Elämästäni puuttuu nauru

Olen vakavoitunut nuoruusvuosista. Vietän mieheni kanssa paljon aikaa, ja hänkin on vakava. Juttelemme jonkin verran ja meillä on joitain samoja kiinnostuksen kohteita, mutta nauru ei meidän arkeen kuulu. Olen havahtunut tähän vasta näinä päivinä. Nauru tulee hiljalleen esiin jos lähden jonkun ystävän kanssa illan viettoon, mutta siihenkin pitää ns totutella siihen nauramiseen, illanviettoja kun ei usein ole. Kaipaan iloa ja mahanpohjasta naurua, mutta tuntuu, että ne asiat kuuluvat jollekin muulle. Jollekin sosiaaliselle ihmiselle jolla on paljon ystäviä joiden kanssa nauraa.

En tiedä mitä tällä aloituksella haen. Halusin vain kertoa tämän.