Onko elämäsi sellaista kuin suunnittelit?

Minulla ei ollut parikymppisenä varsinaisia suunnitelmia mutta ajattelin että elämäni tulee menemään tuttua uraa eli löydän miehen jonka kanssa perustan perheen. Mutta näin ei tietenkään käynyt, en olisi ikinä uskonut että elämäni tulee olemaan yksinäistä ja että tulen menettämään ainoan perheeni eli vanhempani suht nuorena. Ajattelin nuorena että elämä kantaa ja positiivisia asioita vaan tapahtuu mutta ei se kyllä näköjään niin mene

Minun elämäni meni aika lailla niin kuin sen toivoin ja haaveilin menevän. Ihan mukavan ammatin ja työpaikan sain hommattua. Tapasin kivan miehen, mentiin naimisiin ja tehtiin kolme lasta, siinä sivussa rakennettiin talo ja mies perusti yrityksen joka menestyi hyvin, taloudellisesti tulimme hyvin toimeen.

Kunnes pikkuhiljaa alkoi synkistyä, tuli aikamoisen pimeä kausi. Ilo katosi.

Mies sairastui alkoholismiin ja sitä kesti seitsemisen vuotta. Juomisen tahti kiihtyi tasaista tahtia ja lopulta hän joi joka ikinen päivä. Sitä en ymmärrä että tuosta juomisesta huolimatta hän hoiti työnsä hyvin.

Minä yritin räpiköidä tuossa kaikessa mukana, hoitaa omat asiani. Koskaan en antanut sen pienen toivonkipinän paremmasta sammua, toivoin sydämeni pohjasta että mieheni parantuisi. Koska rakastin miestäni.

Mutta tuli sitten päivä jolloin ehdotin eroa, en nähnyt enää muuta vaihtoehtoa.

Seuraavana päivänä mieheni ilmoitti hakeutuneensa vuoden kestävään avohoitoon ja se pelasti meidät.

Tuosta tulee kuluneeksi pian kolme vuotta ilman alkoholia.

Tällä hetkellä on kaikki hyvin, elämme päivän kerrallaan. Olemme jo molemmat eläkkeellä, lapset ovat lentäneet pesästä aikoja sitten ja perustaneet omat perheensä.