Pitääkö masentuneiden kanssa olla tekemisissä?

Vain Vaasassa masentuneet ja sairaat kiusataan kuoliaaksi joukolla. Muualla ei.

Eiköhän se ole jokaisen oma valinta. 

Itse olen päätynyt ottamaan etäisyyttä, sillä minulla on peräti kolme vakavasti masentunutta ystävää joiden jatkuva tukena olo ja 24/7 saatavilla oleminen kävi vain liian raskaaksi. En tosin hylännyt kylmästi tai katkaissut välejä, vaan kerroin jokaiselle rehellisesti että minun voimavarani eivät enää riitä. Minulla on omiakin murheita ja ystävyytemme on jo vuosia ollut yksinomaa energiaa imevää ja ahdistavaa. Tapaamiset pyörivät aina vain toisen murheissa, toisen epävarmuuksissa ja toisen masennuksen ympärillä. Minä jouduin kävelemään munankuorilla, jos ilmaisin väsymystäni, he loukkaantuivat ja uhriutuivat ja jouduin pyytelemään anteeksi. Minulla on hyvin säännöllinen unirytmi ja toistuvasti toivoin että he eivät laittaisi viestiä/soittaisi tai ainakaan olettaisi minun vastaavan illalla kello X:n jälkeen. Vain yksi noudatti toivettani, kaksi muuta lähetti avautumisviestejä, pahimmillaan itsetuhoisia ajatuksia sisältäviä välittämättä asettamistani rajoista ja joka aamu minun piti sitten pyydellä anteeksi sitä että puhelin oli äänettömällä ja olin nukkumassa. 

Kyllä kaikilla näillä on/oli myös hoitokontakti ja lääkitys, mutta silti koin että ystävyys oli pelkkää terapeuttina oloa ja uuvutti minut täysin. Heidän kanssaan ei voinut suunnitella tai tehdä mitään kivaa, koska se negatiivisuus söi hapen ilmasta. Monesti myös he peruivat suunnitelmat (jopa jo valmiiksi maksetut menot) olemattomalla varoitusajalla ihan vaan koska "oli huono päivä". Minun puoleltani taas mikään ei ollut riittävä syy perua sovittua tapaamista.

Kaikki kolme ovat minulle nyt verisesti loukkaantuneita ja kokevat että hylkäsin heidät, vaikka viestissäni korostin että tämä ei ole tarkoitus. Tarvitsen vain aikaa myös itselleni ja minun on pakko huolehtia omasta hyvinvoinnistani. En kertakaikkiaan voi ottaa kantaakseni jatkuvasti muiden psyyken kannattelemista. Jo yksi masentunut ystävä on raskas olla aina tukemassa, kolme on jo kaukana jaksamiseni ulkopuolella. 

Pitääkö? No ei tietenkään ketää voi pakottaa, mutta jos sun kaveri sairastuu masennukseen niin eikö aika normaalia toimintaa oo se, että koittaa ymmärtää häntä ja esimerkiksi viettää aikaa hänen kanssaan. Meinasin käyttää sanaa "tsempata", mutta kun jotkut ymmärtävät tsemppaamisen sellaiseksi vanhan liiton valmentaja -henkiseksi myllyttämiseksi ("ota itteäs niskasta kii", "etkö tajua kuinka hyvin sun asiat on").

Tajuavatko tilanteen? Voit tietysti ajatella niin, mutta useimmiten tajuavat tilanteen väärin ja tulkitsevat negatiivisesti neutraaleja tai positiivisia viestejä.

Vierailija kirjoitti:

Eiköhän se ole jokaisen oma valinta. 

Itse olen päätynyt ottamaan etäisyyttä, sillä minulla on peräti kolme vakavasti masentunutta ystävää joiden jatkuva tukena olo ja 24/7 saatavilla oleminen kävi vain liian raskaaksi. En tosin hylännyt kylmästi tai katkaissut välejä, vaan kerroin jokaiselle rehellisesti että minun voimavarani eivät enää riitä. Minulla on omiakin murheita ja ystävyytemme on jo vuosia ollut yksinomaa energiaa imevää ja ahdistavaa. Tapaamiset pyörivät aina vain toisen murheissa, toisen epävarmuuksissa ja toisen masennuksen ympärillä. Minä jouduin kävelemään munankuorilla, jos ilmaisin väsymystäni, he loukkaantuivat ja uhriutuivat ja jouduin pyytelemään anteeksi. Minulla on hyvin säännöllinen unirytmi ja toistuvasti toivoin että he eivät laittaisi viestiä/soittaisi tai ainakaan olettaisi minun vastaavan illalla kello X:n jälkeen. Vain yksi noudatti toivettani, kaksi muuta lähetti avautumisviestejä, pahimmillaan itsetuhoisia ajatuksia sisältäviä välittämättä asettamistani rajoista ja joka aamu minun piti sitten pyydellä anteeksi sitä että puhelin oli äänettömällä ja olin nukkumassa. 

