Kysymyksiä masentuneille

Poikamme: vaikea masennus, pelaa tietokoneella 6-10 tuntia päivässä. Ei käy koulua tai töissä. Pesytyy, siivoaa huonettaan. Syö. Päivärytmi sekaisin.

Vaikeassa masennuksessa olin sairaslomalla jolloin päivät kului nukkuen ja ahdistuen. En mennyt ulos, istuin vain koneella tai makasin sängyssä ja vihasin itseäni. Syöminenkin oli vaikeaa enkä halunnut nähdä ketään.

Käyn töissä, teen työt työaikaa noudattaen. Ruokatunnilla ja tauolla höpöttelen niitä näitä, joskus valitan väsymystä. Bussissa istun kuulokkeet korvilla, käyn kaupassa, teen ruuan/lämmitän valmista. En jaksa tehdä muuta, tuijotan apaattisena telkkaria, toivon että kello olisi 21 jotta voisin mennä nukkumaan. Syödä mussutan leipää.

En jaksa vastata puheluihin jos joku soittaa. Väsyneenä itkeskelen helposti surren kaikkea mahdollista olen kateellinen/ärsyyntynyt tuttujen somepäivityksistä. Haaveilen kumppanista mutta tunnen itseni niin ällöttäväksi etten usko kenenkään haluavan minua. Eikä noita matcheja tulekaan.

Aika vähän masennusta näköjään näillä palstoilla.

Kävin viimeksi viime syksynä kodin ulkopuolella ja sitä ennen oli vielä pidempi aika pelkästään kotona. Ulos meneminen on suuren kynnyksen takana ja toisinaan saatan suunnitella, että lähden ulos jonakin päivänä, mutta perun sen aina, kun en kykenekään. En pysty kiinnostumaan juuri mistään ja tuntuu että pienikin asia vie kaiken energian. Minulla siis vakava masennus ja ahdistushäiriö. Aiemmin minulla oli myös uniongelmia ahdistuksen takia, mutta nyt olen saanut nukutuksi paremmin.

Kiitos vastauksista. Aika erilaista on jokaisella. Jokaisen tarina on yksilöllinen.

Keskivaikea/vaikea masennus. Sairaslomalla. Lapsia vuoroviikoin. Jaksan arkea, mutta en oikein siivota, mutta itsestäni jaksan pitää huolta. Olen eristäytynyt kotiin ja en jaksa tavata muita ja väsyttääkin jatkuvasti. Nyt on toimiva lääkitys ja se nosti mut lopulliselta tuholta. En edes tiennyt huonoimmillani, että ihminen voi olla niin romuna.

+40 mies

Silloin kun masennus oli vakavaa, en pystynyt tekemään muuta kuin nukkua. Jotenkin oli ylitsepääsemättömän vaikea edes hakea itselleni hanasta lasillisen vettä. Myös itsetuhoisia ajatuksia oli koko ajan. Kaikki olisi paljon helpompaa kun vaan rohkenisi päättää päiväni. Ei tuntunut yhtään hullummalta ajatukselta hypätä kalliolta. Sain jollain itsepuhelulla luvattua, että soitan ympärivuorokautiseen kriisipuhelimeen ennen kuin toimin. Onneksi ei ollut kertaakaan tarvetta soittaa ja tämä vaihe on toivottavasti pysyvästi takana.

Lieväoireisena mieliala on hyvin usein maassa. Ei ole itsetuhoisia ajatuksia, mutta tulee puskista surujaksoja. Ihan kuin olisi menettänyt jonkun todella rakkaan ihmisen yllättäen vaikka sen jälkeen kun on syönyt, eikä mitään yllättävää ole todellisuudessa tapahtunut. Lievänä pystyn tekemään töitä suht normaalisti. Pettymysten sietokyky todella huonoa ja tietynlaine ajatusten jähmeys. Esimerkiksi olin suunnitellut syöväni illaksi täytettyjä paprikoita, mutta eipä lähikaupassa (pieni marketti) ollut sopivan isoa paprikoita. Tämä tuntuu silloin joltain maailmanlopulta. Ihan kuin sähköt olisi mennyt poikki kolmeksi kuukaudeksi, enkä pystynyt ajattelemaan syöväni jotain muuta. Noh, keitin itselleni makaronia sinä iltana ilman mitään lisukkeita ja sain sen alas itkien.

Masennus aaltoilee nyt normaalin ja lievän välimaastossa. Lääkkeitä en ole aloittanut käyttämään uudestaan. Jos jotain positiivista pitää sanoa, masennus on oikeasti paljon miellyttävämpi kuin ahdistus kunhan saa pidettyä itsensä hengissä. Ahdistuneena on kuin jatkuvasti peloissaan ja on pakkoa paeta. Ei ole turvallisuuden tuntua. Masentuneena et tunne muuta kuin pohjatonta surua.