Miten hyväksyä pienen lapsen diabetes?

Ajan kanssa. Pikkuhiljaa. 

Huomaatte kyllä, että sen kanssa voikin elää suht samanlaista elämää kuin ennen. Rutiinit ja säännöllisyys on hyväksi ja hyvin harvat asiat kiellettyjä. Kaikesta diabeteksen vaatimasta varautumisesta tulee uusi normaali ja sitten sitä vaan spontaanisti ottaa kaikki hätävarat ja hoitovälineet mukaan kaikkeen. 

On se vakava sairaus. Ja on se raskasta, muutenkin kuin henkisesti, mutta kyllä siihen tottuu ja siitä tulee vaan osa lasta ja arkeanne. 

Tsemiä <3

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Helposti. Eihän diabetes mikään kuolemantuomio ole. Diabeteksen kanssa voi hyvin elää normaalia elämää toisin kuin vaikka leukemian kanssa. 

Höpö höpö. Kyllä se lyhentää elämää enemmän kuin HIV. Ainaskin 10 vuotta ja jalat menee keski-iässä ei ehkä pääse liikkumaan normaalisti.

Päivitäpä tietojasi 2020-luvulle. Emme elä enää 1970-lukua niin kuin sinä. Oikein hoidettuna diabetes ei vaikuta elämään tai sen pituuteen mitenkään. 

Jokainen ihminen on yksilö, ja hyvin hoidettu diabetes mahdollistaa pitkän elämän. Mutta tilastollisesti katsoen diabetes kyllä vaikuttaa elinikään edelleen. Vaikka suljetaan pois munuaissairaudet, tilastollinen ero on edelleen havaittavissa.

Ehkä tulevaisuus tuo lisää tietoa ja keinoja kuroa tuo ero pois. Mutta niin kauan kuin se on olemassa, pitää siitä pystyä puhumaan, koska muuten sille ei voida tehdä mitään.

-eri.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Helposti. Eihän diabetes mikään kuolemantuomio ole. Diabeteksen kanssa voi hyvin elää normaalia elämää toisin kuin vaikka leukemian kanssa. 

Höpö höpö. Kyllä se lyhentää elämää enemmän kuin HIV. Ainaskin 10 vuotta ja jalat menee keski-iässä ei ehkä pääse liikkumaan normaalisti.

Päivitäpä tietojasi 2020-luvulle. Emme elä enää 1970-lukua niin kuin sinä. Oikein hoidettuna diabetes ei vaikuta elämään tai sen pituuteen mitenkään. 

Jokainen ihminen on yksilö, ja hyvin hoidettu diabetes mahdollistaa pitkän elämän. Mutta tilastollisesti katsoen diabetes kyllä vaikuttaa elinikään edelleen. Vaikka suljetaan pois munuaissairaudet, tilastollinen ero on edelleen havaittavissa.

Ehkä tulevaisuus tuo lisää tietoa ja keinoja kuroa tuo ero pois. Mutta niin kauan kuin se on olemassa, pitää siitä pystyä puhumaan, koska muuten sille ei voida tehdä mitään.

-eri.

Elämästä ei selviä hengissä oli diabetesta tai ei. Aivan turha maalailla piruja seinille, kun kyseessä on kuitenkin sairaus, jonka kanssa voi elää ihan normaalia elämää. 

Yhdellä on yhtä ja toisella toista vastoinkäymistä. Mitä kenelläkin. Se on vaan hyväksyttävä ja elettävä tilanteen mukaan.

Kiitos kaikille kommentoijille! Tuntuu hyvältä sada kannustavia viestejä tässä elämäntilanteessa. Eiköhän tämä hiljalleen ala helpottamaan, kun aikaa kuluu.

Vierailija kirjoitti:

Me ollaan eletty 1.5v lapsen diabeteksen kanssa ja eletään ihan entiseen malliin :) Pitää vaan muistaa ottaa korjaavat ja insuliinit mukaan kun lähtee elelemään. Reissattukin on ihan niinkuin ennenkin.

Miksi koet, että diabetes rajoittaisi elämää paljon?

Ihana kuulla, että teillä on mennyt noin hyvin!

Vielä näin alussa tuntuu, että kaikki spontaanius on mennyt. Lasta ei saa mihinkään hoitoon, pitää tarkkailla syömisiä ja stressata sokereista yötä päivää. Sekin mietityttää, voiko lapsi kyläillä kavereilla, mennä kaverisynttäreille ym. Ja kiusausko joku pumpusta ym. Tuntuu pahalta, että lapsen elämä on nyt siitä pumpusta kiinni.

Ap

Kaverin diabeteslapsi juuri valmistui, sai työpaikan ja ensimmäisen lapsensa.

Kaikki enemmän, mitä toisen kaverin autisti lapsi. Kukaan meistä ei selviä elämästä ilman jotain. Ehkä löytäisit lohtua siitä, että lapsellasi on mahdollisuus pärjätä sen kanssa, ja elää normaalia elämää, vaikkakin lääkittynä.

Ei siinä kysytä hyväksymisiä. Mulla ei ole diabetestä mutta munuaisten vajaatoiminta. Ollut joskus 4 vuotta dialyysissa, saanut siirteen 10 vuotta sitten ja nyt kohta alkaa dialyysi uudelleen nesterajoitukset ja ruokarajoitukset ja näin. Yli 30 vuotta olen asairastanut. Ei siinä kysytä hyväksytkö sen, toinen vaihtoehto on kuolla. Mun äiti ainakin hoiti mua hyvin kunnes olin aikuinen. Aikuisuudesta lähtien olen itse hoitanut sairauteni ja ihan ihka normielämää elän töissä ja opiskelen niinkuin muutkin nuoret.

Kaikki tunteet pitää elää läpi ja myöntää itselleen. Saa harmittaa, huolestuttaa, surettaa, pelottaa ja sitten ei ole muita vaihtoehtoja kuin jatkaa eteenpäin ja pyytää tarvittaessa apua. Diabetes on vaativa sairaus lapsella, ja itse olen päätynyt tekemään lyhennettyä työpäivää oman jaksamisen takia (tukiverkostoa ei ole tällä paikkakunnalla ja asun yksin lasten kanssa). Siihen on oikeus ainakin siihen saakka, että lapsi on 16-vuotias. Vaikka sairaus on vakava, niin se loppujen lopuksi rajoittaa vähemmän kuin moni muu sairaus, varsinkin mitä isommaksi lapsi kasvaa. Vaivaa joutuu kyllä näkemään enemmän kuin terveen lapsen kanssa.

Lapsen kasvaessa tulee eteen monenlaisia tilanteita ja kipuilua, kuten muillakin, mutta perussairaus tekee niihin oman särmänsä. Nekin kestää, kun muistaa, että elämässä on paljon muuta hyvää ja keskittyy siihen. Jossain vaiheessa ja parhaimmillaan diabetes menee siinä sivussa. Ja kannattaa tsempata tukiverkostoja opettelemaan hoito myös, se helpottaa. Vertaistukikin auttaa.

Minun serkkuni sairastui 60-luvulla 16-vuotiaana. En tiedä, minkälaisia lääkkeet siihen aikaan oli. Hän on nyt yli 70-vuotias.

Kyllä sairauden kanssa voi elää, mutta onhan siinä paljon mittauksia, ruoka-ainerajoituksia, hiilihydraattien laskemista.