Kyllä kaikilla näillä on/oli myös hoitokontakti ja lääkitys, mutta silti koin että ystävyys oli pelkkää terapeuttina oloa ja uuvutti minut täysin. Heidän kanssaan ei voinut suunnitella tai tehdä mitään kivaa, koska se negatiivisuus söi hapen ilmasta. Monesti myös he peruivat suunnitelmat (jopa jo valmiiksi maksetut menot) olemattomalla varoitusajalla ihan vaan koska "oli huono päivä". Minun puoleltani taas mikään ei ollut riittävä syy perua sovittua tapaamista.

Kaikki kolme ovat minulle nyt verisesti loukkaantuneita ja kokevat että hylkäsin heidät, vaikka viestissäni korostin että tämä ei ole tarkoitus. Tarvitsen vain aikaa myös itselleni ja minun on pakko huolehtia omasta hyvinvoinnistani. En kertakaikkiaan voi ottaa kantaakseni jatkuvasti muiden psyyken kannattelemista. Jo yksi masentunut ystävä on raskas olla aina tukemassa, kolme on jo kaukana jaksamiseni ulkopuolella. 

Sädekehä kiiltää, olet niin hyvä ystävä etkä masentunut myöskään ja toiset huonompia.

Et sinä ole mikään terapeutti ollut, vaan ihan samoin kertonut huolistasi ja kuormittanut heitä.

Kun he eivät edes halua parantua, koska silloin he eivät saa toisilta huomiota ja sympatiaa 24/7.

Minä tajusin ja vetäydyin omiin oloihini.

Ei missään nimessä pidä olla tekemisissä! Miksi pilaisit oman hyvän ja pirteän fiiliksen olemalla masentuneen ihmisen läheisyydessä! Jokainen on vastuussa omasta hyvinvoinnistaan ja sitä kannattaa vaalia jos olet iloinen ja normaali ja elät niin että näet aina lasin puoliksi täynnä. Masentuneen kannattaa ottaa itseään niskasta kiinni ja lähteä esim. Luontoon ja kuntoilemaan ja muuttaa ruokavaliota on jo niin paljon tutkittua tietoa siitäkin kuinka paljon sekin vaikuttaa palsta mamman masentuneisuuteen.

Kroonisesti masentunut, joka ei edes yritä oppia elämään taipumuksensa kanssa, menee minulla kategoriaan en jaksa Kun ei syö lääkkeitä, on terapiavastainen kokeilematta mitään muotoa, ei elä säännöllist elämää (riittävä, tasapainoinen, monipuolinen ja säännöllinen ateriarytmi, ei liiku, ei pidä huolta itsestään millään tasolla) mutta jaksaa vuosikymmeniä syyttää kaikkia muita ja olosuhteita omasta pahasta olostaan niin raja tuli vastaan ymmärtämisessä ja kuuntelemisessa.

Avioero toisi asiaan muutoksen, mutta kun en jaksa aloittaa prosessia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eiköhän se ole jokaisen oma valinta. 

Itse olen päätynyt ottamaan etäisyyttä, sillä minulla on peräti kolme vakavasti masentunutta ystävää joiden jatkuva tukena olo ja 24/7 saatavilla oleminen kävi vain liian raskaaksi. En tosin hylännyt kylmästi tai katkaissut välejä, vaan kerroin jokaiselle rehellisesti että minun voimavarani eivät enää riitä. Minulla on omiakin murheita ja ystävyytemme on jo vuosia ollut yksinomaa energiaa imevää ja ahdistavaa. Tapaamiset pyörivät aina vain toisen murheissa, toisen epävarmuuksissa ja toisen masennuksen ympärillä. Minä jouduin kävelemään munankuorilla, jos ilmaisin väsymystäni, he loukkaantuivat ja uhriutuivat ja jouduin pyytelemään anteeksi. Minulla on hyvin säännöllinen unirytmi ja toistuvasti toivoin että he eivät laittaisi viestiä/soittaisi tai ainakaan olettaisi minun vastaavan illalla kello X:n jälkeen. Vain yksi noudatti toivettani, kaksi muuta lähetti avautumisviestejä, pahimmillaan itsetuhoisia ajatuksia sisältäviä välittämättä asettamistani rajoista ja joka aamu minun piti sitten pyydellä anteeksi sitä että puhelin oli äänettömällä ja olin nukkumassa. 

