Miten teininä aloitettu parisuhde voi kestää?

Vierailija kirjoitti:

Tulee mieleen, että eivätkö nämä kauan yhdessä olleet "ihana kun toinen on tuttu ja turvallinen"-parit kaipaa koskaanvaihtelua? Ehkä sellaiset ihmiset pysyvät pitkissä suhteissa, jotka eivät kaipaa ollenkaan kipinöitä?

Ei kipinöinti ole pitkissäkään suhteissa mitenkään mahdotonta. Ei sekään ihan tervettä ole, että juostaan jatkuvasti sen rakastumisen ensihuuman perässä ja alkuroihun laannuttua etsitään uusi rakastumisen kohde. Tavattiin miehen kanssa rippileirillä. Ensi kuussa tulee täyteen 42 vuotta yhdessä olemista ja 35 vuotta avioliitossa. Vaihtelua on, kun vaan keksii, ja kipinöintiäkin riittää edelleen

Kyllähän näihin 30 vuoteen mahtuu itkua, ja raivoakin, pettymyksiä. Mutta kaikista haasteista ( työttömyys, vakava sairastuminen, keskenmenot, lähes erokin jne. on lopulta selvitty. Suhde vaatii oikeasti töitä että sitä saman ihmisen kanssa voi olla koko elämänsä. Ja rakkautta tietenkin!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tulee mieleen, että eivätkö nämä kauan yhdessä olleet "ihana kun toinen on tuttu ja turvallinen"-parit kaipaa koskaanvaihtelua? Ehkä sellaiset ihmiset pysyvät pitkissä suhteissa, jotka eivät kaipaa ollenkaan kipinöitä?

Ei kipinöinti ole pitkissäkään suhteissa mitenkään mahdotonta. Ei sekään ihan tervettä ole, että juostaan jatkuvasti sen rakastumisen ensihuuman perässä ja alkuroihun laannuttua etsitään uusi rakastumisen kohde. Tavattiin miehen kanssa rippileirillä. Ensi kuussa tulee täyteen 42 vuotta yhdessä olemista ja 35 vuotta avioliitossa. Vaihtelua on, kun vaan keksii, ja kipinöintiäkin riittää edelleen

No ei se kipinöinti kyllä mitään yleistäkään tunnu olevan.

Olen itsekin miettinyt tätä, sillä omassa tuttavapiirissä on useita pariskuntia, jotka ovat tavanneet todella nuorina, siis ihan rippileirillä, yläasteella tms. 

Olen tullut siihen tulokseen, että mitään syvään sielunkumppanuutta ja aikuista rakkautta pareilla ei ole, mutta heitä yhdistää moni muu parisuhdetta tukeva asia, joka tulee siitä elinympäristöstä.

Kaikki tuntemani teini-ikäisinä tavanneet parit asuvat maalla. He ovat jääneet sinne lapsuuden kotiseudulle, asuvat ehkä vanhalla sukutilalla tai ainakin sen lähellä samalla kylällä. He eivät ehkä ole koskaan asuneet missään muualla jotakin parin vuoden opiskeluaikaa lukuun ottamatta. Perheet tuntevat toisensa ja ovat paljon tekemisissä, anopit voivat olla hyviä ystäviä keskenään, lapset kasvavat isovanhempien ja sukulaisten keskellä. Kylässä kaikki tuntevat toisensa. Fakta on sekin, että ehkä muita ihmisiä tapaa niin vähän, että omaa parisuhdetta ei tule verranneeksi muihin eikä ihastumisia tapahdu, koska ei ketään uusia ihmisiä tapaa. 

Tuollaisessa tilanteessa eroaminen on todella korkean kynnyksen takana. Voi ihan konkreettisesti olla niin, ettei tiedä minne menisi asumaan, jos tulisi ero. 

Tällaiset teinivuosien parisuhteeseen jäävät ihmiset ovat ehkä itsekin jotenkin turvallisuushakuisia ja konservatiivisia, ja ns. tyytyvät yksinkertaiseen elämään, jossa perinteet ja läheiset ihmiset ovat tärkeämpiä kuin uudet elämykset, uusiin ihmisiin tutustuminen tms. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olin 14v kun aloitettiin seurustella ja nyt 52v.

