Tunsitko lapsena olevasi taakka vanhemmillesi

Tunsin. En halunnut olla vaivaksi, joten muutuin näkymättömäksi. Se oli varmasti helpotus vanhemmille, etten vaatinut mitään. Vastaavasti sitten siskoni oli kovaääninen ja vaati ja vaati ja vaati. Ja meno jatkuu nytkin, kun olemme nelikymppisiä. Olen pistänyt välit poikki siskooni, vaikka vanhemmmissahan se vika on. He vaan pääsivät helpommalla, kun antoivat kaiken huomion siskolleni, joka kiitoksena vaati lisää ja lisää, ja minua ei ollut edes olemassa.

Nyt aikuisena olen järjestänyt elämäni mukavaksi itselleni. Olen käynyt läpi sen, ettei vanhemmillani ole isoja tunteita minua kohtaan. Emme keskustele yksityisasioista, välillä vanhemmat yrittävät tuoda ongelmiaan esille ja minä totean etten jaksa kuunnella moista valitusta. Jos minä pystyin lapsena piilottamana kaikki murheeni, niin kyllä hekin pystyvät siihen aikuisena.

Välillä tunnen häpeää siitä, etteivät välimme ole paremmat, mutta oikeasti, eihän se ole kokonaan minusta kiinni. Voin tehdä vain 50% ihmissuhteissa. Tämän kun tajuaa, niin se on jo paljon.

En kokenut lapsena sitä sillä tavalla. Joskus vaan ihmettelin äidin tai isän asennetta tai heidän puheitaan. Vasta vanhempana aikuisena on tullut mieleen, että saatoin joskus olla myös taakka.

Vierailija kirjoitti:

En koskaan. Olin ainokainen, joten vanhemmilla riitti runsaasti aikaa ja energiaa mun huomioimiseen. Kauhulla seurasin sivusta perheitä, joissa oli useampi lapsi ja ei siellä kaikille syliä riittänyt millään. Isommat sisarukset kaitsemassa pienempiä... Ja ei kun uutta vauvaa alulle.

Mulla on myös vain yksi lapsi.

Mulla on kaksi sisarusta ja itselläni kolme ihanaa lasta. Lisäksi meidän luona on ollut suurin piirtein puolet kesästä tuttava yh:n ainokainen, jonka äidillä on jaksamisongelmia ja jonka lapsi olisi muuten yksinäinen. Tottakai tunnen monenkokoisia toimivia perheitä myös, nyt oli vain pakko mainita tähän väliin.

Tajusin jo pienenä lapsena, että vanhempani halusivat käyttää minuun mahdollisimman vähän rahaa. Vaatteeni ostettiin halpamarketeista tai saatiin sukulaisilta. Jos piti ostaa uudet kengät, niin niitä sovitettiin kaksien villasukkien kanssa, jotta jäisi kasvuvaraa. Sellaisissa rytkyissä ja kalosseissa lompsin kouluun ja koulussa. Hiukset leikattiin kotona, rumalla tavalla. Käytin vuosikaudet yhtä ja samaa koulureppua ja häpesin, kun sen paikkailut näkyivät kaikille selvästi. Polkupyörä oli romu, ja sänky ja muut huonekalut saatu sukulaisilta tai otettu taloyhtiön roskakatoksesta. Kun kasvoin pituutta, sängyn jalkopäätyä jatkettiin lankulla, mutta edes isompaa patjaa ei hankittu. Muutama koulukaveri kävi ensi alkuun kotonani, mutta opin heidän huomautuksistaan ja kysymyksistään nopeasti häpeämään sitä, miltä huoneeni ja tavarani näyttivät, enkä halunnut enää tuoda ketään kotiin. Muutenkin minua kiusattiin koulussa vaatteideni takia.

Vähän isompana tajusin, että minun alullepano oli varmaan se syy, joka oli saanut vanhempani menemään naimisiin. He riitelivät usein ja erosivat vähän sen jälkeen, kun oli aikuistunut.

Aikuisena minun on ollut vaikea pitää puoliani työelämässä ja olen yksinäinen ihminen. Olen kateellinen niille, joita vanhemmat ovat tukeneet ja auttaneet ja kannustaneet. Sellaisilla on parempi itsetunto, mikä on tärkeä asia elämänlaadun kannalta.