Kyllä kaikilla näillä on/oli myös hoitokontakti ja lääkitys, mutta silti koin että ystävyys oli pelkkää terapeuttina oloa ja uuvutti minut täysin. Heidän kanssaan ei voinut suunnitella tai tehdä mitään kivaa, koska se negatiivisuus söi hapen ilmasta. Monesti myös he peruivat suunnitelmat (jopa jo valmiiksi maksetut menot) olemattomalla varoitusajalla ihan vaan koska "oli huono päivä". Minun puoleltani taas mikään ei ollut riittävä syy perua sovittua tapaamista.

Kaikki kolme ovat minulle nyt verisesti loukkaantuneita ja kokevat että hylkäsin heidät, vaikka viestissäni korostin että tämä ei ole tarkoitus. Tarvitsen vain aikaa myös itselleni ja minun on pakko huolehtia omasta hyvinvoinnistani. En kertakaikkiaan voi ottaa kantaakseni jatkuvasti muiden psyyken kannattelemista. Jo yksi masentunut ystävä on raskas olla aina tukemassa, kolme on jo kaukana jaksamiseni ulkopuolella. 

Sädekehä kiiltää, olet niin hyvä ystävä etkä masentunut myöskään ja toiset huonompia.

Et sinä ole mikään terapeutti ollut, vaan ihan samoin kertonut huolistasi ja kuormittanut heitä.

Mä olen nyt ollut aika pahasti masentunut jonkun aikaa eron ja samaan aikaan sattuneiden pahojen asioiden takia. Oikeasti todella huonona. Olen itse sitä mieltä, että kuuluisin jo osastohoitoon mutta sinne pääsee nykyään vain jos on jo psykoosin tasolla. Mun voimat ei riitä.

Oon huomannut itse, että kaikki mikä suustani tulee on negatiivista. Aina itkettää, on ikävä, on kamala olla, mikään ei ole hyvin. Jos kaverilla on hyvä päivä ja on iloinen niin mä vaan angstaan vaikka en haluaisi todellakaan häntä masentaa.

Olen nyt itse ottanut etäisyyttä kavereihin etten masenna heitäkin ja koitan kovasti olla positiivisempi kun juttelen heidän kans, se feikkaaminen vaan tuntuu sit vievän niitä omia voimavaroja entisestään ja ajavan mua vieläkin etäämmäksi.

En oikein tiedä mitä tässä pitäisi tehdä.

Ja kyllä liikun, koitan huolehtia itsestäni ja olen lääkitykselläkin. Mikään ei vaan tunnu auttavan.

Vierailija kirjoitti:

Eiköhän se ole jokaisen oma valinta. 

Itse olen päätynyt ottamaan etäisyyttä, sillä minulla on peräti kolme vakavasti masentunutta ystävää joiden jatkuva tukena olo ja 24/7 saatavilla oleminen kävi vain liian raskaaksi. En tosin hylännyt kylmästi tai katkaissut välejä, vaan kerroin jokaiselle rehellisesti että minun voimavarani eivät enää riitä. Minulla on omiakin murheita ja ystävyytemme on jo vuosia ollut yksinomaa energiaa imevää ja ahdistavaa. Tapaamiset pyörivät aina vain toisen murheissa, toisen epävarmuuksissa ja toisen masennuksen ympärillä. Minä jouduin kävelemään munankuorilla, jos ilmaisin väsymystäni, he loukkaantuivat ja uhriutuivat ja jouduin pyytelemään anteeksi. Minulla on hyvin säännöllinen unirytmi ja toistuvasti toivoin että he eivät laittaisi viestiä/soittaisi tai ainakaan olettaisi minun vastaavan illalla kello X:n jälkeen. Vain yksi noudatti toivettani, kaksi muuta lähetti avautumisviestejä, pahimmillaan itsetuhoisia ajatuksia sisältäviä välittämättä asettamistani rajoista ja joka aamu minun piti sitten pyydellä anteeksi sitä että puhelin oli äänettömällä ja olin nukkumassa. 