Kokemusta oli kertynyt suhteista vähän liikaakin ennen mieheni ilmestymistä, mutta ehkä hyvä niin.

Välillä oli jopa inhon tunnetta, mutta nykyään taas ihan hyvä olla ja elämä on sitonut meidät yhteen eli luultavasti yhdessä ollaan loppuun saakka.

Kokenut 14v?? Aika raju tausta!

No täytin kyllä lähes heti 15v, mutta kyllä oli rankka nuoruus takana jo tuon ikäisenä ja luultavasti olikin pelastus mieheni löytyminen.

Omat lapset tuon ikäisenä onneksi olivat ihan lapsia vielä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tulee mieleen, että eivätkö nämä kauan yhdessä olleet "ihana kun toinen on tuttu ja turvallinen"-parit kaipaa koskaanvaihtelua? Ehkä sellaiset ihmiset pysyvät pitkissä suhteissa, jotka eivät kaipaa ollenkaan kipinöitä?

Ei kipinöinti ole pitkissäkään suhteissa mitenkään mahdotonta. Ei sekään ihan tervettä ole, että juostaan jatkuvasti sen rakastumisen ensihuuman perässä ja alkuroihun laannuttua etsitään uusi rakastumisen kohde. Tavattiin miehen kanssa rippileirillä. Ensi kuussa tulee täyteen 42 vuotta yhdessä olemista ja 35 vuotta avioliitossa. Vaihtelua on, kun vaan keksii, ja kipinöintiäkin riittää edelleen

No ei se kipinöinti kyllä mitään yleistäkään tunnu olevan.

Vaihtuvat suhteetko on kipinöintiä?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tulee mieleen, että eivätkö nämä kauan yhdessä olleet "ihana kun toinen on tuttu ja turvallinen"-parit kaipaa koskaanvaihtelua? Ehkä sellaiset ihmiset pysyvät pitkissä suhteissa, jotka eivät kaipaa ollenkaan kipinöitä?

Ei kipinöinti ole pitkissäkään suhteissa mitenkään mahdotonta. Ei sekään ihan tervettä ole, että juostaan jatkuvasti sen rakastumisen ensihuuman perässä ja alkuroihun laannuttua etsitään uusi rakastumisen kohde. Tavattiin miehen kanssa rippileirillä. Ensi kuussa tulee täyteen 42 vuotta yhdessä olemista ja 35 vuotta avioliitossa. Vaihtelua on, kun vaan keksii, ja kipinöintiäkin riittää edelleen

No ei se kipinöinti kyllä mitään yleistäkään tunnu olevan.

Vaihtuvat suhteetko on kipinöintiä?

Tottakai sitä kipinöintiä kokee useammin kun suhteet vaihtuvat.

Ainakin tuttuni parisuhde kestää koska nainen ei voi erota kun elänyt koko ikänsä miehen siivellä vaikkei onnellinen ole. 

Vierailija kirjoitti:

Olen itsekin miettinyt tätä, sillä omassa tuttavapiirissä on useita pariskuntia, jotka ovat tavanneet todella nuorina, siis ihan rippileirillä, yläasteella tms. 

Olen tullut siihen tulokseen, että mitään syvään sielunkumppanuutta ja aikuista rakkautta pareilla ei ole, mutta heitä yhdistää moni muu parisuhdetta tukeva asia, joka tulee siitä elinympäristöstä.

Kaikki tuntemani teini-ikäisinä tavanneet parit asuvat maalla. He ovat jääneet sinne lapsuuden kotiseudulle, asuvat ehkä vanhalla sukutilalla tai ainakin sen lähellä samalla kylällä. He eivät ehkä ole koskaan asuneet missään muualla jotakin parin vuoden opiskeluaikaa lukuun ottamatta. Perheet tuntevat toisensa ja ovat paljon tekemisissä, anopit voivat olla hyviä ystäviä keskenään, lapset kasvavat isovanhempien ja sukulaisten keskellä. Kylässä kaikki tuntevat toisensa. Fakta on sekin, että ehkä muita ihmisiä tapaa niin vähän, että omaa parisuhdetta ei tule verranneeksi muihin eikä ihastumisia tapahdu, koska ei ketään uusia ihmisiä tapaa. 

