Suututko lapselle, jos lapsi ei tottele?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Käytän noissa tilanteissa sitä äänensävyä, josta lapsi tietää että äiti on tosissaan. Eipä se suuttumisella parane, ellet halua lapsen oppivan pelkäämään sinua.

Miksi lapsi pelkäisi suuttumista? Etkö osaa suuttua raivoamatta hillittömästi?

Se on ihan synnynnäistä pelätä suuttumusta. Lisäksi mun ei tarvitse suuttua koska saan lapsen tottelemaan ilmankin. Sitä kutsutaan auktoriteetiksi, ihan hyödyllistä lapsen kasvatuksessa. Suuttumista hyödyllisempää, sanoisin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En suutu. Ei lapsi tee sitä pahuuttaan, vaan koska on lapsi. Mun tehtävä on opettaa niin kauan että se ymmärtää.

Miten pystyt pysymään aina rauhallisena ja hyväntuulisena, jos lapsi tahallaan vaikka repii koko ajan pyykkejä alas kun yrität niitä ripustaa tai tahallaan hyppii jollain tuolilla niin, että lähes varmasti siinä sattuu ja pahasti? Ja olet jo monta kertaa asiasta sanonut.

Kyse siis 3-6 -vuotiaista, jota ymmärtää kyllä jo oikein hyvin puhetta ja kieltoja.

Ap

Olen luonteeltani rauhallinen. Hyväntuulinen ei tarvitse olla, jos opettaa lapselle sääntöjä. Pitää vain olla sinnikäs. Ei lapsi opi kolmesta tai kuudesta tai kahdestakymmenestäkään kerrasta aina, sitä pitää toistaa niin kauan että menee perille. Tiukkuus ei ole sama kuin suuttuminen.

Nimenomaan, tiukkuus ei ole sama asia kuin suuttuminen.

Mutta kurittomaan kasvatukseen tottunut lapsi kyllä voi tulkita tiukan komennon suuttumiseksi. Meillä oli kerran hoidossa yhtä aikaa eri perheiden lapsia neljä kappaletta. Yksi niistä, oman perheensä pikku prinsessa, keksi hienon leikin jossa hän pyöritti krokettimailaa päänsä ympäri, ja melkein osui pienimpään, kun jatkoi leikkiä kiellosta huolimatta. Sain hädin tuskin vedettyä neljävuotiaan pään alta pois. Siinä kohtaa kyllä otin aika tiukasti mailan pois tytöltä, ja jätin loput lapset pihalle puolisoni kanssa, ja vein tämän yhden selkiyttävään keskusteluun sisälle. Vaikka en haukkunut häntä, en lyönyt enkä uhkaillut, niin määrätietoisuuteni ja ehdottomuuteni tämän asian suhteen vaikutti olevan kohtalainen järkytys tälle 7-vuotiaalle, joka oli äitinsä mukaan jälkikäteenkin potenut suuttumisestani traumaoireita. Voi voi. Tilanteessa hän palasi kuitenkin vartin päästä peliin paremmin sosiaalisin taidoin, eikä jatkanut tähtäilyä toisten päihin.

Vierailija kirjoitti:

Lapsi vasta opettelee miten tässä maailmassa toimitaan, joten en suutu vaan pysyn rauhallisena mutta tarpeeksi tiukkana. 

Miksi et halua näyttää lapsellesi, että maailma on muutakin kuin zen-henkistä olemista?

Kyllä suutun. En siitä, että lapsi tekee jotain väärää, koska ei hän voi tietää, että se on väärin/vaarallista. Suutun, jos ei useistakaan kehotuksista huolimatta tottele (ja pahimmassa tapauksessa vaan virnistelee). Tottakai lapsi saa nähdä, että aikuisillakin on tunteita ja rajansa. Se on sitten eri asia, miten suuttumuksensa ilmaisee.  Suuttumisella ei  tarkoita välttämättä huutamista/tavaroiden paiskomista/lapsen satuttamista tms.  Aina kun olen suuttunut, kerron myös lapselle miksi suutuin ja miksi minua harmitti. 

Tietenkin suutun ja kyllä lapsi sen saa nähdä. Mitä järkeä säännöissä on jos niiden tahallisesta rikkomisesta vain hymistellään ja pidetään jotain neutraalia naamaria päällä? Kyllä lapsen pitää nähdä, että omilla toimilla on seuraukset. Veikkaan, että nämä "en tietenkään suutu, mitä se hyödyttäisi"- vanhemmat ovat juuri näiden rajattomien häirikköprinssien ja prinsessoiden vanhempia. Lapsi oppii, että voi vedellä naruista kun kaikki lakaistaan maton alle. Voi olla, että vanhempi jaksaa loputtomiin sietää huonoa käytöstä, mutta päiväkodeissa, kouluissa ja harrastuksissa nämä lapset ovat painajainen.