Kyllä kaikilla näillä on/oli myös hoitokontakti ja lääkitys, mutta silti koin että ystävyys oli pelkkää terapeuttina oloa ja uuvutti minut täysin. Heidän kanssaan ei voinut suunnitella tai tehdä mitään kivaa, koska se negatiivisuus söi hapen ilmasta. Monesti myös he peruivat suunnitelmat (jopa jo valmiiksi maksetut menot) olemattomalla varoitusajalla ihan vaan koska "oli huono päivä". Minun puoleltani taas mikään ei ollut riittävä syy perua sovittua tapaamista.

Kaikki kolme ovat minulle nyt verisesti loukkaantuneita ja kokevat että hylkäsin heidät, vaikka viestissäni korostin että tämä ei ole tarkoitus. Tarvitsen vain aikaa myös itselleni ja minun on pakko huolehtia omasta hyvinvoinnistani. En kertakaikkiaan voi ottaa kantaakseni jatkuvasti muiden psyyken kannattelemista. Jo yksi masentunut ystävä on raskas olla aina tukemassa, kolme on jo kaukana jaksamiseni ulkopuolella. 

Se "huono päivä" voi olla vielä kovinkin positiivinen ilmaisu jos totuus on sitä, että ei ole nukkunut muutamaan viikkoon ja itkee päivät toivoen kuolemaa ja siinä ehkä ihan tosiaan ajatellaan sitäkin, etteivät halua sua masentaa kun oma olo on niin kertakaikkisen kamala.

Vierailija kirjoitti:

Vain Vaasassa masentuneet ja sairaat kiusataan kuoliaaksi joukolla. Muualla ei.

Joka paikkaan se Jouko ehtii.

Vierailija kirjoitti:

Kun he eivät edes halua parantua, koska silloin he eivät saa toisilta huomiota ja sympatiaa 24/7.

Niin, et tajua asiasta todellakaan mitään.

Tai haluatko ymmärtää sen aivan päinvastoin kuin se on? Vai kiusaatko? Vai oletko vain typerys?

Sellainen on masentunut. Ei oikein näe ulospääsyyn rakentavia ratkaisuja.

Kuuluu taudinkuvaan.

Se on sitä. Ei näe ulospääsyä.

Ei se ole muitten vika, mutta siinä voi olla kuuntelijana. Luuletko, että se sille

masentuneelle olisi jotenkin helppoa ja kivaa tuntea noin synkästi asiat? Ei ole.

Sehän on hänelle kamalaa, kun elää siinä sairauden tilassa.

Vierailija kirjoitti:

Kun he eivät edes halua parantua, koska silloin he eivät saa toisilta huomiota ja sympatiaa 24/7.

Ääliö olet.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eiköhän se ole jokaisen oma valinta. 

Itse olen päätynyt ottamaan etäisyyttä, sillä minulla on peräti kolme vakavasti masentunutta ystävää joiden jatkuva tukena olo ja 24/7 saatavilla oleminen kävi vain liian raskaaksi. En tosin hylännyt kylmästi tai katkaissut välejä, vaan kerroin jokaiselle rehellisesti että minun voimavarani eivät enää riitä. Minulla on omiakin murheita ja ystävyytemme on jo vuosia ollut yksinomaa energiaa imevää ja ahdistavaa. Tapaamiset pyörivät aina vain toisen murheissa, toisen epävarmuuksissa ja toisen masennuksen ympärillä. Minä jouduin kävelemään munankuorilla, jos ilmaisin väsymystäni, he loukkaantuivat ja uhriutuivat ja jouduin pyytelemään anteeksi. Minulla on hyvin säännöllinen unirytmi ja toistuvasti toivoin että he eivät laittaisi viestiä/soittaisi tai ainakaan olettaisi minun vastaavan illalla kello X:n jälkeen. Vain yksi noudatti toivettani, kaksi muuta lähetti avautumisviestejä, pahimmillaan itsetuhoisia ajatuksia sisältäviä välittämättä asettamistani rajoista ja joka aamu minun piti sitten pyydellä anteeksi sitä että puhelin oli äänettömällä ja olin nukkumassa. 