Tuollaisessa tilanteessa eroaminen on todella korkean kynnyksen takana. Voi ihan konkreettisesti olla niin, ettei tiedä minne menisi asumaan, jos tulisi ero. 

Tällaiset teinivuosien parisuhteeseen jäävät ihmiset ovat ehkä itsekin jotenkin turvallisuushakuisia ja konservatiivisia, ja ns. tyytyvät yksinkertaiseen elämään, jossa perinteet ja läheiset ihmiset ovat tärkeämpiä kuin uudet elämykset, uusiin ihmisiin tutustuminen tms. 

Me ollaan oltu yhdessä teinistä. Ei olla kumpikaan maalta, muutettiin molemmat pois kotoa opiskelujen alussa ja on sen jälkeen asuttu myös kolmessa eri maassa joko yhdessä tai erikseen. On matkusteltu ja tavattu ihmisiä, ystäviä on pitkin maailmaa. Lähipiirissä on ollut myös perusydinlapsiperheiden ja dinkkupariskuntien lisäksi sinkkuja, erikseen asuvia pariskuntia, avoimessa suhteessa eläviä, etäsuhteessa olevia ja niin edelleen, että on ollut mihin verrata omaa suhdetta.

Miksi kasvamisen pitäisi olla erilleen kasvamista? Me ollaan kasvettu yhteen. Kuten joku jo sanoikin, niin kyllä sitä kipinöintiä voi kokea samassakin suhteessa pysyen.

Ja ei todellakaan kiinnostaisi lähteä etsimään jotain uutta suhdetta. Mitä nyt on sivusta seurannut, niin sarjamonogamiassa aika usein kuitenkin ihmiset päätyy samantyyppisiin suhteisiin joissa tulee vastaan samantyyppiset ongelmat. Miksi se olisi jotenkin väistämättä parempi vaihtoehto kuin selvittää vastaantulevat ongelmat sen ekan ihmisen kanssa? 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tulee mieleen, että eivätkö nämä kauan yhdessä olleet "ihana kun toinen on tuttu ja turvallinen"-parit kaipaa koskaanvaihtelua? Ehkä sellaiset ihmiset pysyvät pitkissä suhteissa, jotka eivät kaipaa ollenkaan kipinöitä?

Ei kipinöinti ole pitkissäkään suhteissa mitenkään mahdotonta. Ei sekään ihan tervettä ole, että juostaan jatkuvasti sen rakastumisen ensihuuman perässä ja alkuroihun laannuttua etsitään uusi rakastumisen kohde. Tavattiin miehen kanssa rippileirillä. Ensi kuussa tulee täyteen 42 vuotta yhdessä olemista ja 35 vuotta avioliitossa. Vaihtelua on, kun vaan keksii, ja kipinöintiäkin riittää edelleen

No ei se kipinöinti kyllä mitään yleistäkään tunnu olevan.

Vaihtuvat suhteetko on kipinöintiä?

Tottakai sitä kipinöintiä kokee useammin kun suhteet vaihtuvat.

Olet vissiin ihminen, johon kumppanit toinen toisensa jälkeen kyllästyvät nopeasti kun kipinät aina loppuvat eivätkä palaa :D eri

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tulee mieleen, että eivätkö nämä kauan yhdessä olleet "ihana kun toinen on tuttu ja turvallinen"-parit kaipaa koskaanvaihtelua? Ehkä sellaiset ihmiset pysyvät pitkissä suhteissa, jotka eivät kaipaa ollenkaan kipinöitä?

Ei kipinöinti ole pitkissäkään suhteissa mitenkään mahdotonta. Ei sekään ihan tervettä ole, että juostaan jatkuvasti sen rakastumisen ensihuuman perässä ja alkuroihun laannuttua etsitään uusi rakastumisen kohde. Tavattiin miehen kanssa rippileirillä. Ensi kuussa tulee täyteen 42 vuotta yhdessä olemista ja 35 vuotta avioliitossa. Vaihtelua on, kun vaan keksii, ja kipinöintiäkin riittää edelleen

No ei se kipinöinti kyllä mitään yleistäkään tunnu olevan.

