Olisi ihan sama kuolla 44-vuotiaana

Mietin samaa. Tosin olen vasta 20-vuotias.

Olen kohta viisikymppinen ja elämä on ollut pääosin epäonnistumista ja vastoinkäymisiä, ylämäkeen taapertamista. Ois pitäny jättää lapset tekemättä, koska eukkokin sittemmin petti ja jätti, lasten takia on pakko jatkaa elämää edelleen.

Oravanpyörässä polkemista.

Jälkikäteen ajateltuna paska elämä.

Ajattele, me kaikki turhat maataan kohta hautuumaalla. Kaikki tää p*ka oli turhaa.

Tuo eksistentiaalinen kriisi tulee lähes kaikille, ja useimmat siirtävät sen kylmästi seuraavalle lisääntymällä ja saavat siinä itse helpotusta.

Vierailija kirjoitti:

Olen kohta viisikymppinen ja elämä on ollut pääosin epäonnistumista ja vastoinkäymisiä, ylämäkeen taapertamista. Ois pitäny jättää lapset tekemättä, koska eukkokin sittemmin petti ja jätti, lasten takia on pakko jatkaa elämää edelleen.

Oravanpyörässä polkemista.

Jälkikäteen ajateltuna paska elämä.

Sama täällä. Exä päätti, että ei jaksa enää tätä pelkkää kaurapuuroa, vaan haluaa elää ja hengittää. Hengitti 3 kk huijarin kanssa ja huijarin paljastuttua monen naisen mulkuttajaksi, anoi päästä takaisin KOTIIN,

No en ottanut!

Ymmärrän sinua 20-vuotias. Itselläni on tämä ajatus seurannut enemmän tai vähemmän koko elämäni ajan. On ollut parempia aikoja ja kausia elämässä ja sitten niitä täysiä aallonpohjia. Mutta aina ollut tuo tunne mukana, että on jotenkin turha ihminen, jolle ei ole paikkaa maailmassa, eikä saa oikeaa, aitoa rakkautta (ei saanut edes lapsena vanhemmilta) ja joutuu aina kuin kerjäämään sitä rakkautta vieläpä tahoilta, joilta sitä nyt varmasti ei voi edes saada, koska ovat kylmiä, itsekkäitä ja täysin tunteettomia ihmisiä. Nyt keski-ikäisenä tuntuu, että voisi jo jättää kaiken. Mitään ei ole juuri jäänyt elämästä käteen, eikä saavuttanut mitään. Ihme rämpimistä ja hetkellisten menestysten jälkeen aina kaikki romahtanut ja palannut nolla-pisteeseen. Mikään ei tunnu oikeasti onnistuvan ja katkeruus siitä, että tajuaa jälleen kerran ihmissuhteessa tulleensa törkeästi vedätetyksi ja itse oli aidolla tunteella sydämestään mukana ja teki parhaansa toisen eteen ja että kaikki olisi hyvin. Nyt tuntuu joku seinä tulleen vastaan. Ei jaksa enää uskoa, toivoa ja yrittää. En nyt sentään toivo kuolemaa, mutta ei tässä elämässäkään tunnu olevan enää mitään.

-Ap

Oho tuli deja vu

Kun on sinut itsensä kanssa, niin pärjää hyvin ilman muiden huomiotakin. Miksi sitä pitäisi väkisin edes hakea? Voisin hyvin seurustella jos oikea kumppani tulisi elämääni jostain, mutta olen ihan tyytyväinen ja seesteinen näin sinkkunakin. Josko opettelisitte elämään muutenkin kuin muiden huomiosta.

M35

Niinpä. Itsekin miettinyt tätä. Kiinnostaako vanhuus vanhainkodissa?

Vierailija kirjoitti:

