kun paluumuutto ahdistus ei mene ohi

Me olemme olleet Suomessa nyt jo 1 1/4 vuotta ja nyt alkaa se täydellinen ahdistus vähän hellittää. En tarkoita sitä että alkaisin sopeutua saatikka pitää Suomessa asumisesta, mutta suru on alkanut hellittää ja olen tottunut siihen että täällä on nyt pakko olla, ainakin vähän aikaa.

Siltikään ei mene päivää etten juoksisi ylös seiniä jonkin asian takia. Yleensä riittää kun lukee lehteä, ajaa autolla tai menee kauppaan...

Meillä on vielä asuntotilannekin tosi " bäh" , joten yksin asunnon takia tulee manattua Suomea monta kertaa päivässä (wuinescheißbodwannunnegscheidekücheundmehrplatzverdammtn!#*%#§)



Niin, meidän on nyt ainakin vähäksi aikaa jäätävä tänne, mutta kyllä, haluamme vielä takaisi kotiin.

Kun palasin 6:n ulkomaanvuoden jälkeen Suomeen, oli järkytys kyllä aika paha, pahin ahdistus kesti tosiaankin noin vuoden.



Samaan tapaan kuin ulkomailla, on hyvä päättää myös Suomen päässä, että asioita ei kannata vertailla, ne vain toimivat eri lailla. Tämä ei tietty poistanut sitä seikkaa, että ihmisten luulot oman maan autuudesta ja muiden maiden kamaluudesta ovat nyt mitä ovat siellä kotikonnuilla, ja aina ei jaksa pitää suutaan kiinnikään.



Kaipuu ei kuitenkaan koskaan hellittänyt ja nyt on kahdeksas vuosi meneillään täällä vieraalla maalla...

minulla taas meni niin päin että olin tyytyväinen Suomessa noin 8 kk jonka jälkeen iski ahdistus ja se on yhä päällä ja kasvaa vaan

Ja yhä aina kun käymme entisessä kotimaassamme, tulee kauhea ikävä ja sellainen olo että kotona ollaan... Ehkä jonain päivänä muutamme oikeasti takaisin. Suomessa asumme vain ja ainoastaan lasten vuoksi. Ja puolisoni siis ei ole suomalainen.

omalla kohdallani. Jo usemman paluumuuton kokeneena sanoisin että se maaginen ensi vuosi on kestettävä. Senkin jälkeen haikeus ei tietty häviä tai voi olla vaikeita kausia, mutta niinhän on fiilis monasti ulkomaillakin. Toinen mitä joku sanoi jonka täysin allekirjoitan on että Suomeen alkaa kunnolla sopeutua sinä hetkenä kun lakkaa vertailemasta Suomea entisen kotimaan oloihin. Juuri tuona ekana vuonna sitähän tekee auttamattakin, mutta sen jälkeen alkaa jotenkin nauttia asioista täällä Suomessa sellaisina kuin ne ovat.



Jos ahdistus ei mene ohi vuosienkaan kuluttua, kannattaa miettiä onko muita ongelmia joita tähän liittyy. Jos niitä voisi alkaa ratkomaan erillisinä ongelmina eikä siten että muuttaisi maasta toiseen. (Esim. sosiaalinen elämä Suomessa saattaa olla vaikeampaa kun ulkomailla, mutta onko jotain konkreettista täällä Suomessa mitä voisi tehdä sen eteen.)



Itseäni nämä asiat ovat auttaneet, mutta mieheni väittää että hänelle Suomessa asuminen tulee aina vain vaikeammaksi, esim. ilmastoa hän kestää aina vain huonommin. Mekin asumme täällä lasten takia, niinkuin edelliset. Mutta jos elämä täällä tosiaan jatkuu masentavana miehelleni vuosienkin kuluttua, onko siinäkään järkeä? Tietty lasten sopeutumista pitää miettiä jne, mutta itse olen sitä mieltä että vanhempienkin onnellisuus ja tyytyväisyys luo sitä lasten kotia, ei vain hyvät puitteet täällä Suomessa.



Tämä on siis oma tilanteeni, masentunut mies, onnelliset lapset, itse siinä välissä tasapainoittelemassa. Toki mieheni on valmis tänne jäämään, mutta jaksanko itse sitä uhrausta? En tosiaan tiedä onnistuuko hän tänne täysin sopeutumaan, voisiko terapia auttaa tms. Kaiken lisäksi olot Suomessa eivät ole vielä auenneet itselleni työn puitteissa, joten toisaalta on jopa järkeä muuttaa jos täällä kituuttelen työttömänä-pätkissä ja mies maassa. Lapsia vain en haluaisi uudelleen viedä pois kavereiden ja suvun luota. Ajattelen näitä asioita puhki päivittäin!

ja allekirjotan täysin, että kaikki tuntuu yhdeltä H*****tä niin kauan kun vertailee ja vertailee, ihan niin kun tässäkin ketjussa jo kerrottiin.



Vasta kun hyväksyin, että täällä on nyt näin ja sillä hyvä, rupesin viihtymään paremmin. Nyt olen päässyt siihen henkiseen tilaan, että etsin niin uudesta asuinmaastani kuin kotimaastani molemmista parhaita puolia ja yhdistelen niitä.



Sinänsä en ole koskaan uskonut että yhdessä maassa (erityisesti kun kyse on euroopan maista) kaikki olisi ihan objektiivisesti paremmin kuin jossain toisessa, vaan kyse on tunnejutuista ja siitä että tavallaan haluaa uskoa asioiden olevan näin. Hirveitä ihmisiä on kaikkialla, niin myös mukavia ihmisiä!



Tajusin koko tämän asian subjektiivisuuden siinä vaiheessa kun joku kirjotti miten Saksassa on tämä ja tämä niin paljon paremmin ja minun mielestäni juuri listassa mainitut asiat olivat niitä, jotka Suomessa ovat paremmin =)



Mutta tsemppiä sinulle, toivotaan että pian alat viihtyä. Onko sinulla töitä ja/tai harrastuksia, niiden avulla yleensä unohtaa pahimman masennuksen.

alussa esim vertailin kaikenlaisia lastenhoitotapoja ja -suosituksia. Manasin mielessäni miten typerää kaikki onkaan. Nyt mä vasta olen sisäistänyt, että eiköhän kaikkialla lapsia esim, yritetä hoitaa niin hyvin kuin vain osataan ja monessa jutussa on vaikeaa vetää johtopäätöksiä, mikä tapa nyt on " oikeasti" paras.

Näin totesi adoptiolapsi koskevassa symposiumissa brittiprofessori, jolla oli useamman kymmenen vuoden kokemus psykologisista tutkimuksista. Kun tällainen huono käytäntö huomataan, se on vain osattava muuttaa. Siinä olivat juuri hollantilaiset ammattilaiset päivitelleet, kuinka Itä-Euroopassa on voitu kohdella lapsia siten kuin laitoslapsia on kohdeltu. Tuossa kohtaa ko. professori totesi, että jokaisessa kulttuurissa on näitä yhtä räikeitä epäkohtia lapsen kannalta. Tosin, jos muutos ei ole ollut kovin nopea (kuten oli kuitenkin ent. kommunistimaissa), niin kulttuurissa on onneksi myös korjaavia käytäntöjä niin, ettei lapsista tule kaikista ihan traumatisoituja. Tämän vuoksi kaiketi olisi tärkeää seurata oman kulttuurin tapoja tai sitten olla hyvin kriittinen ja tietoinen siitä, mitä tekee ja miksi (esim. oma intuitio sanoo).