Up

Vierailija kirjoitti:

Tajusin jo pienenä lapsena, että vanhempani halusivat käyttää minuun mahdollisimman vähän rahaa. Vaatteeni ostettiin halpamarketeista tai saatiin sukulaisilta. Jos piti ostaa uudet kengät, niin niitä sovitettiin kaksien villasukkien kanssa, jotta jäisi kasvuvaraa. Sellaisissa rytkyissä ja kalosseissa lompsin kouluun ja koulussa. Hiukset leikattiin kotona, rumalla tavalla. Käytin vuosikaudet yhtä ja samaa koulureppua ja häpesin, kun sen paikkailut näkyivät kaikille selvästi. Polkupyörä oli romu, ja sänky ja muut huonekalut saatu sukulaisilta tai otettu taloyhtiön roskakatoksesta. Kun kasvoin pituutta, sängyn jalkopäätyä jatkettiin lankulla, mutta edes isompaa patjaa ei hankittu. Muutama koulukaveri kävi ensi alkuun kotonani, mutta opin heidän huomautuksistaan ja kysymyksistään nopeasti häpeämään sitä, miltä huoneeni ja tavarani näyttivät, enkä halunnut enää tuoda ketään kotiin. Muutenkin minua kiusattiin koulussa vaatteideni takia.

Vähän isompana tajusin, että minun alullepano oli varmaan se syy, joka oli saanut vanhempani menemään naimisiin. He riitelivät usein ja erosivat vähän sen jälkeen, kun oli aikuistunut.

Aikuisena minun on ollut vaikea pitää puoliani työelämässä ja olen yksinäinen ihminen. Olen kateellinen niille, joita vanhemmat ovat tukeneet ja auttaneet ja kannustaneet. Sellaisilla on parempi itsetunto, mikä on tärkeä asia elämänlaadun kannalta.

Mulla samanlaista. Ei ollut sinänsä rahasta kiinni - vanhemmat kyllä investoi itseensä ja omiin tapeisiinsa - mutta eivät vaan lapseen. Just samat rääsyt ja liian pieni sänky täälläkin, mitään en saanut pyytää, mitään uutta ei koskaan ostettu. Serkkujen vanhoissa ryysyissä kuljin, tukka leikattiin kotona jne.

Vanhemmat ei oikein välittäneet koskaan, ja kun muutin kotoa opiskelemaan vanhemmat lopetti yhteydenpidon lähes täysin. En saanut jouluksi enää mennä lapsuuskotiin joten monta joulua vietin yksin tyhjässä opiskelija-asuntolassa. Aikuisena välit hyvin kylmät ja etäiset ja he eivät ollenkaan halua tavata lapsiani (ainoat lapsenlapset).

Ennen varmaan lapsia tehtiin vaan sosiaalisesta pakosta joissain sellaisissakin suhteissa, joissa nykyään oltaisiin itsestäänselvästi veloja.

Äitipuoli on tehnyt selväksi jo lapsuudesta saakka, että ei oikein pidä minusta. Erityisen hyvin tämä on tullut selväksi silloin kun olemme olleet kahden.

Biologinen isä tosin tietää tilanteen, mutta ummistaa osin silmänsä.

Riitelevät myös usein ja äitipuoli on uhannut mm. tappaa isännän.

Äitipuolella on myös paljon lapsia perheineen ja suurilta osin ovat samanlaisia juonittelijoita koko porukka, keskenään heilläkin monilla välit täysin poikki.

Nyt isäntä käskee välillä tulla kylään yöksi-pariksi ja lähes aina äitipuoli alkaa alku jutustelujen jälkeen patistaan pois.

Isäntä sanoo, ettei tarvitse välittää.

Asun kauempana.

Hän on myös kieltänyt minua muuttamasta samalle paikkakunnalle.

Pahoja riitoja kun on ollut, niin hän alkaa soitella suvulleen ja kertoo suoranaisia valheita.

Alkuun yritin oikoa niitä, mutta sillä ei ole ollut merkitystä, niin olen antanut nykyisin asian olla.

Ovat yhtenä kuorona vaikka tietäisivätkin asian oikean laidan.

Isännällä jonkin verran omaisuutta ja olen pannut merkille, että äitipuoli poppoineen ovat myöskin rahalle aika persoja.

Äotipuoli vaati mennä naimisiin ja menivätkin maistraatissa.

En laittanut millään lailla vastaan.

Väitti kerran klaanillensa minun tahtovan/yrittää, että he eroaisivat.

Viittasin kinttaalla koko väitteelle ja annoin asian olla.

Isä on kuitenkin herkkä ja kiltti mies.

Tahtoo kuitenkin minun käyvän häntä (heitä) välillä katsomassa.

Kahdenkesken äitipuoli alkaa samantien yleensä vihjailemaan, milloin olen lähdössä pois.

Hän tahtoo minusta eroon.

Hänellä on varmasti traumaattinen lapsuus ja mitä olen kuullut hänen entisestä liitostaan, siinä on ollut viina ja "kirves" vahvasti läsnä.

