Tästä päivästä lähtien lopetan toisten ihmisten hyysäämisen

Voisiko osin olla niin, että olet ensin itse laatinut omat standardit ja laatuvaatimukset, ja sitten olet nyreä kun muut eivät elä haluamiesi vaatimusten mukaisesti?

Ne pienet lahjat ovat sinulle tärkeitä, koska sinulle ne kertovat välittämisestä. Kuitenkaan kaikki muut eivät ajattele niin, että välittämistä kuuluu ilmaista antamalla lahjoja. Jos tästä lahjanantovelvoitteesta luovuttaisiin, muut olisivat ehkä tyytyväisempiä ja sinä pääsisit helpommalla.

Myös sinun mielestäsi välittämistä tulee ilmaista ryhmäkeskusteluilla ja niihin tulee säännöllisesti postata, vaikkapa sitten tikusta asiaa. Mutta kaikki eivät koe tätäkään välittämisen ilmaisumuotona ja lukuisat eri tahoilta päivän aikana tulevat viestit saattavat olla suorastaan rasite.

Ootkos aatellut? 😃 Ihmisillä on hyvinkin erilaiset näkemykset siitä miten myönteisiä tunteita tulee ilmaista.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä olen ihan terapiassa harjoitellut omien rajojen tunnistamista ja niistä kiinni pitämistä.

Olen sanonut EI ensimmäisiä kertoja elämässäni ja terapeutti on rohkaissut ja kannustanut siihen.

Ympäristön tyrmistys on ollut yllätys tavallaan. Kun ovat saaneet vuosikymmenet kävellä ylitseni ja yhtäkkiä ilmoitankin että ei onnistu, minulla on muita suunnitelmia, niin jankkauksen määrä on ollut yllätys. Monen on ollut vaikea hyväksyä, etten ole enää hyväksikäytettävissä.

Tätä minäkin pelkään. Valmiiksi tuntuu jo pahalta kun joutuu nielemään kaikki ne vastuullisuuden tunteet ja irrationaaliset pelot, mutta sitten vielä siihen päälle jonkun suora jankutus ja syyllistys. En tule taipumaan, sen tiedän, mutta helppoa se ei tule olemaan.

Tietenkin pelkään myös sitä, että kun en toimi enää viihdetoimistona ja sirkustirehtöörinä, ketään ei enää kiinnosta minun seurani. Totuus saattaa kirpaista. Ap

Minä olen onneksi introvertti perusluonteeltani, joten yksinäisyys ei pelota. Sitävastoin ihmisten röyhkeys on yllättänyt. Olen lopettanut terapeutin kehotuksesta puheluihin vastaamisen ja laitan myöhemmin ehkä vain viestin perään, jos koen tarvetta.

Opeteltavaa tässä on ollut paljon. Ajatusmaailma on täytynyt muuttaa kokonaan.

Nuo "tönimiset" ostamaan lahja ja soittelemaan, jos niistä luopuu ilman selittelyjä, niin tuskin toiset rupeavat syyttelemään, että mikset muistuttanut. Olet varmasti ehtinyt tuottaa monelle iloa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sama juttu mulla ja  kukaan ei muistanut syntymäpäivääni . 

Miten olet lähtenyt selvittämään asiaa? Minä huomaan, että saatan vuosien saatossa tätä menoa vaikkapa katkeroitua, enkä halua olla mikään marttyyri. Ehkäisy on parempi kuin hoito. Ap

"Läheisriippuvuus", tunne-elämään muodostunut epätasapaino. Suurin piirtein vastakohta narsismille. Ei pitäisi kumminkaan julistaa muille, kun vähentää yletöntä toisien huomioonottamista, jollei halua leimaantua katkeraksi marttyyriksi. Jos loukkaannut kun sinulle sanotaan "hanki elämä" niin katso peiliin

Hyysääminen voi myös olla erittäin ahdistavaa ja moni aikuinen osaa itse hoitaa monia itsestäänselviä asioita.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä olen ihan terapiassa harjoitellut omien rajojen tunnistamista ja niistä kiinni pitämistä.

Olen sanonut EI ensimmäisiä kertoja elämässäni ja terapeutti on rohkaissut ja kannustanut siihen.

Ympäristön tyrmistys on ollut yllätys tavallaan. Kun ovat saaneet vuosikymmenet kävellä ylitseni ja yhtäkkiä ilmoitankin että ei onnistu, minulla on muita suunnitelmia, niin jankkauksen määrä on ollut yllätys. Monen on ollut vaikea hyväksyä, etten ole enää hyväksikäytettävissä.

Tätä minäkin pelkään. Valmiiksi tuntuu jo pahalta kun joutuu nielemään kaikki ne vastuullisuuden tunteet ja irrationaaliset pelot, mutta sitten vielä siihen päälle jonkun suora jankutus ja syyllistys. En tule taipumaan, sen tiedän, mutta helppoa se ei tule olemaan.

Tietenkin pelkään myös sitä, että kun en toimi enää viihdetoimistona ja sirkustirehtöörinä, ketään ei enää kiinnosta minun seurani. Totuus saattaa kirpaista. Ap

Minä olen onneksi introvertti perusluonteeltani, joten yksinäisyys ei pelota. Sitävastoin ihmisten röyhkeys on yllättänyt. Olen lopettanut terapeutin kehotuksesta puheluihin vastaamisen ja laitan myöhemmin ehkä vain viestin perään, jos koen tarvetta.

Opeteltavaa tässä on ollut paljon. Ajatusmaailma on täytynyt muuttaa kokonaan.

