Kaikki vinkit avioliiton pelastamiseen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mitä rakastat vaimossasi, nykysessä tilassaan?

Hän on minun rakkain ja parhain ystäväni ja kumppanini. En halua erota ja tuskin vaimokaan haluaa.

Rakkain ja parhain ystävä, joka "ei suostunut puhumaan", "ajoi sohvalle nukkumaan", "sulkeutuneena makkariin", "itse itken", "en jaksa tätä enää". 

Oletko ajatellut, että rakkaimman ja parhaimman ystävän ja kumppanin ei ehkä kuuluisi käyttäytyä näin, saada sinua itkemään ja ajattelemaan että et jaksa enää? 

Liitto ei ole ikinä aiemmin ollut näin pahassa pohjamudassa kuin nyt. Tiedän varsin hyvin kuinka paljon kuraa olen antanut valua läpi sormien ja sietänyt vaimon kohtelua itseäni kohtaan jo liian kauan. En ole kyttäävä puoliso, mutta koronan ansiosta olemme olleet enemmän kotona kuin aiemmin, joten olen voinut seurailla vaimon toimintaa. Olen itkenyt ja surrut myös sitä kuinka vaimo on kohdellut minua laiminlyöden ja kylmästi sulkeutumalla. En ole sanonut tätä vaimolle, mutta nyt on alkanut tuntua kuin olisin naimisissa masentuneen ja sulkeutuneen teinin kanssa ja enää tästä puuttuu alkoholin liikakulutus.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mitä tossa on pelastamisen arvoista, ihan oikeasti? Jos on jo vuosi vedetty huonolla puhe-yhteydellä eikä toista kiinnosta, niin anna mennä ja mene itse. Ei se kiva tule olemaan, mutta eipä noi jatkonäkymätkään taida ruusuisia olla.

Huono neuvo, mikä on myös turhaan saanut kannatusta. Oletko kommentin esittäjä itse mennyt naimisiin? Et varmaan ole kuullut "niin myötä- kuin vastamäessä".

Mitä se avioliitto on, jos ei sitä pyritä ylläpitämään tai puolisoa vastamäessä tukemaan?

Nykyajan meininkiä on että ensihuuman laannuttua heitetään hanskat tiskiin. "Tämähän olikin vain tavallinen ihminen, ei ollutkaan mitään ihmeellistä, vaikka ensin siltä vaikutti. Minäpä otan ja lähden jos sattuisi joku parempi löytymään".

Sinä olet aloittaja nyt perimmäisten kysymysten äärellä. Joudut punnitsemaan "HALUATKO rakastaa". Olet hieno mies kun olet lähtenyt apua hakemaan ja neuvoa kysymään. Valitettavasti meillä ei ole takeita kuin omasta toiminnasta. Sinä voit tässä ja nyt päättää, että tuo on se ihminen jonka kanssa haluan olla. Kerro se puolisollesi ja myös se mikä tekee hänestä tärkeän sinulle. Avioliiton osakkailla on molemmilla 50% vaikutusvaltaa. Käytä omasi hyvin, mutta ole myös sen osuuden takana. Jos tahtotilasi pettää ja toinen vähät välittää, olet jo miinusprosenteilla.

Telkkarissa muinoin haastateltu pappi vastasi kysymykseen oman pitkän avioliittonsa salaisuudeksi "koskaan ei ole rakkaus loppunut yhtä aikaa". Toinen on kannatellut toista.

Siinä se rakkaus punnitaan.

