Hävettää. Miten mä voin käyttäytyä näin lastani kohtaan?!

Lapsen kasvu on vielä kesken, siksi käytöksessä ei voi odottaa täydellisyyttä.

itse sain apua kunnallisesta perheterapiasta. noihin tuntemuksiin liittyy aina jotain syvällisempää, minulla se on hono parisuhde ja erittäin väkivaltainen lapsuus johon liittyi äidin lähteminen kun olin täyttänyt kymmenen. hae rohkeasti apua. terapeutille voit kertoa että mielessäsi on käynyt lapsen satuttaminen, ne ei ilmoita lastensuojeluun niinkuin ehkä suurin osa täällä olevist av mammoista ehkä tekisi...?

ja selivtän ja selitän lapselle miksi jotain ei voi tehdä. Pieni testaa ja opettelee ja on syytön siihen ettei jotain vielä osaa.



jaksamista vaan, älä tukista enää tai huuda... lapsi ei sitä ansaitse

En tosin ole tukistanut, mutta ravistellut olen ja aika rajusti käsivarresta roikottanut esim. omaan huoneeseen.

Lapsi on erittäin ihana ja rakas, mutta AH, niin raivostuttavassa uhmaiässä :/.

Syyllisyys on aina aivan hirveä kun tulee huudettua ja raivottua lapselle välillä aika pienistäkin asioista.

Mulla on varmaan synnytyksen jälkeistä masennusta, koska olen aiemminkin elämässäni ollut masentunut ja nyt on ilmassa samanlaisia oireita :(. Neuvolasta kai pitäisi uskaltaa apua pyytää, mutta sekin tuntuu vaikealta, en ole ihan samalla aaltopituudella " tädin" kanssa..

Vanhemman kanssa menee hermo päivittäin. Tukistanut olen ja antanut näpsyjä. Myöskin retuuttaminen on tuttua. En ole ylpeä itsestäni, mutta en myöskään koe tehneeni mitään, mitä suurinosa äideistä ei joskus tekisi. Pelkään myös, että joskus repeän pahemmin, koska impulssien hallitseminen on minullekin vaikeaa.

valitettavasti.

Tuli ylilyöntejä huutamisen suhteen jatkuvasti, kun esikoinen oli uhmaikäinen ja kakkonen vauva ja tosi itkuinen. Sain apua seurakunnan perheterapiasta. Taustalla yksinäinen lapsuus, oli äiti ja isä sekä normaalit kulissit, mutta henkisesti olin täysin yksin.

Jotenkin siinä tilanteessa vaan kaikki järki omasta päästä katoaa ja siinä sitten ollaan. Ajatus siitä, että lapsella ei olisi mun kanssa turvallinen olo, on todella kauhistuttava! Ja pelkään, että siinä tilanteessa pian ollaan.

Toki on päiviä, jolloin itsellä riittää enemmän huumoria ja kärsivällisyyttä ja ne on ihania. Mutta nämä tämän päivän kaltaiset on todella raskaita ja ahdistavia.

Tänäänkin lasta nukuttaessa vaan itkin ja katselin sitä suloista pientä, joka ei ole ansainnut tällaista äitiä.

Kiitos asiallisista vastauksista. Tää on mulle tosi vaikea asia :´(

-ap

se on heidän velvollisuus, menee vaitiolovelvollisuuden edelle tuo lapsen etu. Itse käyn terapiassa (ihan muista syistä) siellä tehtiin harvinaisen selväksi että ilmoittavat lastensuojeluun, jos tulee ilmi että niin on toimittava, järkytyin tosi pahasti ja meinasin lopettaa koko terapian. Ei minulla salattavaa ole mutta uskottavuus kärsi melkoisesti.

Minkäänlainen väkivalta ei tietenkään ole millään tasolla hyväksyttävää, mutta toisaalta haluaisin nähdä sen uhmiksen äidin tai isän, joka ei koskaan ikinä olisi korottanut ääntään lapselleen tai esimerkiksi hitusen tarpeellista vauhdikkaammin kuljettanut lasta vaikkapa jäähypenkille. Itse yritän hillitä itseäni ajattelemalla että lapsi on niin pieni vielä, ettei tajua sekä etten halua, että lapsi menettäisi luottamuksensa minuun pelottavan tai epäreilun kohtelun seurauksena. Usein vaan ne tilanteet, joissa hermo menee, ovat sellaisia, että vaativat ripeitä otteita, esim. 2-vuotias hyppää istumaan vauvan kasvoille tms. Kyllä meillä siinä tilanteessa lapsi napataan aika ripeästi ylös ja jäähypenkille miettimään, mitä tulikaan tehtyä.