Vaihtuvat suhteetko on kipinöintiä?

Tottakai sitä kipinöintiä kokee useammin kun suhteet vaihtuvat.

Joku kokee ja joku ei. Tuskin tästäkään mitään tilastoja on, että kummat kokevat useammin. Sitä paitsi lopulta yksilölle merkkaa vain se, mitä itse kokee. Jos esim. henkilöt kokee pitkässä suhteessaan kipinöintiä sen verran, että se tuntuu itselle riittävältä, niin tuskin heidän kannattaa erota, vaikka kukaan muu pitkään yhdessä ollut pari ei saisi enää kipinöitä aikaan ja naapurin Huttunen kokisi jatkuvia kipinöitä suhteita vaihdellessaan.

En ole tuollaista suhdetta kokenut mutta mun ei ole ollenkaan vaikea käsittää. Jos heti kohtaa ihmisen joka tuntuu täydelliseltä, ei tule edes mitään kiinnostusta muita kohtaan. Siihen yhteen ihmiseen kiintyy niin syvästi, ettei edes näe muita vaihtoehtoja.

Ihmiset, jotka tuollaisen suhteen ovat saaneet, ovat niitä harvoja joita kohtaan tunnen kateutta. Olisin itsekin toivonut, että ensimmäinen suhteeni olisi ollut heti se oikea.

Vierailija kirjoitti:

Olin 17 ja suhdetta takana nyt 12 vuotta. Paljon on vuosiin mahtunut, mutta sellaisia perhoset vatsassa ihastumishetkiä tulee edelleen sitä toista kohtaan. Parasta, kun voi olla oma itsensä ja toinen hyväksyy sellaisena ja rakastaa. Sama toisin päin tietysti. Tuntee myös toisen täysin ja luotto meillä ainakin todella vahva. Myös kunnioitus toista kohtaan, koska ollaan selvitty todella vaikeista asioista yhdessä ja tuettu toisiamme. Toki ollut hetkiä milloin ero käynyt mielessä, mutta ei se ole sen arvoista.

Samanlainen tarina, mutta viideskymmenesviides vuosi menossa. Onnea matkaan teillekin.

Olin 15-vuotias ja mieheni 18-vuotias, kun ryhdyimme seurustelemaan ja yhteistä elämää takana 24 vuotta. Mua jaksaa yllättää tämä huoli pitkien suhteiden kipinästä. Meidän välillä on aina ollut kova sähköinen lataus ja koskaan ei ole ollut siinä ongelmaa. Sen sijaan haastavaa on ollut se, että näin pitkässä ajassa ihminen muuttuu tosi paljon. Ja hyvä niin, sillä olisihan ihan kamalaa, jos olisimme edelleen samanlaisia, kuin neljännesvuosisata sitten! Mutta kyllä se seitsemän vuoden sääntö pitää paikkansa, että sillä syklillä tulee sellainen olo, että itse kasvaa ja kehittyy ihmisenä, mutta puolison kasvun tulkitseekin ensin jotenkin negatiivisen kummastuksen kautta tyyliin "ethän sä nyt ennenkään ole tuollainen ollut/tuollaisesta tykännyt/ mistäs nyt tuulee/ mitä teeskentelyä tämä nyt on/ en minä tällaisen ihmisen kanssa suostunut avioon". Täytyy siis nähdä säännöllisesti vaivaa sen eteen, että tutustuu puolisoonsa aina uudelleen ja myös haluaa sitoutua siihen uuteen kypsempään versioon. Ei se aina ihan helppoa ole ollut.

Siitä olen samaa mieltä, kuin moni aikaisempikin kommentoija, että pitkissä suhteissa ympäristö ja olosuhteet todella tukee sitoutumista. Ja se on pelkästään hyvä juttu! En ole koskaan kokenut, että elän kulissia vaikeina aikoina, vaan että silloin kun itsellä on epävarma olo, on ympärillä rakenteet jotka kannattelevat sen aikaa, kun itse olen heikoimmillani ja saan armollisesti ostettua itselleni aikaa, enkä ole niin ohimenevien tunteiden ja väärintulkintojeni vietävissä.