Onko teillä sitä, se jää nähtäväksi. Kaikilla aviopareilla on kuitenkin aloittaessaan samat eväät.

olen ollut naimisissa ja yritin n. 5 vuotta saada "masentunutta" miestä olemaan mukana avioliitossa, mutta ei, riippuvuus vei, eikä ollut muutaman vuoden suhde eikä alkuhuumakuvio. Siksi neuvo ap:lle eli älä turhaan jää vuosikausiksi itseään siihen henkisesti tappamaan, jos toisella ei ole intressiä tehdä asian ratkaisemiseksi jotakin. Avioeron hakeminen saattaa vauhdittaa tilannetta että sitten ykskaks onkin taas rakkautta( yksinjäämispelko). Mut samapa tuo, voihan sitä uskoa toivoa luottaa ja vaikka mitä vielä 10v kunnes ap on itse valmis kävelemään johonkin alle kun hylkäsi itsensä pelastaessaan liittoa, jota toinen osapuoli ei ollut halukas pelastamaan. Pelkkä avioliiton myötä-ja vastoinkäymisissä aatteen ihannointi on jokseenkin aikansa elännyt ja tarkoittaa monella vuosikymmenien kulissiliittoa jossa voidaan huonosti mutta ei voida erota koska sosiaalinen paine, taloudellinen tilanne etc..ja sit hiljaa huokaistaan tyytyväisenä kun toinen kuolee. Elämää se sekin on. Onhan toki varmasti näitä rakkausliittojakin missä vedetään 15v-85v, mutta lienevät harvassa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mitä tossa on pelastamisen arvoista, ihan oikeasti? Jos on jo vuosi vedetty huonolla puhe-yhteydellä eikä toista kiinnosta, niin anna mennä ja mene itse. Ei se kiva tule olemaan, mutta eipä noi jatkonäkymätkään taida ruusuisia olla.

Olen luvannut rakastaa niin myötä kuin vastamäessä, en vain hyvinä päivinä. En halua erota ja epäilen, että vaimo on masentunut kun raskautuminen ei olekaan ollut helppoa. Olen yrittänyt saada puheyhteyden, jotta voisin tukea paremmin ja saada selville missä mennään.

jos toinen ei myönnä masennustaan eikä halua siihen hoitoa, sinä et voi häntä pelastaa vain tulet masentumaan itsekin. 

Niin että neuvosi on "jätä se"?

Kaveria ei jätetä. Ollaan tukena vaikka perustarpeista huolehtimalla. Rehellisesti ja ääneen voi sanoa, etten pysty enkä osaa tämän enempää auttaa, mutta en ole menossa mihinkään, ellet pois aja.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jotain kunnioitusta avioliittoa kohtaan toivoisi. AV:llä on aika turha avata sieluaan avioliittoasioissa, aina sama laulu: jätä se.

Jos ei oma avioliitto onnistunutkaan, antakaa edes muiden yrittää ja päästä esteiden yli.

Mun kaveri elää parasta aikaa tollasessa liitossa. Vuodet täsmää.

En tiedä onko sama.

Minkä väriset hiukset ko. vaimolla on?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mitä tossa on pelastamisen arvoista, ihan oikeasti? Jos on jo vuosi vedetty huonolla puhe-yhteydellä eikä toista kiinnosta, niin anna mennä ja mene itse. Ei se kiva tule olemaan, mutta eipä noi jatkonäkymätkään taida ruusuisia olla.

Olen luvannut rakastaa niin myötä kuin vastamäessä, en vain hyvinä päivinä. En halua erota ja epäilen, että vaimo on masentunut kun raskautuminen ei olekaan ollut helppoa. Olen yrittänyt saada puheyhteyden, jotta voisin tukea paremmin ja saada selville missä mennään.

jos toinen ei myönnä masennustaan eikä halua siihen hoitoa, sinä et voi häntä pelastaa vain tulet masentumaan itsekin. 

Niin että neuvosi on "jätä se"?