Kyllä kaikilla näillä on/oli myös hoitokontakti ja lääkitys, mutta silti koin että ystävyys oli pelkkää terapeuttina oloa ja uuvutti minut täysin. Heidän kanssaan ei voinut suunnitella tai tehdä mitään kivaa, koska se negatiivisuus söi hapen ilmasta. Monesti myös he peruivat suunnitelmat (jopa jo valmiiksi maksetut menot) olemattomalla varoitusajalla ihan vaan koska "oli huono päivä". Minun puoleltani taas mikään ei ollut riittävä syy perua sovittua tapaamista.

Kaikki kolme ovat minulle nyt verisesti loukkaantuneita ja kokevat että hylkäsin heidät, vaikka viestissäni korostin että tämä ei ole tarkoitus. Tarvitsen vain aikaa myös itselleni ja minun on pakko huolehtia omasta hyvinvoinnistani. En kertakaikkiaan voi ottaa kantaakseni jatkuvasti muiden psyyken kannattelemista. Jo yksi masentunut ystävä on raskas olla aina tukemassa, kolme on jo kaukana jaksamiseni ulkopuolella. 

Se "huono päivä" voi olla vielä kovinkin positiivinen ilmaisu jos totuus on sitä, että ei ole nukkunut muutamaan viikkoon ja itkee päivät toivoen kuolemaa ja siinä ehkä ihan tosiaan ajatellaan sitäkin, etteivät halua sua masentaa kun oma olo on niin kertakaikkisen kamala.

Masennus on vakava sairaus, mutta siitä huolimatta masentuneenkin ihmisen pitäisi vähän osoittaa empatiaa myös ystäviään kohtaan. On ok, jos peruu tapaamisen koska on huono päivä mutta silloin ei suututa tai uhriuduta jos toinen vuorostaan peruu joskus. Ystävyys on aina kahden kauppa. Tottakai masentunutta ystävää haluaa tukea ja tsempata, mutta jos se on vuosia yksisuuntaista, pelkkää masentuneen ongelmien vatvomista ja hoivaamista, se käy kohtuuttoman raskaaksi.

Minulla on ollut myös esimerkiksi rankat syöpähoidot läpikäynyt ystävä jonka elämää tuo ajanjakso rajoitti ja esimerkiksi pahoinvointi monesti esti lähtemästä sovittuun tapaamiseen viime minuuteilla. Hän ei silti menettänyt kykyään samaistua muihin ja vaikka sairaus oli hänen elämänsä sen hetkinen käytännössä kaiken määrittävä sisältö, pystyi hän kuitenkin myös kuuntelemaan ja ottamaan vakavasti muiden murheita ja tukemaan heitä ilman vertailua.

Masentuneiden ystävieni suhteen taas tuntuu että minun ainoa roolini on olla henkinen kainalosauva jolla ei ole omaa persoonaa, elämää eikä mikään minun asiani ole tärkeä. Kaikki pyörii pelkästään ystävien masennuksen ymmärtämisessä ja hoivaamisessa ja negatiivisen oksentamisen ämpärinä toimimisena.

Välitän heistä syvästi ja juuri siksikin on vaikea ulkoistaa omia fiiliksiä. Myöskin syyllisyys ja syyllistäminen oli vahvana läsnä koko ajan. Vaikka miten tukisi, se ei koskaan ollut tarpeeksi.

Moni vastaa että tietysti pitää, muuten olet huono ihminen. Asia ei kuitenkaan ole näin mustavalkoinen. Sinullakin on oikeus huolehtia omasta jaksamisestasi. Siksi on monesti ihan viisasta rajoittaa kanssakäymistä kuormittavien ihmisten kanssa.

Minulla on yksi kaveri, joka on viimeiset 10 vuotta valittanut lapsettomuuttaan joka ikisessä tapaamisessa, jonne olemme sattuneet yhtä aikaa. Oli sitten kyseessä lounas, illanvietto tai työhön liittyvä tapaaminen (olemme samassa työpaikassa), niin viimeistään kahvin aikana alkaa valitus. Ymmärrän että tämä on hänelle vaikea asia, mutta tuollainen pakkomielteinen jollotus on kaikkia muita kohtaan täysin kohtuutonta.

Toinen samanlainen tapaus on huonosta parisuhteesta vuosia sitten eronnut ystäväni, jolta ei uskalla kysyä edes kuulumisia eikä toivottaa hyvää juhannusta, koska vastausviestiksi saa joka kerta katkeraa vuodatusta aiheesta "arvaa mitä mun exä nyt keksi?".

Olen vähentänyt yhteydenpidon minimiin molempien tapausten kanssa. Rajansa kaikella.

