Mikä tässä miehessä on vikana? (ällö tarina, elä lue jos haluat suht mukavaa)

Alle 35-vuotias mies (naapurini), jonka kanssa olen kahden vuoden aikana jutellut ainakin kolme kertaa. Ensi alkuun tuli vaikutelma, että sosiaalinen ja juttelee mistä vain. Mutta juteltuani eilen hänen kanssaan pitkästä aikaa kävi niin, että hän ei tahtonut lopettaa keskustelua (joka oli kestänyt jo ainakin 10 min). Hän olisi tahtonut kanssani kävelylenkille mutta kerroin, että minulla on meno. Hän seurasi minua ja puhui minulle väkisin (yöks), mutta pääsin pakenemaan autolla.

Jäin miettimään, mikä hänellä on tai mitä ei ole, mitä hänen luonteestaan puuttuu. En osaa muotoilla kysymystä. Mikä hänessä on vialla? Kysyin häneltä kuulumisia ja hän alkoi ladella koko elämäänsä. Sanoi että on kipuja nivelissä ja sitten ilmoitti outo virne naamallaan, että hän saa kipuun erikoislääkettä, joka ei kuitenkaan auta kipuun. Kertoo olevansa masennuspotilas ja ahdistuva, ja syövänsä ruokaa turruttaakseen itseään. Silti mietin, onko tuossa jostakin muustakin kyse, kuin masennuksesta"? (ehkä hän ei ehtinyt kertoa kaikkia diagnoosejaan). Hänen veljensä oli viime vuonna niin pahasti masentunut, ettei kyennyt huolehtimaan tyttärestään, jolloin tämä toinen masentunut huolehti. Nyt on mennyt huonommaksi hänkin.

Miltä tämä teistä kuulostaa, kun luettelen hänen piirteitään:
Juttelee mistä vain, mutta hänen puheistaan puuttuu täysin punainen lanka. Hän tuntuu olevan ohjattavissa keskusteluaiheen suhteen, aivan kuin kuin eloton meduusa jota voi viedä kevyelläkin virtausta muuttamalla mihin tahansa suuntaan - mutta sitten se löllö massaa meinaa kokonaan kadota virtauksen mukana. Aivan kuin ei tajuaisi tai muistaisi puheen pointtia, tai ei olisi lainkaan kiinnostunut siitä, mihin häntä ohjataan ja miksi! Se löllö pitäisi pelastaa, mutta siitä se ahdistuu; se kai tahtoisi vain lillua ympäriinsä. Keskustelusta tulee outo, sekava temmellys, jossa ei ole päätä eikä häntää. Hän yrittää toistuvasti tyrkyttää jotain mikä hänelle toimii (esim. ASMR) mutta näyttää kokevan uhkana, jos toinen innostuu mainitsemaan, mistä hän tykkää. Hän vaatii kaiken huomion, ja haluaisi jatkuvasti tuijottaa silmiin (mitä en todellakaan tehnyt), mutta jos katseeni suuntautui yhtäkkiä selvästi johonkin ulkopuoliseen, hän näytti närkästyvän ja yritti pitkin puhein selvittää kokemaansa loukkausta. (Sanoin hänelle suoraan, että katselen minne tykkään ja kuuntelen silti; en ole selitysvelkaa siitä, mihin tarkkaavaisuuteni suuntautuu - enkä ole kiinnostunut siitä, mihin hän katselee!)

Eli kokonaisuudessaan hän tuntui olevan sairaalloisen takertuva. Toinen on hänelle kuin jokin esine johon vain kaataa omaa trippiä, väline ei saisi kadota käytettävistä eikä olla vastavuoroinen.

Aivan kuin hänellä ei olisi minää, tai se olisi jossain pysyvässä painajaistilassa. Vähän niin kuin muistisairaus, jossa unohduksen kohde on itse minuus.

Ei mua haittaa, että ihminen kaipaa juttuseuraa. Mut toi itsekkyys & jahtaaminen on SPOOKY