Paljonko ihminen kestää

Koulukiusaaminen, toveripiirin torjunta, työpaikassa syrjiminen, potkut. Monella on noin. Sitten kysytään, mikset mene töihin?

Vierailija kirjoitti:

En itse voi sanoa porskuttavani. Ihan h€lvetillistä räpiköintiä tämä on. Ei mene hyvin Vastoinkäymisistä huolimatta ja enkä meinaa kestää tai jaksaa kantaa. Konkreettisesti oksettaa koko ajan

Stressin merkki.

Koin saman, kun kimpussani oli narsu ja kätyri.

Laihduin vähässä ajassa niin, että työkaverit huolestui.

Vierailija kirjoitti:

Lapseni itsemurhan jälkeen odottelen vain että pääsen itsekin pois. Onneksi olen jo aika vanha. Ulospäin tämä ei juurikaan näy.

Juttelin kerran lapsuuteni kaverille ja sain oikeasti kuulla lapsen itsemurhasta. Järkytyin niin pahoin, etten osannut sanoa mitään tuolle naiselle. Vieläkin hävettää.

Loppuun palaminen yrittäjänä, ero, joukkoraiskatuksi tuleminen, en kyennyt takas työelämään jonka takia ulosottoon. Tiedän henkilöt jotka trauman aiheuttivat mutta en voi tappaa heitä ja itseäni koska mulla on 2 lasta. Jos lapset vielä menetän poistun breiviik tyyliin.

Hajoaminen: perhe (lapsi muutti, kuten pitikin), mies, avioliitto, jalka, 2 autoa.

Alkoi suunnilleen vuosi sitten.

Nyt pitäisi myydä asunto, kuulemma. Enpä taida ihan vielä. Johonkin voin sentään itse vaikuttaa.

Nuorempana ajattelin, et kestäähän tämän nyt, kun ei tämän pahempaa tule (työtön = rahat vähissä, pappa ja äitipuoli kuoli ajallisesti lähekkäin, hyviä ihmisiä).

Nyt? Minusta Remu jotenkin hyvin asian sanoi: Mulla on tietty aika sitä siunausta, sit kun alkaa ne mustat pilvet keräytyä päälle.

Joku yksittäinen asia ei juurikaan liikauta, tai liikauttaa, mut sit kun alkaa tulla monta asiaa yhtäaikaa. En vaan pysty käsittelemään niitä kaikkia. 

Toistaiseksi olen pärjännyt.

Mulla pitäisi olla kaikki hyvin. No periaatteessa on, mutta kuitenkin vituttaa.

Samaa olen miettinyt. Juttelin tästä juuri yhden ystäväni kanssa, joka sanoi, että oikeasti hänellä ei ole ollut elämässä oikein mitään vastoinkäymisiä, kaikki on mennyt aina hyvin. Itsellä on ollut niin paljon murhetta, surua ja vaikeita tapahtumia, että vaikea on ajoittain ollut jaksaa. Tämä ystäväni vielä sanoi, että ei heidän lähisuvussaankaan kellään mitään ole ollut. Ei vakavia sairauksia, ennenaikaisia kuolemia, ei mitään. 

Itseäni tuo sanonta, että ihmiselle annetaan sen verran kuin hän jaksaa kantaa, loukkaa aina. 

Minulla ollut hyvääkin, esim. oli todella hyvä aika kun sain lapsen.

Nyt kaikki on muuttunut, lapsi on aikuinen, seuranani on vain paha olo joka päivä.

Minulla on periaatteessa kaikki hyvin. Jääkaapissa on ruokaa ja nyt pullat paistuu uunissa. Mun mies ei kuitenkaan rakasta mua ja en pääse siihen pisteeseen ammatillisesti, johon haluisin.

Riippuu mitä tarkoitetaan kestämisellä. Jos sitä, ettei päätä päiviään tms, niin useimmiten hänmästyttävän paljon. Jos sitä, nauttiiko oikeasti elämästä, niin aika hetkellisestäkin tapahtumasta voi mennä elämä pilalle jos saa vaikka PTSD:n.