Kaveria ei jätetä. Ollaan tukena vaikka perustarpeista huolehtimalla. Rehellisesti ja ääneen voi sanoa, etten pysty enkä osaa tämän enempää auttaa, mutta en ole menossa mihinkään, ellet pois aja.

jokainen on vastuussa itsestään myös se masentunut. Mikäli hän ei ole halukas hakeutumaan minkäänlaiseen hoitoon on aika naiivia toisen jäädä siihen pyörittämään sitä "mukavaa" arkea, jolla mahdollistetaan masentuneen käpertyminen itsesäälivyyhtiin ja mikään ei tule muuttumaan, paitsi että se auttaja ja mahdollistaja tulee vajoamaan myös itse ja silloin häntä ei auta kukaan. Ap:n tilanteessa vaimo ei ole edes halukas puhumaan eikä tulemaan yhtään vastaan, miksi tuhlata resursseja. Ero saattaisi parhaimmassa tapauksessa herättää vaimon/saada sen hoidon/lääkityksen piiriin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mitä tossa on pelastamisen arvoista, ihan oikeasti? Jos on jo vuosi vedetty huonolla puhe-yhteydellä eikä toista kiinnosta, niin anna mennä ja mene itse. Ei se kiva tule olemaan, mutta eipä noi jatkonäkymätkään taida ruusuisia olla.

Olen luvannut rakastaa niin myötä kuin vastamäessä, en vain hyvinä päivinä. En halua erota ja epäilen, että vaimo on masentunut kun raskautuminen ei olekaan ollut helppoa. Olen yrittänyt saada puheyhteyden, jotta voisin tukea paremmin ja saada selville missä mennään.

Vaimo ei taida enää haluta rakastaa.

Toivon ettei niin ole, mutta näyttää kadottaneen elämänilon kokonaan.

Joka avioliitossa tarvitaan väli-inventaariota. Punnitaan mikä on hyvää, mikä huonoa. Hyvää pitää ruokkia, huonoa pyrkiä jättämään vähemmälle.

Puolison masentuminen kertoo muutoksen tarpeesta hänen omassa elämässään, eikä sillä välttämättä ole mitään tekemistä avioliiton kanssa. Omia kasvun paikkoja.

Molempien osapuolien pitää löytää "meidän" lisäksi oma itsenäisyytensä. Mikäpä sen hienompaa kuin olla itsenäinen omine harrastuksineen ja mielenkiinnon kohteineen ja silti vapaaehtoisesti toisen tasavertaisen kanssa. Tämän inventaarion tarve tulee asiantuntijoiden mukaan n. seitsemän vuoden välein. Niissä taitekohdissa on uhka ja mahdollisuus. Jos molemmat sen rehellisesti tiedostaa, on vapauttavaa jatkaa uudelta pohjalta.

Jos toinen on päättänyt erota, niin ei sille mitään voi. Pitää vaan hyväksyä asia.

Elämä oot looseri mies.  Hoida elämäs kuntoon ja heitä se sekopää prinsessa ulos.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mitä tossa on pelastamisen arvoista, ihan oikeasti? Jos on jo vuosi vedetty huonolla puhe-yhteydellä eikä toista kiinnosta, niin anna mennä ja mene itse. Ei se kiva tule olemaan, mutta eipä noi jatkonäkymätkään taida ruusuisia olla.

Olen luvannut rakastaa niin myötä kuin vastamäessä, en vain hyvinä päivinä. En halua erota ja epäilen, että vaimo on masentunut kun raskautuminen ei olekaan ollut helppoa. Olen yrittänyt saada puheyhteyden, jotta voisin tukea paremmin ja saada selville missä mennään.

jos toinen ei myönnä masennustaan eikä halua siihen hoitoa, sinä et voi häntä pelastaa vain tulet masentumaan itsekin. 

Niin että neuvosi on "jätä se"?

Kaveria ei jätetä. Ollaan tukena vaikka perustarpeista huolehtimalla. Rehellisesti ja ääneen voi sanoa, etten pysty enkä osaa tämän enempää auttaa, mutta en ole menossa mihinkään, ellet pois aja.

jokainen on vastuussa itsestään myös se masentunut. Mikäli hän ei ole halukas hakeutumaan minkäänlaiseen hoitoon on aika naiivia toisen jäädä siihen pyörittämään sitä "mukavaa" arkea, jolla mahdollistetaan masentuneen käpertyminen itsesäälivyyhtiin ja mikään ei tule muuttumaan, paitsi että se auttaja ja mahdollistaja tulee vajoamaan myös itse ja silloin häntä ei auta kukaan. Ap:n tilanteessa vaimo ei ole edes halukas puhumaan eikä tulemaan yhtään vastaan, miksi tuhlata resursseja. Ero saattaisi parhaimmassa tapauksessa herättää vaimon/saada sen hoidon/lääkityksen piiriin.