Avun pyytäminen on todella vaikeaa. Haluaisin miehellekin puhua, mutta en vain jostain syystä uskalla. Olen pariin otteeseen sanonut jossain vaikeassa tilanteessa miehelle, että tuu apuun, pelkään, että kohta teen jotain. Mutta tuntuu, että mies ei tiedä, kuinka vaikeasta asiasta on kyse. Ja mistäs tietäisi, kun en uskalla puhua.

-ap

Hermot menee useemmin kun kerran päivässä, huudettua tulee isommalle, joskus oon myös tukistanut yms.. Huono omatunto tulee heti, poika yleensä haluaa tukistamisen jälkeen halia äitiä.. Vauva on suht helppo, mutta väsymys vaivaa silti. Ystäviä ei juuri ole, eikä ketään kelle puhua. Välillä tuntuu että ansaitsenko lapsia ollenkaan?

Vierailija:

Avun pyytäminen on todella vaikeaa. Haluaisin miehellekin puhua, mutta en vain jostain syystä uskalla. Olen pariin otteeseen sanonut jossain vaikeassa tilanteessa miehelle, että tuu apuun, pelkään, että kohta teen jotain. Mutta tuntuu, että mies ei tiedä, kuinka vaikeasta asiasta on kyse. Ja mistäs tietäisi, kun en uskalla puhua.

-ap

Ja ota asia puheeksi neuvolassa jos suinkin vain kykenet. Itsenikin pitäisi :/.

t: 5.

tms voisi olla sulle hyvä. välillä voi mennä pinna itse kullakin. mutta tukistamiset ja kaikki fyysiset jutut pitäis ilmoitta lastensuojeluun. siitähän voi tulla sakkoa. saisi ehkä mallia arjesta selviämiseen. sulla on ongelma.

Enhän mä lastani ansaitse. Tää syyllisyys on jotain niin uskomattoman riipivää. Mutta hyvä niin, on sentään omatunto.

Meillä kyllä halataan ja pusitaan tosi paljon, tää on se kauhea varjopuoli.

Miten sitä sais tehtyä itsensä kanssa sopimuksen, että tämä loppuisi?

Ja jos jossain myydään hyviä hermoja ja huumorintajua, niin ilmoittakaa mulle! Ostaisin ison pussillisen!

-ap

Vierailija:

saisi ehkä mallia arjesta selviämiseen. sulla on ongelma.

Vierailija:

Ja jos jossain myydään hyviä hermoja ja huumorintajua, niin ilmoittakaa mulle! Ostaisin ison pussillisen!

-ap

ne on kyllä viimeisiä paikkoja missä masentuneen äidin kannattaa käydä! Omalla kokemuksella voin sanoa, että siellä viiden lapsen kotiäidit (10 v kotona) hehkuttaa miten ihanaa kaikki on. Pahensivat ainakin omaa oloani kaikkein vaikeimpina hetkinä. Jos yhtään tuntuu, ap, että kaipaat apua itsellesi, soita neuvolaan tai paikkakuntasi perheasiainneuvottelukeskukseen. Suosittelen lämpimästi, itse olen onnellinen, kun tuli aikoinaan sille tielle lähdettyä. Nyt äitiys tuntuu ihan toiselta (tosin on ne lapsetkin jo isompia, eikä yhtään uhmaikäistä talossa...). Meillä mies ei tajunnut mitään, vaikka kuinka selitin. Oli pakko jaksaa itse hakea apua. Tsemppiä!

järjestämästä perhekerhosta? jonne ohjataan esim neuvolasta? Itse tarkoitin sellaista. Yksi tuttava on sellaisessa töissä helsingissä ja siellä on asiakkaina äitejä joilla erilaisia ongelmia/ huolia. saavat asiantuntijoiden tukea, neuvoja luentoja jne.

Antaa pariin tulevaan päivään lisää puhtia.

Toivon myös muille saman ongelman kanssa kamppaileville voimia ja jaksamista. Onneksi tää av ei olekaan täynnä täydellisen täydellisiä tuomitsevia äitejä. Yritetään me päästä eroon tästä möröstä.

Ja mun pitää nyt ryhdistäytyä ja pyytää apua.

-ap

Ikinä en ole varsinaisesti mitään väkvaltaa käyttänyt mutta tarpeettoman kovasti olen välillä siirtänyt uhmista paikasta toiseen. Kyllä todellakin tekee hyvää tietää että muillakin on tämmöistä, ei sillä ettäkö hermojen menettäminen olisi hyväksyttävää (tosin ihan kasvatuksen ammattilaistenkin mielestä kerran päivässä hermojen menetys on ihan ok, ei siis tietenkään väkivalta kuitenkaan) mutta kuten varmaan kaikilla muillakin, itselle tulee semmoinen olo että joko itsessä tai lapsessa on jokin vialla, kukaan muuhan ei ikinä tunnu menetävän hermojaan, kenenkään muun lapsi kuin oma ei ikinä tee sitä järkyttävää kiukkuraivaria julkisella paikalla, kukaan muu äiti ei ikinä koota ääntään jne.