Sisarusten merkityksestä?

mulla ei ole ainuttakaan 100% biologista sisarusta, vain sisaruspuolia sekä avioliiton kautta sisarukseksi tulleita. Noh, kutsun heitä kaikkia kokonaisen sisaruksen nimityksellä, enkä omassa elämässäni erottele heitä mitenkään. Saman katon alla asuttu, joten yhtä perhettä kaikki ollaan.



Elämä olisi varmaan tyhjempää ilman sisaruksia.



Itselläni on kaksi lasta, joilla kyllä on myös kertynyt puolisisaruksia yhteensä 4kpl.

Äitini puolen sisarukset koen läheisemmiksi, vaikka vietin aikaa yhtä paljon molempien vanhempieni luona lapsena. Isäni puolen sisarukset joudun aina erikseen mainitsemaan myöhemmin, kun tulee puhe sisaruksista, jotenkin aina unohdan heidät. Vaikka he lain mukaan ovatkin täyssisaruksia ja äitini puolelta olevat puolisisaruksia, koen heidät juuri toisinpäin.

Isäni puolen sisaruksiin pidän yhteyttä ikäänkuin väkisin, lähetän joulukortin ja vierailen jos satun olemaan paikkakunnalla kun taas äitini puolen sisaruksiin pidän yhteyttä viikottain ja vierailen heidän asuttamillaan paikkakunnilla pelkästään sisarusteni takia.



Itselläni on neljä lasta.

ja joka vielä korostuu aikuisena.



Siksi toivoimme ehdottomasti omille lapsillemme sisaruksia.

itselläni ei ole mitkään erityisen läheiset välit 4 vuotta vanhempaan veljeen, emme pidä tiheään yhteyttä, hyvin erilaisia ihmisiä olemme muutenkin.

SIlti koen ja olen aina kokenut hänet jonkinlaiseksi turvaksi. Jos itselleni ja miehelleni sattuisi jotain, tiedän, että hän huolehtisi vaimonsa kanssa lapsistamme.

En siis itse mitenkään ylitse kaiken painottaisi sitä sisaruksen olemassaolon tärkeyttä. Meillä on neljä vuotta ikäeroa. Lapsenakin oltiin harvinaisen vähän missään tekemisissä toistemme kanssa. Mitä nyt salaa piti käydä Akkari varastamassa veljen huoneesta kerran viikossa ja istuttiin saman pöydän ääressä syömässä yms. Teini-iässä vieraannuttiin vielä lisää, kun jäi pois sekin, että oltaisiin arjen seassa törmäilty toisiimme päivittäin.



Aikuisina välit ovat ihan hyvät, siis eli ei ole mitään riitaa tms. Tavataan tosin vain n. kaksi kertaa vuodessa (lukuunottamatta nyt sitä, että satutaan joskus pikaisesti törmäämään vaikka vanhempieni pihamaalla tms.), eikä oikeastaan koskaan soitella tai muutenkaan jutella " turhanpäiten" . En oikeastaan tunne veljeäni mitenkään erityisen hyvin. Silti on tavallaan ihan kiva, että hän on olemassa. On lapsuudesta jotain kivojakin yhteisiä muistoja, ja ihan kiva on nähdä noin biologisessa mielessä veljen muksuja, kun meille niitä (biologisia siis) ei ole tulossa - eli siis että vanhempieni geenit kuitenkin jatkuvat edelleen.

että lapset eivät itse niinkään koe merkityksellisenä asiana sitä onko sisarus biologisesti samaa perimää vai ei, jos yhdessä eletään ja ollaan. Ovatko sitten lähinnä vieraat ihmiset ja ehkä myös vanhemmat niitä jotka kokevat tarvetta jakamisen " kokonaisiin" ja " puolikkaisiin" sisaruksiin tai adoptoituihin sisaruksiin?



Itse koen sisarukset valtavan tärkeänä asiana, ne ovat rakkauden, perushoivan ja huolenpidon ohella tärkeimmät asiat mitä vanhemmat voivat sisaruksilleen antaa. Minun mielestä mikää muu suhde maailmassa ei voi olla sisarussuhteen veroinen. Mitä muuta minulle jää vanhempien, tätien ja setien sekä isovanhempien kuoltua? Viime vuosina myös serkuistani on tullut minulle tosi tärkeinä. Myös he ovat ihmisiä, joilta saan jotain mitä esim. ystäviltä en voi saada. Meillä on jotain suurta mikä yhdistää, sama suku, osittain sama historia ja lapsuun. On tärkeää kuulua tähän sukuun.



Nämä ajatukset kumpuaa siitä, että olen viime päivinä usein miettinyt lastamme, mitä jos hän jää ainokaiseksemme? Jos emme koskaan saa toista lasta? Korvaako adoptoitu tai edes vierailla sukusoluilla saatu sisarus biologista sisarusta täysin?