Ja onhan tässä käynyt ihan käsittämätön tuuri! Mun mies on aidosti hyvä mies ja hyvät ei markkinoilla kauaa happane!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tulee mieleen, että eivätkö nämä kauan yhdessä olleet "ihana kun toinen on tuttu ja turvallinen"-parit kaipaa koskaanvaihtelua? Ehkä sellaiset ihmiset pysyvät pitkissä suhteissa, jotka eivät kaipaa ollenkaan kipinöitä?

Ei kipinöinti ole pitkissäkään suhteissa mitenkään mahdotonta. Ei sekään ihan tervettä ole, että juostaan jatkuvasti sen rakastumisen ensihuuman perässä ja alkuroihun laannuttua etsitään uusi rakastumisen kohde. Tavattiin miehen kanssa rippileirillä. Ensi kuussa tulee täyteen 42 vuotta yhdessä olemista ja 35 vuotta avioliitossa. Vaihtelua on, kun vaan keksii, ja kipinöintiäkin riittää edelleen

No ei se kipinöinti kyllä mitään yleistäkään tunnu olevan.

Eivät kaikki kaipaa mitään valtavaa kipinöintiä arkeensa. Minusta ainakin sellainen hyvä tasainen lämpöinen suhde on ihana ja turvallinen. En minä kaipaa siihen mitään valtavan suuria tunteita koko ajan vaan ennemminkin sitä jatkuvuuden tunnetta. Minulle tulee ennemminkin paineita jos joku sanoo että suhteessa pitäisi olla jotain roihua. Voimakkaat tunteet voivat olla myös petollisia ja hajottavia. Luulee haluavansa ja tuntevansa jotain ja järki lähtee. Useammin ne ihmiset hajottavat liittonsa roihun perässä juostessaan kuin silloin jos arvostavat tasaista hyvää yhdessäoloa. 

Tavattiin 17 vuotiaina. Vuoden päästä tulee 40 vuotta yhdessä oloa. Meillä on samanlaiset arvot, vaikka muuten olemme tosi erilaisia. Arvostamme sitä toisissamme. Vahva me tunne sekä keskinäinen vetovoima, vaikeuksissa ajattelemme, että tästä me selviämme yhdessä eli vaikeudet ovat liittäneet meidät tiukemmin yhteen. En haluaisi mitään yhden yön tinder panoja, just näin on hyvä.

Vierailija kirjoitti:

Kommentteja, kiitos.

Väkisinhän siinä samaan p*mpsaan kyllästyy ennen pitkää.

Vanhempani alkoivat seurustella 17-vuotiaina ja ovat edelleen yhdessä ja toisiinsa rakastuneita nyt 65-vuotiaina. Luulen että kun on kasvanut yhdessä ja kokenut kaiken yhdessä ei osaa enää edes kuvitella elämää ilman toista. Toki pitää osata riidellä, olla aina rehellinen ja oma itsensä ja antaa toiselle tilaa. Toivon että koen itsekin samanlaisen loppuelämän kestävän rakkauden (vaikka ajallisesti yhtä pitkä ei olekaan enää mahdollista.) 

Miten se ikä siihen vaikuttaa?

Me löydettiin puolisoni kanssa sielunkumppanit lukioiässä. Ei tietenkään heti ekana päivänä ajateltu, että tässä se nyt on, tuleva aviopuoliso, mutta jo muutaman viikon jälkeen ymmärsin, että tätä ihmistä kohtaan tunnen ihan muuta kuin ketään muuta koskaan.

Nyt vuosia yhdessä on jo yli 20. Emme ole kasvaneet erillemme, miksi olisimme? Yhdessä ollaan kasvettu tällaisiksi kuin tänään ollaan. Kyllä me pääasiassa ollaan aika samat ihmiset kuin teininä, meillä on edelleen samanlainen arvomaailma ja suht samanlaiset kiinnostuksen kohteet.

Joustavuus, kumpikin kunnioittaa toista eikä puhu törkeyksiä/huuda/nimittele/alista, paljon seksiä ja läheisyyttä, omaa elämää ja vapautta kummallakin, kummallakin halu rakastaa ja jatkuvasti kehittyä ihmisenä paremmaksi.