En ymmärrä miten lapsiperheiden vanhemmat pysyvät selväjärkisinä työkiireiden ja perheen hoitamisen ristitulessa

Avainsana: ajanhallinta. Ei ahnehdita kaikkea mahdollista tehtäväksi, vaan tehdään vain se mihin oikeasti aika riittää. 

Toinen avainsana: rentous. Maailma ei kaadu, jos tiskit ovat tiskaamatta pari päivää tai eteisessä on kenkäkaaos. Kaikki järjestyy aikanaan. 

Näillä pärjää jo pitkälle. 

Ihan samat vaatimukset ne on lapsettomillakin, mutta asiat ovat erilaisia.

Kuten yllä joku kommentoi, ajanhallinta on kaiken a ja o.

Mikä on tärkeää, mihin haluat käyttää aikaasi? Kaikkea ei ole pakko tehdä. Pitää myös ottaa aikaa itselle, vaikka sitten 5 minuuttia.

Minulla on erityislapsi, jonka kanssa on juoksua lääkäriltä toiselle. Siinä välillä sitten tehdä työtä. Olen monesti ajatellut, että kun ei stressaa pääsee jo pitkälle. Tällä tarkoitan, että teet elämästäsi teille sopivaa. Elämän ei tarvitse miellyttää muita. Monet lapsiperheet voivat saada myös ulkopuolista tukea jos asiat käyvät raskaaksi. Ne kannattaa hyödyntää.

Hyvin pärjätään, laskin työaikani 80%:ksi ja lopettelen päivät 14.30 aikaan. Ei ole mitään kaaosta sen jälkeen.

Kerron salaisuuden, en pysykään. Jatkuva huono omatunto joko töistä tai kotitöistä, illat menee kokatessa ja siivotessa. Lapset on lomalla mutta vanhemmat ei, kesät on pahimpia. Ollaan molemmat yrittäjiä, minä puolipakosta ja mies omasta halustaan. Raskasta on.

En oo pysynnykkää

Tein vain yhden lapsen.

Meillä on kaikista yrityksistä huolimatta vain yksi, tällä hetkellä taaperoikäinen lapsi. Lisäksi ikivanha puutalo, 2 koiraa, kissa, 5 kanaa, 4 lammasta ja 1 vuohi.

Minä teen 50% työaikaa, mies täyttäpäivää.

En koe kiirettä, ahdistusta tai stressiä. Ehkä johtuu siitä ettei lapsia ole kuin yksi tai sitten siitä että viihdymme kotona eikä meillä ole paineita suorittaa mitään nuoruuden juttuja enää, tiedä häntä.

Vierailija kirjoitti:

Avainsana: ajanhallinta. Ei ahnehdita kaikkea mahdollista tehtäväksi, vaan tehdään vain se mihin oikeasti aika riittää. 

Toinen avainsana: rentous. Maailma ei kaadu, jos tiskit ovat tiskaamatta pari päivää tai eteisessä on kenkäkaaos. Kaikki järjestyy aikanaan. 

Näillä pärjää jo pitkälle. 

Ihan mahtava tyyyppi. Aletaaks oleen?

Minulla oli tosi rankkaa silloin, kun lapset olivat pieniä. Kaikki kolme harrastivat kilpaurheilua noin 5-vuotiaista alkaen (aloittivat kyllä harrastamisen aiemmin) ja teimme puolisoni kanssa molemmat ns. vaativaa työtä. Paljon stressiä, iltamenoja, työmatkoja

Suurin ongelma olin kuitenkin minä itse. Kaiken piti aina olla hyvin hoidettua. Sängyt pedattiin joka ikinen aamu, kodin piti olla siisti ja perheellä itse tehtyä kotiruokaa joka ilta yhteisen pöydän ääressä. Olin välillä niin loppu, ettei mitään rajaa.

Meillä oli käytössä kaikki mahdolliset apukeinot selvitä arjesta. Vanhempamme hakivat ja kuljettivat lapsia paljon. Siivooja kävi viikottain. Treeneihin oli sovittu monimutkaiset kimppakyytijärjestelyt. Tein iltaisin valmiiksi monen päivän ruokia ja lapsille jääkaappiin nimetyt annokset seuraavaksi iltapäiväksi.

Silti kaikki ns. ylimääräinen tuntui aina ihan katastrofilta. Kun tuli yllättävä (reppuun unohtunut) kaverisynttärikutsu seuraavalle päivälle, kun piti yhtäkkiä olla tietynlaiset pinnit ja nutturaverkot hommattuna seuraavan päivän kisakenraaliin tai jonkun kisapukuun piti ommella sata paljettia ne loputtomat klo 22.30 kaahaamiset jättimarketin pihaan ja klo 02 lopetetut ompeluhommat tulivat tutuksi. Aamulla tietysti itsellä lähtö klo 5.45 junalla lentokentälle. Oikein muusta en osannut tinkiä kuin omasta unesta.