En tiedä, mikä määrä vastoinkäymisiä on kullekin tarpeeksi. Jokuhan voi kaatua pienestäkin. Toinen taas tuntuu kestävän lähes mahdottomuuksia. Taipuu muttei taitu. Osa puolestaan on niin fiksu, että ymmärtää lähteä apua hakemaan hyvissä ajoin. Tuon tajuaminenhan se varsinainen juttu onkin. Että nöyrtyy elämän edessä niin, että huomaa ja sisäistää, ettei yksin voi enää asioille mitään vaan tarvitsee, on saatava ulkopuolista apua. Suurin osa suomalaisista vain on niin saakelin vinoon kasvanutta, että näkevät avun jotenkin huonona asiana, häpeällisenä, että parempana vaihtoehtona nähdään siinä omassa näköalattomuudesta oleminen. Joten omaa syytä saavutettu tilanne, jos siitä ei pysty luopumaan.

Jos ja kun on syntynyt kultalusikka suussaan, mitään tuollaista ei kohtaa eläessään... Semmoista se on.

Edesmennyt ihana harras uskovainen tätini sanoi ettei luoja anna enempää,  kuin ihminen jaksaa kestää. Itse kesti puolisonsa ja neljästä lapsestaan kolmen lapsens poismenon, hoiti aikuisuuteen yhden lapsenlapsensa, ennen kuolemaansa.

Vierailija kirjoitti:

Koulukiusaaminen, toveripiirin torjunta, työpaikassa syrjiminen, potkut. Monella on noin. Sitten kysytään, mikset mene töihin?

Entä sitten? Olen kokenut noi, sitten vaan uusi ja parempi työpaikka.

Kaikille käy epäreiluja asioita. Jos ei kiusata, vanhempi kuolee tai sairastuu vakavasti, tai vanhempaa ei edes ole. Lapsuuden epäreiluuksiin on turha jäädä jumiin, eteenpäin ammattiavulla ellei ilman onnistu.

Vierailija kirjoitti:

Jospa noita annetaan vain niille, jotka pystyvät ne kantamaan.

Pakko kantaa. Toinen vaihtoehto on luovuttaminen.

Hauska ketju. Ja sitten on ne ihmiset, joilla on kaikki huonosti, KOKOAJAN. Jatkuva valitus ja syyllistys alkaen siitä ettö kengät laitettu väärin, syöty väärää ruokaa, käyttäytyi tyhmästi huoltoasemalla jne.. lista jatkuu.

Jos näiltä kysyy että hei, oletko huomannut että vaikkapa erosin, ja lapseni on sairas, oletko huomannut että minö en ole se joka valittaa 247. Ei vaikutusta. Valitus vaan jatkuu, kuinka noistakin on valittajalle haittaa ja vaivaa.

Vierailija kirjoitti:

Kestää ihan mitä vain, kun pystyy muuttamaan omaa ajatteluaan siihen suuntaan, ettei ole kiintynyt nykyiseen, hyväksyy jokaisen tilanteen kuin olisi itse ne valinnut.

Tiedän, että on vaikeaa. Tiedän myös omasta kokemuksesta, että se on mahdollista, ainakin osittain. Ja se osittainenkin muutos auttaa.

Itsellä viimeisimpänä pahana kokemuksena oman lapsen itsemurhayritys ja vammautuminen.

Itse olen myös pyrkinyt samanlaiseen ajatteluun. Elämässäni ei ole mitään peruuttamatonta onnettomuutta, joten vielä tämä ajattelu toimii. Kaikenlaista huonosta ja väkivaltaisesta lapsuudesta lähtien olen saanut kokea. Erosin jokin aika sitten pitkäst avioliitosta, jossa laiminlöin itseni täysin. Tämän seurauksena olen saanut pari eri diagnoosia, joihin minulle on määrätty jatkuvaan käyttöön lääkitys. Nyt harmittaa, etten huolehtinut itsestäni paremmin, koska tilanne ei olisi päässyt niin pahaksi ja olisin selvinnyt vähemmällä. Toisaalta tuntuu helpottavalta vain hyväksyä ettei elämässä voi kaikkeen vaikuttaa. Aina on joku jolla menee huonommin tai paremmin.

Ärsyttää kun jollakulla ainoa murhe on miettiä verhojen väriä, tämä esimerkkinä.

Jokaisella meillä taitaa olla omat sietokykymme kestää vastoinkäymisiä. Sitä olen ihmetellyt että mitenkä joku voi olla niin kamala että ajattelee toisen ansainneen kaiken ikävän elämässään. Siis ajatus että paha saa palkkansa, karma se on jne. muuta sontaa. Kuka meistä vain voi joutua väkivallan uhriksi, ilman omaa syytänsä, sairastua vakavasti vaikka kuinka terveellistä elämää olisi viettänyt jne.