Vierailija kirjoitti:

Eiköhän se ole jokaisen oma valinta. 

Itse olen päätynyt ottamaan etäisyyttä, sillä minulla on peräti kolme vakavasti masentunutta ystävää joiden jatkuva tukena olo ja 24/7 saatavilla oleminen kävi vain liian raskaaksi. En tosin hylännyt kylmästi tai katkaissut välejä, vaan kerroin jokaiselle rehellisesti että minun voimavarani eivät enää riitä. Minulla on omiakin murheita ja ystävyytemme on jo vuosia ollut yksinomaa energiaa imevää ja ahdistavaa. Tapaamiset pyörivät aina vain toisen murheissa, toisen epävarmuuksissa ja toisen masennuksen ympärillä. Minä jouduin kävelemään munankuorilla, jos ilmaisin väsymystäni, he loukkaantuivat ja uhriutuivat ja jouduin pyytelemään anteeksi. Minulla on hyvin säännöllinen unirytmi ja toistuvasti toivoin että he eivät laittaisi viestiä/soittaisi tai ainakaan olettaisi minun vastaavan illalla kello X:n jälkeen. Vain yksi noudatti toivettani, kaksi muuta lähetti avautumisviestejä, pahimmillaan itsetuhoisia ajatuksia sisältäviä välittämättä asettamistani rajoista ja joka aamu minun piti sitten pyydellä anteeksi sitä että puhelin oli äänettömällä ja olin nukkumassa. 

Kyllä kaikilla näillä on/oli myös hoitokontakti ja lääkitys, mutta silti koin että ystävyys oli pelkkää terapeuttina oloa ja uuvutti minut täysin. Heidän kanssaan ei voinut suunnitella tai tehdä mitään kivaa, koska se negatiivisuus söi hapen ilmasta. Monesti myös he peruivat suunnitelmat (jopa jo valmiiksi maksetut menot) olemattomalla varoitusajalla ihan vaan koska "oli huono päivä". Minun puoleltani taas mikään ei ollut riittävä syy perua sovittua tapaamista.

Kaikki kolme ovat minulle nyt verisesti loukkaantuneita ja kokevat että hylkäsin heidät, vaikka viestissäni korostin että tämä ei ole tarkoitus. Tarvitsen vain aikaa myös itselleni ja minun on pakko huolehtia omasta hyvinvoinnistani. En kertakaikkiaan voi ottaa kantaakseni jatkuvasti muiden psyyken kannattelemista. Jo yksi masentunut ystävä on raskas olla aina tukemassa, kolme on jo kaukana jaksamiseni ulkopuolella. 

Onko tämä yleistä, että masentunut käyttäytyy noin? Itsellä on todettu keskivaikea/vaikea masennus ja itse koitan ainakin yrittää esittää mahdollisimman iloista muiden läsnäollessa tai sitten en alunperinkään sovi mitään tapaamisia jos en jaksa seurustella. Ainoastaan kämppis on nähnyt kun olen joskus itkenyt pahaa oloani, mutta en minä häneenkään mitenkään erityisesti ole sitä kurjaa oloani purkanut.

Masentunutkin on vastuussa ihmissuhteen ylläpidosta. Valittaminen tulee kohdistaa hoitotaholle, ei kavereille. Olen itse ollut vakavasti masentunut, sairaalassakin, mutta en kaatanut sitä ystävien niskaan. Osa masentuneista ei halua parantua, se lienee selvä. Masennus on nimittäin joillekin myös hyvä tekosyy paeta vastuuta ja elämää. Kenenkään ei tarvitse olla masentuneen sylkykuppina, se on ammattilaisten tehtävä. Itseään voi parantaa hankkimalla tietoisesti positiivisia tunnekokemuksia, ja tässä ystävät voivat auttaa, tekemällä yhdessä jotain pientä mukavaa.

Kaikki masentuneet eivät ole samanlaisia. Voi olla huonossakin kunnossa, mutta ulospäin kaikki näyttää normaalilta, eivät valita oloaan muille ja käyvät töissä. Ehkä he syövät lääkkeitä, käyvät terapiassa tms. Ehkä ei. Piste.

olen 2 valituksia kuunnellut ja heitä palvellut. nyt kun taas yksi luuseri pyyteli apua sanoin tapa ittes jos on noin vaikeaa. adhd ja masentuneet kuvittelevat että muut palvelevat heitä 24 h