Pitkä stoori tuli :)

Kyllä olen ollut taakka. Minua on saanut hävetä ja olen saanut kuulla miten en mitään osaa tai pysty. Kannustusta tai ymmärrystä ei tullut. Olisipa ollut edes sellainen neutraali koti eli ei mitään rakkauslässytyksiä, mutta ei myöskään väheksyntää tai väkivaltaa. Uusia vaatteita ostettiin harvoin, ruokaa oli vähän ja mihinkään ei lähdetty tai käyty. Tupakkaan ja viinaan riitti kyllä rahaa.

Nykyään en ole enää tekemisissä vanhempieni kanssa, en kaipaa elämääni kuluttavia ihmissuhteita. Aloitan syksyllä terapian, että pääsen purkamaan ja korjaamaan ajattelumallini.

En kokenut. Äitini oli minulle kyllä ilkeä, mutta se johtui ihan vain hänen pskuudestaan ihmisenä. Erosi isästäni ja isä ja muut hänen sukulaisensa tekivät kyllä selväksi, että äitini on hankala ihminen.

Jos tarvitsin uuden takin tai kenkiä, ne piti valita alennuksesta. Usein valitsinkin liian suuria kokoja, kun omaa kokoa ei alessa ollut.

Ylipäänsä vaatteita sai ehkä yhdet housut ja kaksi paitaa vuodessa ostaa.

Harrastuskamoihinkaan ei saanut kuluttaa.

Koin olevani taakka. Äitini hankkiutui raskaaksi, ettei häntä voitu pakottaa enää takaisin lapsuudenkotiinsa töihin. Siskoni oli kaiketi vahinko. Äitini sanoi aina, että tee vain yksi lapsi, jolle voit antaa kaiken. Kotona piti olla näkymätön ja kuulumaton. Koulussa ei saanut pärjätä, mutta ei olla huonokaan. Mitään ei saanut harrastaa, ettei kukaan vaan kiinnitä mitään huomiota. Mitään ei saanut yrittää, ettei vain kiinnittäisi mitään huomiota. Kotona piti olla supersiistiä. Äiti sai raivarit, jos margariinirasiasta oli otettu hänen mielestään epäsiististi. En saanut ikinä kyytiä mihinkään. Kerran satutin nilkkani niin, etten pystynyt varaamaan jalalle painoa yhtään. Äiti pisti mut odottamaan koulun pihalla tuntikausia. Jos tulin kipeäksi tai sattui tapaturma, ei minua viety lääkäriin. Piti olla hoikka, piti olla vyötärö.

Hän ei siis hyväksynyt, ettå minulla on kolme lasta. Hän sanoi aina, ettei aijo lapsiani hoitaa eikä ole heitä sekuntiakaan hoitanut. En ole koskaan pyytänytkään. En jättäisi lapsiani koskaan äitini armoille. Hänellä ei ollut aikaa tavata, kun olisimme vierailleet. Nyt on jo iäkkäämpi ja haluaisi pitää yhteyttä. Mä en halua. Säästän omaa mielenterveyttäni. Ymmärrän, ettei äidin lapsuus ole ollut helppi, mutta mulla ei oo voimia häntä kuntouttaa. Mä säästän voimani siihen, että sairas sukupolvien ketju katkeaa tähän.

Tämä ketju saa taas toivomaan, että noiden ylä- ja alanuolien lisäksi olisi Hali mitä klikata.

Lapsuuteni kului kipujen parissa, ja vanhempani parhaansa tekivät lievittääkseen kipujani. En tuntenut olevani taakka, mutta kipuni tiesin olevan taakka vanhemmilleni. Joutuivat uhraamaan yöuniaan siihen asti, kunnes pituuskasvuni alkoi loppua, jolloin kiputila tasaantui. Epämuodostuma kehossani siis, pituuskasvu ja varsinkin kasvupiikit saivat kivun pahaksi.

Vierailija kirjoitti:

Koin olevani taakka. Äitini hankkiutui raskaaksi, ettei häntä voitu pakottaa enää takaisin lapsuudenkotiinsa töihin. Siskoni oli kaiketi vahinko. Äitini sanoi aina, että tee vain yksi lapsi, jolle voit antaa kaiken. Kotona piti olla näkymätön ja kuulumaton. Koulussa ei saanut pärjätä, mutta ei olla huonokaan. Mitään ei saanut harrastaa, ettei kukaan vaan kiinnitä mitään huomiota. Mitään ei saanut yrittää, ettei vain kiinnittäisi mitään huomiota. Kotona piti olla supersiistiä. Äiti sai raivarit, jos margariinirasiasta oli otettu hänen mielestään epäsiististi. En saanut ikinä kyytiä mihinkään. Kerran satutin nilkkani niin, etten pystynyt varaamaan jalalle painoa yhtään. Äiti pisti mut odottamaan koulun pihalla tuntikausia. Jos tulin kipeäksi tai sattui tapaturma, ei minua viety lääkäriin. Piti olla hoikka, piti olla vyötärö.