Ja nyt kun kaikki ovat lähes aikuisia jo, rakastan tätä vapaa-aikaa ja sitä, että voin taas itsekin harrastaa. Olen muuttunut tosi itsekkääksi siinä mielessä, etten enää pistä omia menoja sivuun juuri minkään vuoksi. Vanhenin noiden vuosien aikana fyysisesti tuplavauhtia, joten nyt joudun tosiaan panostamaan omaan fyysiseen kuntooni ja ulkonäkööni.

Onneksi sentään avioliitto kesti sen kaiken.

Vierailija kirjoitti:

Meillä on kaikista yrityksistä huolimatta vain yksi, tällä hetkellä taaperoikäinen lapsi. Lisäksi ikivanha puutalo, 2 koiraa, kissa, 5 kanaa, 4 lammasta ja 1 vuohi.

Minä teen 50% työaikaa, mies täyttäpäivää.

En koe kiirettä, ahdistusta tai stressiä. Ehkä johtuu siitä ettei lapsia ole kuin yksi tai sitten siitä että viihdymme kotona eikä meillä ole paineita suorittaa mitään nuoruuden juttuja enää, tiedä häntä.

Tai sitten johtuu siitä, että teet 50 % työaikaa??? 20 tuntia vähemmän palkkatyötä viikossa on tosi paljon, ja sehän tuossa on varmasti suurin tekijä.

Ei ne pysykään, eikä heidän lapsensakaan. Vai miksi alaikäisten väkivalta raaistuu vuosi vuodelta ja pahoinvointi lisääntyy, huumeidenkäyttö räjähtänyt käsiin jne jne?

Mammat ei pysykään. Ne kilahtelevat sitten täysin aiheetta esim. asiakaspalvelijoille eri paikoissa. Veikkaan, että miehet purkavat stressinsä asiallisemmin lenkkipolulla tai salilla tms.

Vierailija kirjoitti:

Minulla oli tosi rankkaa silloin, kun lapset olivat pieniä. Kaikki kolme harrastivat kilpaurheilua noin 5-vuotiaista alkaen (aloittivat kyllä harrastamisen aiemmin) ja teimme puolisoni kanssa molemmat ns. vaativaa työtä. Paljon stressiä, iltamenoja, työmatkoja

Suurin ongelma olin kuitenkin minä itse. Kaiken piti aina olla hyvin hoidettua. Sängyt pedattiin joka ikinen aamu, kodin piti olla siisti ja perheellä itse tehtyä kotiruokaa joka ilta yhteisen pöydän ääressä. Olin välillä niin loppu, ettei mitään rajaa.

Meillä oli käytössä kaikki mahdolliset apukeinot selvitä arjesta. Vanhempamme hakivat ja kuljettivat lapsia paljon. Siivooja kävi viikottain. Treeneihin oli sovittu monimutkaiset kimppakyytijärjestelyt. Tein iltaisin valmiiksi monen päivän ruokia ja lapsille jääkaappiin nimetyt annokset seuraavaksi iltapäiväksi.

Silti kaikki ns. ylimääräinen tuntui aina ihan katastrofilta. Kun tuli yllättävä (reppuun unohtunut) kaverisynttärikutsu seuraavalle päivälle, kun piti yhtäkkiä olla tietynlaiset pinnit ja nutturaverkot hommattuna seuraavan päivän kisakenraaliin tai jonkun kisapukuun piti ommella sata paljettia ne loputtomat klo 22.30 kaahaamiset jättimarketin pihaan ja klo 02 lopetetut ompeluhommat tulivat tutuksi. Aamulla tietysti itsellä lähtö klo 5.45 junalla lentokentälle. Oikein muusta en osannut tinkiä kuin omasta unesta.

Ja nyt kun kaikki ovat lähes aikuisia jo, rakastan tätä vapaa-aikaa ja sitä, että voin taas itsekin harrastaa. Olen muuttunut tosi itsekkääksi siinä mielessä, etten enää pistä omia menoja sivuun juuri minkään vuoksi. Vanhenin noiden vuosien aikana fyysisesti tuplavauhtia, joten nyt joudun tosiaan panostamaan omaan fyysiseen kuntooni ja ulkonäkööni.

Onneksi sentään avioliitto kesti sen kaiken.

