Onko teillä paljon muistoja sellaisesta, että olitte pieniä ja äitinne jäi pälättämään jonkun kanssa ja oli tylsää?
Temmoitte äitiä kädestä lähtemään, mutta äiti vain puhui?
Minä muistan tälläistä hyvin varhaisesta lapsuudesta asti.
Kommentit (7)
Äitini oli puhelias ja aina tuli joku naapuri tai tuttu vastaan. Ei kyllä jäänyt mitään traumoja :D
Ei. Asuimme isossa kaupungissa ja äidilläni ei ollut muita kavereita ja tuttuja kuin työkaverit.
Todellakin. Oltiin puhelinkopissa ja äiti jaaritteli puhelimessa. Kyllästyneenä aloin nuoleskeleen puhelinkopin seiniä, mikä olikin huono idea pakkasella. Kieli juuttui rautapalkkiin mutta loppuipa äidin jaarittelu.
Muistan kyllä, isästä varsinkin. Mutta tempoa ei auttanut, niin ei tehty 70-luvulla, meidän perheessä ainakaan. Oli vain odotettava. Kärsivällisyys ja tylsyyden sieto kasvoivat.
Joo, äiti oli opettaja ja aika suosittu oppilaiden keskuudessa, joten niitä entisiä oppilaita jäätiin jututtamaan aina kun niihin törmättiin, mitä tapahtui usein.
Tämmöiset tuntuu nyt mukavilta muistoilta. Ja vähän vanhempana se nolottikin.
Muistan, tosin enemmän isän seurassa. Hän oli tosi ekstrovertti ja kylällä tuttuja.