Masennusta voi miettiä tauon ja pysähtymisen paikkana. Se kestää aikansa ja sille pitää antaa aikansa. Jos menet valittamaan lääkärille, saat ehkä pillerireseptin. Ei ne pillerit mitään paranna. Masennuksen syy ei niillä häviä. Oireet voivat toki lievittyä ja kun ne lievittyvät, ei kenties "tarvitse" tehdä töitä oman mielen kanssa. Niinpä se syy on ja pysyy lääkityksen alla odottamassa esiin pullahtamistaan. Samaa pätee muihinkin vaivoihin..

Kun tuumailutauon jälkeen löytyy uusi suunta elämälle, masennuskin alkaa lievittyä.

Jos itse olisin masentunut, lisäisi tuskaa vielä se että mieskin jätti, vaikka olin sairas.

Nyt voisi moni miettiä, jättäisikö oman juuri aikuistuneen lapsensa, jos tämä olisi masentunut? Tai masentuneen vamhempansa/ isovanhempansa oman onnensa nojaan?

Veikkaan että normaalijärjellä ja -sydämellä varustettu ihminen pyrkisi olemaan tukena siten kuin pystyy ha jaksaa. Jos ei välitä muista kuin itsestään, niin sitten kai ei.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mitä tossa on pelastamisen arvoista, ihan oikeasti? Jos on jo vuosi vedetty huonolla puhe-yhteydellä eikä toista kiinnosta, niin anna mennä ja mene itse. Ei se kiva tule olemaan, mutta eipä noi jatkonäkymätkään taida ruusuisia olla.

Olen luvannut rakastaa niin myötä kuin vastamäessä, en vain hyvinä päivinä. En halua erota ja epäilen, että vaimo on masentunut kun raskautuminen ei olekaan ollut helppoa. Olen yrittänyt saada puheyhteyden, jotta voisin tukea paremmin ja saada selville missä mennään.

jos toinen ei myönnä masennustaan eikä halua siihen hoitoa, sinä et voi häntä pelastaa vain tulet masentumaan itsekin. 

Niin että neuvosi on "jätä se"?

Kaveria ei jätetä. Ollaan tukena vaikka perustarpeista huolehtimalla. Rehellisesti ja ääneen voi sanoa, etten pysty enkä osaa tämän enempää auttaa, mutta en ole menossa mihinkään, ellet pois aja.

jokainen on vastuussa itsestään myös se masentunut. Mikäli hän ei ole halukas hakeutumaan minkäänlaiseen hoitoon on aika naiivia toisen jäädä siihen pyörittämään sitä "mukavaa" arkea, jolla mahdollistetaan masentuneen käpertyminen itsesäälivyyhtiin ja mikään ei tule muuttumaan, paitsi että se auttaja ja mahdollistaja tulee vajoamaan myös itse ja silloin häntä ei auta kukaan. Ap:n tilanteessa vaimo ei ole edes halukas puhumaan eikä tulemaan yhtään vastaan, miksi tuhlata resursseja. Ero saattaisi parhaimmassa tapauksessa herättää vaimon/saada sen hoidon/lääkityksen piiriin.

Masennusta voi miettiä tauon ja pysähtymisen paikkana. Se kestää aikansa ja sille pitää antaa aikansa. Jos menet valittamaan lääkärille, saat ehkä pillerireseptin. Ei ne pillerit mitään paranna. Masennuksen syy ei niillä häviä. Oireet voivat toki lievittyä ja kun ne lievittyvät, ei kenties "tarvitse" tehdä töitä oman mielen kanssa. Niinpä se syy on ja pysyy lääkityksen alla odottamassa esiin pullahtamistaan. Samaa pätee muihinkin vaivoihin..