Just näintoiset suorittaa niin hulluna. Omat lapset harrastaa, eivät kilpaile missään. Eletään ja ollaan, mökkeillään, vaelletaan ja veneillään.

Joskus syödään sitä mitä ABC:n lounaspöytä tarjoaa, joskus jotain parempaa. Kasvisgratiinin kylkeen mene kotona helposti joku kaupan valmis kanatuote.

Eletään elämää ilman perfektionismia, nautitaan. Kaikki voi loppua huomenna ja muistoihin jää vain olennaisin; rakkaus ja yhdessä vietetty aika.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Meillä on kaikista yrityksistä huolimatta vain yksi, tällä hetkellä taaperoikäinen lapsi. Lisäksi ikivanha puutalo, 2 koiraa, kissa, 5 kanaa, 4 lammasta ja 1 vuohi.

Minä teen 50% työaikaa, mies täyttäpäivää.

En koe kiirettä, ahdistusta tai stressiä. Ehkä johtuu siitä ettei lapsia ole kuin yksi tai sitten siitä että viihdymme kotona eikä meillä ole paineita suorittaa mitään nuoruuden juttuja enää, tiedä häntä.

Tai sitten johtuu siitä, että teet 50 % työaikaa??? 20 tuntia vähemmän palkkatyötä viikossa on tosi paljon, ja sehän tuossa on varmasti suurin tekijä.

Pointti on juuri siinä, että elämä on valintoja. Voisin tietysti yrittää tappaa itseni jollain super-uralla ja stressata itseni harmaaksi jotta olisi mainetta ja rahaa muille näytettäväksi. Mutta olen valinnut yksinkertaisemman ja vaatimattomamman polun ja onnellinen siitä.

En minäkään. Omilla vamhemmillamme oli vielä helppoa, kun silloin ei hoivattu tai kasvatettu lapsia ollenkaan. Vanhemmat ihan akateemisia fiksuja ihmisiä, mutta kävivät baarissa ja jättivät meidät keskenämme kotiin, läksyissä ei autettu, kehuja ei annettu, työnsivät pihalle leikkimään säässä kuin säässä, veivät isovanhemmille koko kesäksi. Eli lapset vain hankittiin ja ruokittiin, muuten saivat hoitaa itse itsensä.

Vierailija kirjoitti:

En minäkään. Omilla vamhemmillamme oli vielä helppoa, kun silloin ei hoivattu tai kasvatettu lapsia ollenkaan. Vanhemmat ihan akateemisia fiksuja ihmisiä, mutta kävivät baarissa ja jättivät meidät keskenämme kotiin, läksyissä ei autettu, kehuja ei annettu, työnsivät pihalle leikkimään säässä kuin säässä, veivät isovanhemmille koko kesäksi. Eli lapset vain hankittiin ja ruokittiin, muuten saivat hoitaa itse itsensä.

Minä vuonna olet syntynyt?

Mä en jaksanut.

Ihan hirveää nousta kukonlaulun aikaan että ehtii viedä lapset hoitoon ja itse töihin 50km päähän. Illalla uupuneena kaikki kotityöt sun muut.

Ei kiitos enää.

Vierailija kirjoitti:

En minäkään. Omilla vamhemmillamme oli vielä helppoa, kun silloin ei hoivattu tai kasvatettu lapsia ollenkaan. Vanhemmat ihan akateemisia fiksuja ihmisiä, mutta kävivät baarissa ja jättivät meidät keskenämme kotiin, läksyissä ei autettu, kehuja ei annettu, työnsivät pihalle leikkimään säässä kuin säässä, veivät isovanhemmille koko kesäksi. Eli lapset vain hankittiin ja ruokittiin, muuten saivat hoitaa itse itsensä.

Tämä on muuten totta, että 90-luvulla lapset työnnettiin ovesta pihalle ihan rutiinisti säästä ja tekemisistä riippumatta. Se oli vaan että mene pihalle, siellä oli se oli ihan omalla vastuulla keksiä tekemistä, sinne kukaan tullut leikittämään ja sisällä ei sopinut nuhjata. En tiedä soittaisko nykyään joku moisesta lastensuojeluun?

Edellinen kommentoija on aivan väärässä. Omat vanhempani ainakin leikkivät meidän kanssa, kävimme leikkipuistoissa, kuljettivat meitä harrastuksiin yms. Kaverieni vanhemmat toimivat samoin. Tämä tapahtui 90-luvulla.

Saman voisi sanoa vaikka koirataloudesta. Koira on ikuinen hoivattava lapsi Lapset aentäs jossain vaiheessa osaa mennä ja tulla itsekin..