Hän ei siis hyväksynyt, ettå minulla on kolme lasta. Hän sanoi aina, ettei aijo lapsiani hoitaa eikä ole heitä sekuntiakaan hoitanut. En ole koskaan pyytänytkään. En jättäisi lapsiani koskaan äitini armoille. Hänellä ei ollut aikaa tavata, kun olisimme vierailleet. Nyt on jo iäkkäämpi ja haluaisi pitää yhteyttä. Mä en halua. Säästän omaa mielenterveyttäni. Ymmärrän, ettei äidin lapsuus ole ollut helppi, mutta mulla ei oo voimia häntä kuntouttaa. Mä säästän voimani siihen, että sairas sukupolvien ketju katkeaa tähän.

Jatkan vielä. En olisi saanut opiskella. En olisi saanut mennä lukioon. Menin kuitenkin. Lukion ohessa piti tehdä töitä. Kun abivuonna halusin keskittyä kouluun, piti äiti kuukausien mittaisia mykkäkouluja. Mykkäkouluilla hän myös painosti minua muuttamaan pois kotoa. Ylioppilaaksi tulemisen jälkeen olisi pitänyt tyytyä siihen. Hirveää kyllä, olen sen jälkeenkin opiskellut kaksi tutkintoa, parit erikoistumisopinnot ja yhden ammattitutkinnon.

Vierailija kirjoitti:

Tunsin, tai paremminkin tiesin koska äiti teki sen hyvin selväksi suorin sanoin ja huutamalla, pienestä pitäen aikuisuuteen saakka. Oli kyllä hankala muillekin sisaruksille, en tiedä pitäisikö sen lohduttaa mutta edes se vähän helpottaa tuskaa jota tunnen edelleen äidin oltua haudassa 20 vuotta. Oli myös todella ilkeä kiltille sovittelevalle isällemme.

Äitisi oli narsisti. Narsistit ovat itsekkäitä hulluja, ei ollut sinun vikasi. Oma narskuäitini kuoli viime syksynä, joten ymmärrän tuskasi. Yleensä narsistit ovat saaneet omilta vanhemmiltaan tai toiselta yhtä huonoa kohtelua, mikä ei tietenkään ole puolustus, mutta selittää miten nämä asiat jatkuvat sukupolvesta toiseen.

Kyllä olin taakka, ja erityisesti olen tajunnut miten äiti oli kateellinen minulle kun tulin puberteettiin. Lukiossa sain kulkea äidin vaatteissa, tai äiti ompeli minulle vaatteita, jotka sopivat paremmin viiskympisille. Kehui sitten ompelutaidoillaan. Isältä lypsi rahaa vaatteisiini (näin tämän nyt käydessäni läpi heidän papereitaan, kuolinpesä), mutta ei minulla mitään uusia vaatteita ollut, tai joskus halvimpia tarjoustalosta ostettuja. Olen nyt opetellut olemaan tavallaan itselleni äiti ja rauhoittamaan ja tukemaan itse itseäni sekä sanomaan, että olen arvokas. 

Huonoista äideistä pitäisi puhua enemmän.

Meilläkään ei ollut rahaa kunnon vaatteisiin, mutta olueen, tupakkaan, Alibi- Rikosuutinen ja HYMY-lehti, niihin oli rahaa.

Todellakin. Vanhempani tekivät erittäin selväksi sen, että lapsista on vain vaivaa, haittaa ja rahanmenoa, ja äitini suorastaan pelotteli minua ja siskoani omien lasten saamisella, että "odottakaahan vain, kun teillä on itsellänne lapsia" saaden sen kuulostamaan maailman kamalimmalta kohtalolta. Muistan noita puheita jo niiltä ajoilta, kun en ollut vielä koulussakaan.

Ajatus omien lasten saamisesta ahdisti vuosikaudet, kunnes 13-vuotiaana tajusin, että eihän se ole mikään väistämätön kohtalo, vaan asiasta voi päättää itse. Lopulta sain lapsen reilusti yli nelikymppisenä, kun olin käsitellyt lapsuustraumojani riittävän pitkään ja perusteellisesti. Olen äärettömän surullinen siitä, etten ollut taustani takia valmis lapseen jo nuorempana, sillä lapsen saatuani tajusin, miten luonnollista äitiys minulle on, ja olisin halunnut useamman lapsen.