Ymmärrän sinua 20-vuotias. Itselläni on tämä ajatus seurannut enemmän tai vähemmän koko elämäni ajan. On ollut parempia aikoja ja kausia elämässä ja sitten niitä täysiä aallonpohjia. Mutta aina ollut tuo tunne mukana, että on jotenkin turha ihminen, jolle ei ole paikkaa maailmassa, eikä saa oikeaa, aitoa rakkautta (ei saanut edes lapsena vanhemmilta) ja joutuu aina kuin kerjäämään sitä rakkautta vieläpä tahoilta, joilta sitä nyt varmasti ei voi edes saada, koska ovat kylmiä, itsekkäitä ja täysin tunteettomia ihmisiä. Nyt keski-ikäisenä tuntuu, että voisi jo jättää kaiken. Mitään ei ole juuri jäänyt elämästä käteen, eikä saavuttanut mitään. Ihme rämpimistä ja hetkellisten menestysten jälkeen aina kaikki romahtanut ja palannut nolla-pisteeseen. Mikään ei tunnu oikeasti onnistuvan ja katkeruus siitä, että tajuaa jälleen kerran ihmissuhteessa tulleensa törkeästi vedätetyksi ja itse oli aidolla tunteella sydämestään mukana ja teki parhaansa toisen eteen ja että kaikki olisi hyvin. Nyt tuntuu joku seinä tulleen vastaan. Ei jaksa enää uskoa, toivoa ja yrittää. En nyt sentään toivo kuolemaa, mutta ei tässä elämässäkään tunnu olevan enää mitään.

-Ap

Kirjoitin tähän aiemmin pitkän viestin, mutta se poistettiin. Tiivistän nyt sen jotenkin.

Tyhjyyden tunne on yleensä seuraus lapsuudesta, siitä ettei ole saanut tarpeeksi rakkautta tai huomiomista. Elämähän on suureksi osaksi rämpimistä ja selvitymistä päivästä toiseen, tai ainakin nykyään, joskus siihen sisältyi spontaania iloa. Nykyään ilot ovat vähissä, tai niitä ei ole ollenkaan. Olen pahoillani, että sinusta tuntuu tuolta miltä tuntuu, toivottavasti asiat vielä muuttuisivat paremmiksi joku päivä.

Itseäni varmasti rakastettiin lapsuudessa, mutta elin melko epävakaassa ympäristössä noin muuten, ja luulen että se vaikuttaa minuun siten, etten tunne asioita niin kuin ne "kuuluisi" tuntea. Haluaisin rakastaa kovasti, mutten koe ihastumista tai rakkautta. Eli olen rakkautta vailla, mutten voi kokea sitä, en ehkä koskaan. Vellon omassa masennuksessani, olen niin syvällä, että sieltä nouseminen on kovin työlästä, helpompaa olisi vajota sinne kokonaan, unohduksiin.

Mä yritän tähdätä siihen kohtaan kun en enää pärjää kotona ja joutuisin laitokseen. En tiedä onnistuuko.

Vierailija kirjoitti:

Kivikaudella 30-vuotiaaksi eläminen oli jo kelpo suoritus. Ihmiskunnan kehitys ja elinajan piteneminen sen mukana on aikaa sitten ohittanut maapallon kantokyvyn. Onneksi Äiti Gaia pistää hanttiin näillä pandemioilla ja ihminen omalla toiminnallaankin (ilmastonmuutos, sodat) saa toivottavasti laumaa harvennettua, ei kyllä tarpeeksi nopeasti, pelkään. Jokainen ennen aikojaan päättyvä ihmiselämä on palvelus suuremmalle kokonaisuudelle.

mikä v*** Kaija?🤪

Vierailija kirjoitti:

Siitä vain.

Nimenomaan ei pidä kenenkään siittää enää yhtään enempää.

Vierailija kirjoitti:

Ajattele, me kaikki turhat maataan kohta hautuumaalla. Kaikki tää p*ka oli turhaa.

Ihan samoin makaa kaikki tarpeelliset ja tärkeät.

Vierailija kirjoitti:

Mä yritän tähdätä siihen kohtaan kun en enää pärjää kotona ja joutuisin laitokseen. En tiedä onnistuuko.

se on ihan pian, älä sitten yritä pitkittää elämää viime hetkillä. tee paperit ettet ota vastaan mitään elämää pidentäviä hoitoja.

ehkä ajatus konkretisoituu kun ei enää voi perua.

Kivikaudella 30-vuotiaaksi eläminen oli jo kelpo suoritus. Ihmiskunnan kehitys ja elinajan piteneminen sen mukana on aikaa sitten ohittanut maapallon kantokyvyn. Onneksi Äiti Gaia pistää hanttiin näillä pandemioilla ja ihminen omalla toiminnallaankin (ilmastonmuutos, sodat) saa toivottavasti laumaa harvennettua, ei kyllä tarpeeksi nopeasti, pelkään. Jokainen ennen aikojaan päättyvä ihmiselämä on palvelus suuremmalle kokonaisuudelle.