Olen hirveän epävarma itsestäni

.

No ei ole.

Hyväksy tunteet ja muistuta itseäsi mistä ne kumpuaa. Ole myötätuntoinen puutteillesi ja salli itsesi olla inhimillinen. Voit sitten järjellä miettiä, että onko sinulla oikeasti hävettävää ja mitä ajattelisit jos ystäväsi tekisi samoin. Puhu itsellesi kuin puhut ystävälle.

Tunteista eroon pyristely pahentaa entisestään. Annat sen tulla vapaasti niin se menee helpommin ohi. Sinun ei tarvitse mennä tunteeseen täysin vaan tarkastele missä kohtaa kehoa se tuntuu ja mistä se kumpuaa. Koska olet jo padonnut tunteitasi, varaudu, että niitä pulppuaa aluksi vähän enemmän ja voimakkaammin. Kyllä se siitä tasoittuu.

Tsemppiä!

Tiedän mistä puhut ja ite myös tiedostan, että lapsuudesta johtuu nämä ajatukset. Todella ärsyttävää koko ajan miettiä, varsinkin töissä, että kaikki pitää mua ihan tyhmänä, jos tekee jonkun pienen virheen tai sanoo jotain "tyhmää". Ja sitten saattaa jälkikäteen häpeillä joitain ihan turhia asioita. Vaikka sitä, että on tanssinut baarissa ja jälkikäteen iskee häpeä ja miettii, että miltähän sitä on näyttänyt. Niin turhia keloja!

Ja se, että ajattelee, että muut pitää sua huonompana, on vaan pään sisänen juttu yleensä. Oikeesti pitää vaan ite itteensä huonona ja kuvittelee sen takia, että muutkin pitää. Olis kyllä kiva päästä näistä ajatuksista eroon, koska tämmöset kelat kuormittaa aika paljon elämää. Kai täytyy vaan alkaa enemmän tiedostamaan näitä tunteita ja toitottaa aina itelle, kun tällaisia ajatuksia tulee, että ne ei pidä paikkaansa ja ne kelat johtuu vaan lapsuuden traumoista.

Mutta joo, tsemppiä sullekin näiden ikävien ajatusten kanssa! Toivotaan, että päästään kummatkin joskus eroon tällaisista turhanpäiväisistä päätä kuormittavista ajatuksista 😟

Sama täällä mutta sillä oudolla lisällä että vaikutan muiden silmin liiankin itsevarmalta. Kukaan ei voi yhtään uskoa kun kerron ongelmastani.

Epäilen muitakin asioita kuin itseäni, en esim. luota rakennusten pysyvän pystyssä seuraavaan päivään.

Minulla on sama juttu. Tiedän, että omalla kohdallani tämä juontaa vanhempieni kasvatustyylistä. Kun olin lapsi, erityisesti isällä oli tapana naureskella vähän pilkalliseen sävyyn, jos tykkäsin asioista, joita hän ei ymmärtänyt tai jos minulla oli erilaisia mielipiteitä kuin hänellä. En usko, että hän teki sitä ilkeyttään tai edes tiedostaen, mutta olin tosi herkkä lapsi ja ihailin isääni, joten se satutti, kun koin, ettei hän hyväksynyt minun ajatuksiani. Luultavasti vanhempani eivät myöskään ihan osanneet ottaa kasvamistani niin kuin olisi pitänyt. Muistan, että nousi hirveä haloo esimerkiksi silloin, kun äiti näki minulla ensimmäistä kertaa meikkiä. Ei hän sitä varsinaisesti tuominnut, mutta siitä vain nostettiin suurempi meteli kuin olisi tarvinnut, tyyliin "hyvänen aika, oletko sinä ruvennut meikkaan, no ohhoh". Ja koska olin ujo lapsi, joka inhosi kaikenlaista huomion keskipisteeksi joutumista, koin sen epämiellyttävänä.

Tänä päivänä kyllä tiedostan, etten ole mitenkään muita huonompi tai tyhmempi ja että nämä asiat ovat omassa päässäni. Silti niillä on elämää rajoittava vaikutus. Varsinkin työelämässä. Onneksi lähipiirissä on kuitenkin paljon ihmisiä, joiden edessä voin olla juuri niin pölvästi kuin haluan. Ja vanhempienkin edessä olen oppinut olemaan oma itseni. Isällekin sanon reippaasti vastaan, kun siltä tuntuu. Tärkeä asia on myös se, että omia lapsiani olen kasvattanut ihan eri metodilla kuin minut kasvatettiin. En väheksy lapsiani tai heidän mielipiteitään missään asiassa, vaan nimenomaan yritän rohkaista heitä uskomaan itseensä ja siihen, että heidän ajatuksensa ja mielipiteensä ovat tärkeitä ja kiinnostavia.