Neljävuotiaalle suutun harvoin, vaikka se kyllä on meillä se joka perseilee eniten. Se on kuitenkin vielä niin pieni ettei voi odottaa samanlaista impulssikontrollia vaan tunteet vie. 7-vuotiaalta vaadin jo parempaa käytöstä, ja sen pelleilyt saa kyllä näkemään punaista nopeammin. Mutta molemmille pätee kyllä silti samat säännöt, eli siitä ei ole kyse että pienempi saisi pelleillä miten sattuu.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Käytän noissa tilanteissa sitä äänensävyä, josta lapsi tietää että äiti on tosissaan. Eipä se suuttumisella parane, ellet halua lapsen oppivan pelkäämään sinua.

Miksi lapsi pelkäisi suuttumista? Etkö osaa suuttua raivoamatta hillittömästi?

Se on ihan synnynnäistä pelätä suuttumusta. Lisäksi mun ei tarvitse suuttua koska saan lapsen tottelemaan ilmankin. Sitä kutsutaan auktoriteetiksi, ihan hyödyllistä lapsen kasvatuksessa. Suuttumista hyödyllisempää, sanoisin.

Eli et ole koskaan ollut lasten kanssa tekemisissä. Niin vähän arvelinkin. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En suutu. Ei lapsi tee sitä pahuuttaan, vaan koska on lapsi. Mun tehtävä on opettaa niin kauan että se ymmärtää.

Leikkimällä sitten opetat niitä negatiivisia tunteita? Koko ajan ei voi olla kivaa. Sen sijaan välillä tulee myrskyjä ja välillä menee överiksi itsellä ja lapsilla. Niinpä vanhemmat ja lapset yhdessä opettelevat käsittelemään pettymystä, raivoa ja vihamielisiä tunteita.

Se on aika keskeinen osa kasvatusta miten tulla toimeen niin sanottujen kielteisten tai vihamielisten tunteiden kanssa. Suuttumus, jne on sitä elävää oppimateriaalia, jota ei kannattaisi ohittaa. Ei lapsille voi antaa kuvaa mistään ikuisesta sunnuntaista.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En suutu. Ei lapsi tee sitä pahuuttaan, vaan koska on lapsi. Mun tehtävä on opettaa niin kauan että se ymmärtää.

Miten pystyt pysymään aina rauhallisena ja hyväntuulisena, jos lapsi tahallaan vaikka repii koko ajan pyykkejä alas kun yrität niitä ripustaa tai tahallaan hyppii jollain tuolilla niin, että lähes varmasti siinä sattuu ja pahasti? Ja olet jo monta kertaa asiasta sanonut.

Kyse siis 3-6 -vuotiaista, jota ymmärtää kyllä jo oikein hyvin puhetta ja kieltoja.

Ap

Olen luonteeltani rauhallinen. Hyväntuulinen ei tarvitse olla, jos opettaa lapselle sääntöjä. Pitää vain olla sinnikäs. Ei lapsi opi kolmesta tai kuudesta tai kahdestakymmenestäkään kerrasta aina, sitä pitää toistaa niin kauan että menee perille. Tiukkuus ei ole sama kuin suuttuminen.

Eli tukahdutat luonnolliset tunteet ja opetat lapsillesi, että vain rauhallinen ilmaisu on ok eikä ikinä saa esim. korottaa ääntään tai hermostua. Ei kuulosta terveeltä. 

Juu ja just näin saadaan aikaiseksi näitä aikuisia heikkohermoja, jotka luulevat maailmassa saavansa tahtonsa perille kuin vaan ääntäänsä korottaa. Mun isä aina sanoi, että se joka saa sinut huutamaan, on se joka pystyy sinua kontrolloimaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Käytän noissa tilanteissa sitä äänensävyä, josta lapsi tietää että äiti on tosissaan. Eipä se suuttumisella parane, ellet halua lapsen oppivan pelkäämään sinua.

Miksi lapsi pelkäisi suuttumista? Etkö osaa suuttua raivoamatta hillittömästi?

Se on ihan synnynnäistä pelätä suuttumusta. Lisäksi mun ei tarvitse suuttua koska saan lapsen tottelemaan ilmankin. Sitä kutsutaan auktoriteetiksi, ihan hyödyllistä lapsen kasvatuksessa. Suuttumista hyödyllisempää, sanoisin.

