vaihetta kesti vuosia ja vuosia. Sitten tuli suru-uutinen.
Olen itkenyt, olen nauranut, olen ollut turta. En oikein tiedä taas että miten päin olla. Kun kävi sen omanlaisensa suruprosessin läpi silloin aikoinaan, kun Alzheimer vei voiton. Alzheimerin takia emme ole voineet puhua enää ikuisuuteen puhelimessa, siis IKUISUUTEEN, koska hänen puhekykynsä oli jo lähellä nollaa silloin viimeisen kerran, kun vierailin vanhainkodissa. Viimeisen puhelun aikana vuosia sitten tajusin, että ihan turha edes soittaa enää. Kun ei se persoona enää ollut edes 1 % entisestä. Puhekyky ihan mennyttä. Totta kai olen ollut jo vuosia etääntynyt, nimenomaan sairauden takia. Siksi, että kommunikointi ja yhdessäolo on ollut lähestulkoon mahdotonta.
Tuntuu jotenkin niin kieroutuneelta, että kävin sen surutyön läpi silloin aikoinaan, mutta oman elämän jatkaminen oli sinänsä helppoa, koska hän oli kuitenkin elossa. Samaan aikaan surin mennyttä persoonaa.
Nyt sitten kaikki on mennyttä. Tunteeni menevät vuoristorataa. Jatkuu.
Kommentit (14)
Huomaan, että suren samalla tavalla kuin maailman rakkainta lemmikkiäni aikoinaan. En minä senkään mentyä jatkuvasti itkeskellyt, ylipäätään itken aina tosi vähän ja harvoin. Mutta lemmikki oli maailman rakkain ja olen ollut vuosia ihan murheissani sen takia. Elämäni on täysin erilaista ilman sitä, eikä todellakaan millään hyvällä tavalla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
No tästä ei nyt ota erkkikään selvää. Mikä on ongelma? Miksi kerroit tämän täällä? Mitä haet?
Missä meillä enää on vanhainkoteja, sellainen olisi aivan ihana paikka verrattuna palvelutaloihin ja hoivakoteihin.
Niin en minä edes tiedosta, että olenko sisäistänyt asian kunnolla. Miksi olen välillä ihan normaalisti, välillä itken, välillä nauran. Miksi tunteeni vaihtelevat jatkuvasti.
Vierailija kirjoitti:
Missä meillä enää on vanhainkoteja, sellainen olisi aivan ihana paikka verrattuna palvelutaloihin ja hoivakoteihin.
Olkoon mikä tahansa nimeltään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Alzheimerissa surutyö alkaa paljon ennen fyysistä kuolemaa, mutta kun toinen kuoleekin henkisesti paljon ennen sitä, niin oma mieli ei osaa käsitellä asiaa.
Sitten tuntee syyllisyyttä, vaikka kysymys oli siitä, että hänestä vieraantui taudin vuoksi, eli koska hän muuttui vihannekseksi.
Se tauti on harvinaisen ikävä paitsi sairastuneelle, myös läheisille.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itse elämässäni oli lähes päivttäin 5 vuotta. 3 alzmertauti potilasta.Joiden luona siis 3 kpl ravasin samat päivä palkatta.Siskoni mies ja 2 ystävään.Koska en olut palkalla en saanut myöskään henkistä tukea.Enkä ollut oikeutettu omaishoitajan kerhot ymm. Vatimuksia kyllä asetetiin. Ninhän se aina on kun on sukua,vaatimuksia ilmaiseksi.Olin siis näkymätön.Syö ihmistä.Heti kun huomaan elämässäni joku alkaa muisti menee,otan jalat alle sitä Helvetistä, en vaan käy enää läpi!
Kyllä uskon kuoleman olleen Alzheimer-harhoissa ja lopuksi suunnilleen äänettömästi itkeneelle mummolleni helpotus. Muistan hänet ikuisesti sinä mummona, jonka kanssa poimimme marjoja ja hän leipoi maailman parhaimmat piirakat. Silloin kun hän ajoi reippaasti 25 kilometrin pyörälenkin yhteen suuntaan töihin ja toisen samanmittaisen kotiinsa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kyllä uskon kuoleman olleen Alzheimer-harhoissa ja lopuksi suunnilleen äänettömästi itkeneelle mummolleni helpotus. Muistan hänet ikuisesti sinä mummona, jonka kanssa poimimme marjoja ja hän leipoi maailman parhaimmat piirakat. Silloin kun hän ajoi reippaasti 25 kilometrin pyörälenkin yhteen suuntaan töihin ja toisen samanmittaisen kotiinsa.
Nimenomaan! Minäkin muistan tämän läheisen nimenomaan sellaisena kuin hän oikeasti oli. Sitten Alzheimer tuli ja muutti kaiken. En osannut enää kommunikoida hänen kanssaan ja ahdistuin.
Nyt sitten yritän saada selkoa tunteistani ja siitä miksi ne vaihtelevat jatkuvasti. Helpotus oli varmasti hänellekin, tai no tuskin edes ymmärsi ympäristöstään mitään enää pitkään aikaan, mutta jos olisi ymmärtänyt...
Syvä ja lämmin osanottoni <3
Älä syyllistä itseäsi. Kaikkiin kuolemiin liittyy yleensä syyllisyyttä. Olen menettänyt paljon rakkaita ja aika nuorena, sekä ihmisiä että lemmikkejä. Joskus surutyö voi jonkun rakkaan puolesta kestää koko elämän.
Minulla ei ole kokemusta Alzheimer-ihmisistä, mutta tuo mitä kerroit, kuulostaa täysin normaalilta kun kerrot omasta surustasi.
Paljon voimia!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Syvä ja lämmin osanottoni <3
Älä syyllistä itseäsi. Kaikkiin kuolemiin liittyy yleensä syyllisyyttä. Olen menettänyt paljon rakkaita ja aika nuorena, sekä ihmisiä että lemmikkejä. Joskus surutyö voi jonkun rakkaan puolesta kestää koko elämän.
Minulla ei ole kokemusta Alzheimer-ihmisistä, mutta tuo mitä kerroit, kuulostaa täysin normaalilta kun kerrot omasta surustasi.
Paljon voimia!
Kiitos. Hyvä tietää, etten ihan psykolta vaikuta. Suru-uutispuhelun jälkeen itkin välittömästi ja itkin koko sen päivän. Seuraavana päivänä olin turta, sitten sinä samana päivänä tai kolmantena (en muista enää) siivosin ja purskahdin itkuun kesken kaiken. Välillä nauran kun selailen hauskoja juttuja netistä. Tänään olen vain mietiskellyt ja hieman ovat silmät kostuneet.
Olen superempaattinen ja tunteellinen ihminen, mutta olen aina ollut tosi huono itkemään. Itken vain hetken ja sen jälkeen olen vain turta, hiljainen ja vakava. Itkeminen ei ole koskaan ollut luontevaa minulle, siis suurissa määrin.
Alue: Aihe vapaa
En ole menettänyt kuin kaksi ihmistä koko elämäni aikana. Toisen menetin kun olin pieni lapsi, toisen teini-iän alussa. Nyt olen ekaa kertaa ikinä tässä tilanteessa uuden ikäkauden aikana, eli aikuisena.