Miten pääsisin eroon jatkuvasta huolesta lasteni (nuorten) suhteen, jos en tiedä missä he ovat?

Ap, voit rukoilla lapsillesi Jumalan varjelusta.

Niin itsekin teen, mielessäni rukoilen joskus montakin kertaa päivässä.

Pienet lapset oppii nimenomaan motoriikkaa ja rajojaan sen avulla, että saavat kokeilla rajojaan ja remuta. Lasten täytyy saada antaa satuttaa itseään, ei tietenkään niin että antaisi hypätä jostain korkealta katolta mut you know.

Sama nuorten kanssa. Niiden täytyy antaa irrottautua vanhemmistaan, tutkia maailmaa, oppia kantamaan vastuuta kantapään kautta, kokeilla rajojaan ja elää. Oma äitini oli niin kontrolloiva, että se vaati sen, että muutin 800 km:n päähän opiskelemaan, jotta saisin hajurakoa ja aikuistua/elää rämäpäistä nuoruuttani. :D Lähdin myös ulkomaille tutkimaan maailmaa. Vanhempien vaan pitää päästää lapsista irti, he eivät omista lapsiaan.

Oma nuoreni lähti vappuna ensimmäisen kerran juhlimaan, oli kyllä itselleni järkyttävä ilta: kaikki kauhukuvat mielessä enkä todellakaan voinut nukkua ennen kuin lapsi oli kotona. Olen lukenut netistä miksi asia on niin vaikea. Täytyy sekä a) luottaa nuoreen - tämän rakentaminen on myös nuoren vastuulla: tullaan kotiin sovittuna aikana jne. Vanhempi puolestaan osoittaa luottamusta nuoren suuntaan sääntöjen väljentämisen sekä kontrolloinnin ja varoittelujen vähentämisen muodossa b) päästää irti - yllättävän vaikeaa mutta välttämätöntä nuoren tiellä kohti aikuisuutta. Itselleni kohta b oli rankkaa mutta se on pakko tehdä, ei ole lapsellekaan tervettä että vanhempi roikkuu lapsessa (jatkuva yhteydenpito illan/reissun aikana sekä muu kontrollointi). Kyllä se siitä ap, töitä sinun on kuitenkin tehtävä nyt asian eteen jottet sairastu (yli)huolehtimisesta.

Hanki itsellesi mieluisaa tekemistä, niin et pakkomielteisesti ajattele koko ajan lapsia. Onhan niitä pariskuntiakin, jotka tunnin-parin välein soittelevat toisilleen, vaikka olisivat ihan normaalisti töissä/kaupassa. En ymmärrä tuollaista takertumista. Ei minulla olisi mitään asiaakaan noin usein toiselle ja ajdistuisin moisesta läheisriippuvuudesta. Hyvä kun vkon työreissulla laittaa pari viestiä, että on hengissä.

Me asumme maalla ja tunnemme lasten kaverit. Tämä jo auttaa luottamaan ja poistaa osan huolista. Etukäteen murehtiminen on turhaa, ei sillä estetä jotain tapahtumasta, jos nyt on maalaisjärjellä kasvatetut lapset. Sitten murehditaan vasta jos jotain sattuu. Tämä siis yli 10v kohdalla. Sitä pienemmät eivät juuri yksikseen missään isommin vielä kuljekaan.

Jonkun aikuisen lapsen mirehtiminen nyt on ihan turhaa. Antakaa heidän elää.

Täytyy luottaa lapsiinsa sen verran, että kaikki kasvatus siihen asti on tuottanut hedelmää. Ja jos taas pelottaa et jotain katastrofeja tapahtuu niin sitten täytyy vaan pitää ne tunteet sisällään ja löytää keinot diilaa niiden tunteiden kans :D. Toisten kontrolloinnista ei koskaan seuraa mitään hyvää.

Hyvä kysymys. Meillä mies on äärimmäisen huolestunut ja panikoija ellei tiedä joka sekunti missä muut ovat . Kotiintulo tarkoittaa hälle sekunnilleen ovella tai paniikki päälle. Haluaisi että kukaan ei menisi minnekään kotoa että hänen ei tarvitsisi pelätä. Koskaan ei ole sattunut mitään isompaa, ei lähipiirissäkään. Lapsen kohdalla olen joutunut pakottamaan siihen että toinen saa mennä ja tehdä yksin tai kaverin kanssa ja maailma ei romahda samantien jos lapsi ei vastaa puhelimeen hetipaikalla . Aina hänet on saatu kiinni ja asiat olleet hyvin. Miehen asenne on se ettei voi tietää ja voi sattua. Itsekään en ole lakannut kulkemasta ja elämästä, olen sanonut että perhettä ei ole oikeus kahlita vaan apua pitää hakea .

Olen meistä se vähemmän huolehdittu ja peräänkatsottu enkä silti ylihuolehtiva. Teini lähestyy aikuisuutta ja sen on saatava kokeilla siipiä.

Kuulostaa kyllä että ehkä keskustelu ammattilaisen kanssa (terapiaa) antaisi sinulle 'työvälineet' joilla hallita tuota liillasista pelkoa. En osaa muuta neuvoa antaa koska itselläni ei ole koskaan ollut tälläistä mutta ymmärrän että se vaikeuttaa ja myös rajoittaa elämääsi ja tavallaan myös lapsiesi elämää.

Psykiatrinen sairaanhoitaja.

Minun äitini on tuollainen ja aivan järkyttävää meille. Hän on hälyttänyt jopa poliisin kun ei tiedä missä minun lapseni ovat. Stalkannut näitä puistossa jne.

Niiiiiin epätervettä.

Minulla ollut samanlaisia vaikeuksia, monta kertaa lievempiä tosin. Ei se huolta helpottanut niin kuin ei sekään, että yhden kohdalla huoleen oli oikeasti aihetta.

Jospa aloittaisit siitä, että yrität helpottaa oloasi/vähentää huoltasi jollain itse keksimälläsi tavalla, esim. En nyt huolehdi, kuuntelen ensin jonkin mielikappaleeni/ luen nyt yhden novellin. Eli yritä keskittyä johonkin muuhun, podcastien, lukemiseen, EI käsitöihin, siivoamiseen tms. jossa ajatukset pääsevät vapaasti liikkumaan. Pikku hiljaa voit pidentää aikoja. Eivät ne lapset siihen kuole, jos lämpimät leivät eivät odota. Muistathan opettaa heitä tekemään itse asioita?

Kaikkea hyvää sinulle. Avun pyytäminen ei ole häpeä.

Ehkä kyse on lopulta siitä, ettei luota siihen, että itse selviäisi henkisesti siitä jos jotain kauheaa sattuisi, mihin se pelko nyt kelläkin kohdistuu?