Kun tuumailutauon jälkeen löytyy uusi suunta elämälle, masennuskin alkaa lievittyä.

Jos itse olisin masentunut, lisäisi tuskaa vielä se että mieskin jätti, vaikka olin sairas.

ap:n tapauksessa vaimohan ei ole edes myöntänyt masennustaan, kauankohan tätä rouva leikkii mykkäkoulua ja käpertyy omiin oloihin näytöstä pitää seurata? vuosi on jo täys, vielä 2,4,6? noh, tämän tietää ne jotka sitä showta ovat joutuneet vierestä todistamaan ja luovuttavat loppuun palanneena kun masentunut vetää edelleen uhrileikkiä minä saan käyttäytyä kun pikkulapsi tyyliin.

Jos vaimosi ei halua tai jaksa keskustella asiasta, kirjoita hänelle kirje. Kerro miltä sinusta tuntuu ja ilmaise huolesi hänen hyvinvointiaan kohtaan. Tarjoudu auttamaan. Voi olla että vaimosi on päässyt sen verran syvälle masentuneisiin ajatuksiin, että on kehittänyt "rinnakkaistodellisuuden" missä elää. Missä sinä et ole valmis tekemään mitään tai menemään pariterapiaan tai mitä ikinä. Kirje on huomattavasti neutraalimpi tapa lähestyä ihmistä kun läsnäolo ei aiheuta provosoitumista suuntaan tai toiseen. Mainitse kirjeen lopuksi, että hänkin voi kirjoittaa kirjeen jos tuntuu että ääneen ei pysty sanomaan. Ääneen voitte sitten puhua neutraalimmista asioista, mutta kirjeitse kipeistä aiheista kunnes molemmista tuntuu hyvältä puhua ääneen.

Vierailija kirjoitti:

Jos toinen on päättänyt erota, niin ei sille mitään voi. Pitää vaan hyväksyä asia.

Oliko jossain maininta tästä, että on päättänyt erota?

Suosittelen kirjaa joustava mieli parisuhteessa, itse löysin siitä apua. Kirjoittanut arto olikohan pietikäinen.

Vierailija kirjoitti:

Jos vaimosi ei halua tai jaksa keskustella asiasta, kirjoita hänelle kirje. Kerro miltä sinusta tuntuu ja ilmaise huolesi hänen hyvinvointiaan kohtaan. Tarjoudu auttamaan. Voi olla että vaimosi on päässyt sen verran syvälle masentuneisiin ajatuksiin, että on kehittänyt "rinnakkaistodellisuuden" missä elää. Missä sinä et ole valmis tekemään mitään tai menemään pariterapiaan tai mitä ikinä. Kirje on huomattavasti neutraalimpi tapa lähestyä ihmistä kun läsnäolo ei aiheuta provosoitumista suuntaan tai toiseen. Mainitse kirjeen lopuksi, että hänkin voi kirjoittaa kirjeen jos tuntuu että ääneen ei pysty sanomaan. Ääneen voitte sitten puhua neutraalimmista asioista, mutta kirjeitse kipeistä aiheista kunnes molemmista tuntuu hyvältä puhua ääneen.

Mä oon samaa mieltä, tää vois toimii! Lisäisin viä et muista olla syyllistämättä, voi laittaa puolustuskannalle ja tääkin reitti sit sulkeutuu. Te tarviitte avoimen ja neutraalin kanavan missä puhua ongelmista.

Kuulostat unelmamieheltä. Tilanteessasi kirjoittaisin vaimolle pitkän kirjeen, jossa kertoisin rakkaudestani ja siitä kuinka tärkeä hän on. Onko masentunut, kun ei tule raskaaksi? Kannattaa mainita siitäkin, että on rakas silti.