No ei todellakaan ole :D Suuttuminenhan ei tarkoita raivoamista, jos niin luulit. Terveessä kodissa kaikki tunteet ovat sallittuja eikä lapsille opeteta, että pitää tukahduttaa tunteensa, jos suututtaa. V'tutus on luonnollinen tunne siinä missä ilo ja surukin ja lapsen on tervettä oppia, että tunteitaan ei pidä tukahduttaa. Tunteiden näyttämistä kutsutaan normaaliksi elämäksi, hyödyllisempää lapsen kasvatuksessa kuin tunteeton armeijameno. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En suutu. Ei lapsi tee sitä pahuuttaan, vaan koska on lapsi. Mun tehtävä on opettaa niin kauan että se ymmärtää.

Miten pystyt pysymään aina rauhallisena ja hyväntuulisena, jos lapsi tahallaan vaikka repii koko ajan pyykkejä alas kun yrität niitä ripustaa tai tahallaan hyppii jollain tuolilla niin, että lähes varmasti siinä sattuu ja pahasti? Ja olet jo monta kertaa asiasta sanonut.

Kyse siis 3-6 -vuotiaista, jota ymmärtää kyllä jo oikein hyvin puhetta ja kieltoja.

Ap

Olen luonteeltani rauhallinen. Hyväntuulinen ei tarvitse olla, jos opettaa lapselle sääntöjä. Pitää vain olla sinnikäs. Ei lapsi opi kolmesta tai kuudesta tai kahdestakymmenestäkään kerrasta aina, sitä pitää toistaa niin kauan että menee perille. Tiukkuus ei ole sama kuin suuttuminen.

Eli tukahdutat luonnolliset tunteet ja opetat lapsillesi, että vain rauhallinen ilmaisu on ok eikä ikinä saa esim. korottaa ääntään tai hermostua. Ei kuulosta terveeltä. 

Don't raise your voice, improve your argument.

Tää toimii ehkä aikuisten kanssa, mutta lapsia ei välttämättä kiinnosta minkäänlaiset argumentit, jos on just joku pelleily menossa.

Olen ihminen, joten joo, välillä suutun. Se kuuluu elämään niinkuin kaikki muutkin tunteet.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Käytän noissa tilanteissa sitä äänensävyä, josta lapsi tietää että äiti on tosissaan. Eipä se suuttumisella parane, ellet halua lapsen oppivan pelkäämään sinua.

Miksi lapsi pelkäisi suuttumista? Etkö osaa suuttua raivoamatta hillittömästi?

Se on ihan synnynnäistä pelätä suuttumusta. Lisäksi mun ei tarvitse suuttua koska saan lapsen tottelemaan ilmankin. Sitä kutsutaan auktoriteetiksi, ihan hyödyllistä lapsen kasvatuksessa. Suuttumista hyödyllisempää, sanoisin.

Eli et ole koskaan ollut lasten kanssa tekemisissä. Niin vähän arvelinkin. 

Sun ei ehkä olis koskaan pitänyt päästä tekemisiin lasten kanssa, jos et ilman suuttumusta pysty lasta käsittelemään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En suutu. Ei lapsi tee sitä pahuuttaan, vaan koska on lapsi. Mun tehtävä on opettaa niin kauan että se ymmärtää.

Miten pystyt pysymään aina rauhallisena ja hyväntuulisena, jos lapsi tahallaan vaikka repii koko ajan pyykkejä alas kun yrität niitä ripustaa tai tahallaan hyppii jollain tuolilla niin, että lähes varmasti siinä sattuu ja pahasti? Ja olet jo monta kertaa asiasta sanonut.

Kyse siis 3-6 -vuotiaista, jota ymmärtää kyllä jo oikein hyvin puhetta ja kieltoja.

Ap

Olen luonteeltani rauhallinen. Hyväntuulinen ei tarvitse olla, jos opettaa lapselle sääntöjä. Pitää vain olla sinnikäs. Ei lapsi opi kolmesta tai kuudesta tai kahdestakymmenestäkään kerrasta aina, sitä pitää toistaa niin kauan että menee perille. Tiukkuus ei ole sama kuin suuttuminen.

Eli tukahdutat luonnolliset tunteet ja opetat lapsillesi, että vain rauhallinen ilmaisu on ok eikä ikinä saa esim. korottaa ääntään tai hermostua. Ei kuulosta terveeltä. 

Juu ja just näin saadaan aikaiseksi näitä aikuisia heikkohermoja, jotka luulevat maailmassa saavansa tahtonsa perille kuin vaan ääntäänsä korottaa. Mun isä aina sanoi, että se joka saa sinut huutamaan, on se joka pystyy sinua kontrolloimaan.

Tunnetaitosi ovat selkeästi kovin puutteelliset kun luulet, että suuttuminen=huutaminen. Tai, että huutaminen olisi jotenkin huono asia. Oikein kun on paha olo, tekee hyvää huutaa se ulos. Ei muille ihmisille, vaan esim. metsässä yksin. 

Kultainen keskitie, suutu ja näytä se, älä kadota silti kontrollia ja ala väkivaltaiseks tai ilkeäks.