Vierailija kirjoitti:

Jos vaimosi ei halua tai jaksa keskustella asiasta, kirjoita hänelle kirje. Kerro miltä sinusta tuntuu ja ilmaise huolesi hänen hyvinvointiaan kohtaan. Tarjoudu auttamaan. Voi olla että vaimosi on päässyt sen verran syvälle masentuneisiin ajatuksiin, että on kehittänyt "rinnakkaistodellisuuden" missä elää. Missä sinä et ole valmis tekemään mitään tai menemään pariterapiaan tai mitä ikinä. Kirje on huomattavasti neutraalimpi tapa lähestyä ihmistä kun läsnäolo ei aiheuta provosoitumista suuntaan tai toiseen. Mainitse kirjeen lopuksi, että hänkin voi kirjoittaa kirjeen jos tuntuu että ääneen ei pysty sanomaan. Ääneen voitte sitten puhua neutraalimmista asioista, mutta kirjeitse kipeistä aiheista kunnes molemmista tuntuu hyvältä puhua ääneen.

Olen saanut tuollaisia kirjeitä, en koskaan lukenut niitä. Jos toinen ei suostunut kuuntelemaan ja kuulemaan, niin minä en suostunut lukemaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos vaimosi ei halua tai jaksa keskustella asiasta, kirjoita hänelle kirje. Kerro miltä sinusta tuntuu ja ilmaise huolesi hänen hyvinvointiaan kohtaan. Tarjoudu auttamaan. Voi olla että vaimosi on päässyt sen verran syvälle masentuneisiin ajatuksiin, että on kehittänyt "rinnakkaistodellisuuden" missä elää. Missä sinä et ole valmis tekemään mitään tai menemään pariterapiaan tai mitä ikinä. Kirje on huomattavasti neutraalimpi tapa lähestyä ihmistä kun läsnäolo ei aiheuta provosoitumista suuntaan tai toiseen. Mainitse kirjeen lopuksi, että hänkin voi kirjoittaa kirjeen jos tuntuu että ääneen ei pysty sanomaan. Ääneen voitte sitten puhua neutraalimmista asioista, mutta kirjeitse kipeistä aiheista kunnes molemmista tuntuu hyvältä puhua ääneen.

Olen saanut tuollaisia kirjeitä, en koskaan lukenut niitä. Jos toinen ei suostunut kuuntelemaan ja kuulemaan, niin minä en suostunut lukemaan.

Torppasit siis sen tavan, millä puolisosi sinua lähestyi? Viimeisen päälle pattitilanne. Et antanut edes mahdollisuutta asioille selvitä. Joustavuus parisuhteessa tai missä tahansa vuorovaikutussuhteessa on ihan ensiarvoisen tärkeää. Jos on kaksi piinkovaa vastakkain, ei tilanteessa ole muuta mahdollisuutta kuin lopettaa juttu ratkaisemattomana. Ratkaisijaksi nousee se, joka pystyy joustamaan. Kynnysmatoksi ei silti tarvitse joutua, vaan täytyy pitää myös omista tarpeista huolta.

- Olisi mielenkiintoista kuulla miten ap selättää tämän vastoinkäymisensä!

Nyt on pakko kysyä että mitä AP sanoi ennen kuin vaimo suuttui ja ajoi sohvalle nukkumaan? Noin vahvat reaktiot eivät yleensä synny tyhjästä, ja vaikuttaa jokseenkin ikävältä jos tilanne esitetään sillä tavalla, koska silloin ei yleensä haeta ratkaisuja vaan vahvistusta että hulluhan se toinen on ja minä en ole tehnyt mitään. Kysyn siksi että tämä kuulostaa ikävästi tavalta jolla eksäni tapasi mustamaalata minua kaikille, unohti vain kertoa että olin romahtanut henkisesti nimenomaan hänen syyttelynsä ja loukkauksiensa takia.