Ja tapahtu mitä hyvänsä se tarvii kaikki sanoittaa ja asettaa kontekstiin kun tilanne on ohi.

Ääripäästä toiseen riuhtominen on aina väärä vastaus.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Käytän noissa tilanteissa sitä äänensävyä, josta lapsi tietää että äiti on tosissaan. Eipä se suuttumisella parane, ellet halua lapsen oppivan pelkäämään sinua.

Miksi lapsi pelkäisi suuttumista? Etkö osaa suuttua raivoamatta hillittömästi?

Se on ihan synnynnäistä pelätä suuttumusta. Lisäksi mun ei tarvitse suuttua koska saan lapsen tottelemaan ilmankin. Sitä kutsutaan auktoriteetiksi, ihan hyödyllistä lapsen kasvatuksessa. Suuttumista hyödyllisempää, sanoisin.

Eli et ole koskaan ollut lasten kanssa tekemisissä. Niin vähän arvelinkin. 

Sun ei ehkä olis koskaan pitänyt päästä tekemisiin lasten kanssa, jos et ilman suuttumusta pysty lasta käsittelemään.

Miksi ei? Mikä sinua siinä suuttumisessa niin ahdistaa? Oletko väkivaltaisesta kodista, jossa suuttuminen tarkoitti lyömistä vai mistä moinen paniikki kumpuaa?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Käytän noissa tilanteissa sitä äänensävyä, josta lapsi tietää että äiti on tosissaan. Eipä se suuttumisella parane, ellet halua lapsen oppivan pelkäämään sinua.

Miksi lapsi pelkäisi suuttumista? Etkö osaa suuttua raivoamatta hillittömästi?

Se on ihan synnynnäistä pelätä suuttumusta. Lisäksi mun ei tarvitse suuttua koska saan lapsen tottelemaan ilmankin. Sitä kutsutaan auktoriteetiksi, ihan hyödyllistä lapsen kasvatuksessa. Suuttumista hyödyllisempää, sanoisin.

Eli et ole koskaan ollut lasten kanssa tekemisissä. Niin vähän arvelinkin. 

Sun ei ehkä olis koskaan pitänyt päästä tekemisiin lasten kanssa, jos et ilman suuttumusta pysty lasta käsittelemään.

Lapsettoman ei nyt kannata jankata aiheesta, josta ei ymmärrä mitään. Suuttuminen on normaalia. Suuttuminen ei tarkoita raivoamista. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapsi vasta opettelee miten tässä maailmassa toimitaan, joten en suutu vaan pysyn rauhallisena mutta tarpeeksi tiukkana. 

Miksi et halua näyttää lapsellesi, että maailma on muutakin kuin zen-henkistä olemista?

Jos lapsi kasvatetaan uskomaan, että maailma on ilkeä ja paha paikka jossa on ok ihmisten huutaa toisilleen niin semmoisena hän myös maailman näkee. Meillä opetetaan lasta kyllä puolustamaan itseään, mutta samalla myös kunnioittamaan muita. 

Mulla on yksi kaveri joka on uskomattoman lehmänhermoinen. Ei siis vaan suutu, ei osaa tai jotain. On hyvin rauhallinen ja rationaalinen jopa riidellessä(ja saa kuulemma puolisonsa raivon partaalle tällä). Eli semmoisiakin ihmisiä on. Suurin osa taitaa kuitenkin joskus suuttua ja on lapsille ihan terveellistä nähdä myös aikuisten näyttävän tunteitaan. Suuttuminenhan ei välttämättä tarkoita mitään silmitöntä raivoa jota lapsen tarvitsisi pelätä, semmoinen ei tietenkään olisi lapsen nähden ok.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Käytän noissa tilanteissa sitä äänensävyä, josta lapsi tietää että äiti on tosissaan. Eipä se suuttumisella parane, ellet halua lapsen oppivan pelkäämään sinua.

Miksi lapsi pelkäisi suuttumista? Etkö osaa suuttua raivoamatta hillittömästi?

Se on ihan synnynnäistä pelätä suuttumusta. Lisäksi mun ei tarvitse suuttua koska saan lapsen tottelemaan ilmankin. Sitä kutsutaan auktoriteetiksi, ihan hyödyllistä lapsen kasvatuksessa. Suuttumista hyödyllisempää, sanoisin.

Sinun kannattaa mennä vaikka terapiaan opettelemaan tunnetaitoja. Opit siellä, että auktoriteetti ei poissulje suuttumista eikä suuttumisessa ole mitään pahaa tai pelättävää. Se on itse asiassa hyvin hyödyllinen taito. Sillä tavalla oppii purkamaan negatiiviset tunteet eivätkä ne jää patoutuneina sisälle.