Anteeksi nyt vaan, mutta puheluihin vastaaminen viesteillä osoittaa kyllä käytöstapojen puutetta. Miksi et voi soittaa takaisin, jos sinulle on soitettu.

Lapsuudenperheeni tukihenkilönä ja terapeuttina olo on mullekin tuttua, mutta nyt olen päässyt siitä irti. Mulla havahtuminen tapahtui rankimman kautta. Sairastuin syöpään 40-vuotiaana ja tilanne näytti alussa siltä, että en tule selviämään.

Sairastuminen näytti todella kauhistuttavan selvästi mikä mun rooli oli perheessä. Mitään myötätuntoa en perheeltäni saanut. Vanhempani olivat vihaisia mulle, kun aiheutan heille sairastumisellani huolta. Mun rooli oli sen muiden kannattelija ja tukija, joka ei saa vaatia mitään itselleen, eikä olla koskaan heikko tai tarvitseva.

Sisareni sanoi, vaan, että en saa kuolla, koska kuka sitten kuuntelee hänen huoliaan. Niin, mitään muuta arvoahan mun elämällä ei voinut ollakaan. Nyt kun en enää suostu olemaan sisareni 24/7 kriisipalvelu, ei meillä ole enää mitään suhdetta. 

Sairastumisestani on jo parikymmentä vuotta aikaa. Selvisin, koska mulla oli sentään rakastava puoliso, joka oli sivumennen sanoen järkyttynyt perheeni suhtautumisesta kun sairastuin.

Kannattaa tosiaan havahtua ajoissa ennen kuin oma terveys alkaa kärsiä.  Ja kannattaa myös varautua siihen, että muista ihmisistä paljastuu aika ikäviä puolia kun muutat rooliasi. Syytöksiä itsekkyydestä ja piittaamattomuudesta ym. voi tulla kun vihdoin uskallat ajatella omaa hyvinvointiasi ensin.

Itseäni järkytti se, kun sairastuttuani kummitätini torui mua siitä, että enkö yhtään ajatellut, että sairastumiseni aiheuttaa vanhemmilleni huolta. Ikään kuin olisin sairastunut tahallani syöpään muita kuormittaakseni. Saman syytöksen sain myös sisareltani.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä olen ihan terapiassa harjoitellut omien rajojen tunnistamista ja niistä kiinni pitämistä.

Olen sanonut EI ensimmäisiä kertoja elämässäni ja terapeutti on rohkaissut ja kannustanut siihen.

Ympäristön tyrmistys on ollut yllätys tavallaan. Kun ovat saaneet vuosikymmenet kävellä ylitseni ja yhtäkkiä ilmoitankin että ei onnistu, minulla on muita suunnitelmia, niin jankkauksen määrä on ollut yllätys. Monen on ollut vaikea hyväksyä, etten ole enää hyväksikäytettävissä.

Tätä minäkin pelkään. Valmiiksi tuntuu jo pahalta kun joutuu nielemään kaikki ne vastuullisuuden tunteet ja irrationaaliset pelot, mutta sitten vielä siihen päälle jonkun suora jankutus ja syyllistys. En tule taipumaan, sen tiedän, mutta helppoa se ei tule olemaan.

Tietenkin pelkään myös sitä, että kun en toimi enää viihdetoimistona ja sirkustirehtöörinä, ketään ei enää kiinnosta minun seurani. Totuus saattaa kirpaista. Ap

Minä olen onneksi introvertti perusluonteeltani, joten yksinäisyys ei pelota. Sitävastoin ihmisten röyhkeys on yllättänyt. Olen lopettanut terapeutin kehotuksesta puheluihin vastaamisen ja laitan myöhemmin ehkä vain viestin perään, jos koen tarvetta.

Opeteltavaa tässä on ollut paljon. Ajatusmaailma on täytynyt muuttaa kokonaan.

Anteeksi nyt vaan, mutta puheluihin vastaaminen viesteillä osoittaa kyllä käytöstapojen puutetta. Miksi et voi soittaa takaisin, jos sinulle on soitettu.

Anteeksi vaan, pahoittelen niukkaa informaatiosisältöä. En tietenkään tee tätä kaikkien kanssa, vaan niiden ihmisten, jotka yrittävät hyötyä mahdollisimman paljon siitä, että en osaa sanoa ei, ja rimpauttelevat tuon tuostakin, pyytääkseen jotain etua itselleen.

Vierailija kirjoitti:

Lapsuudenperheeni tukihenkilönä ja terapeuttina olo on mullekin tuttua, mutta nyt olen päässyt siitä irti. Mulla havahtuminen tapahtui rankimman kautta. Sairastuin syöpään 40-vuotiaana ja tilanne näytti alussa siltä, että en tule selviämään.

Sairastuminen näytti todella kauhistuttavan selvästi mikä mun rooli oli perheessä. Mitään myötätuntoa en perheeltäni saanut. Vanhempani olivat vihaisia mulle, kun aiheutan heille sairastumisellani huolta. Mun rooli oli sen muiden kannattelija ja tukija, joka ei saa vaatia mitään itselleen, eikä olla koskaan heikko tai tarvitseva.

Sisareni sanoi, vaan, että en saa kuolla, koska kuka sitten kuuntelee hänen huoliaan. Niin, mitään muuta arvoahan mun elämällä ei voinut ollakaan. Nyt kun en enää suostu olemaan sisareni 24/7 kriisipalvelu, ei meillä ole enää mitään suhdetta. 

Sairastumisestani on jo parikymmentä vuotta aikaa. Selvisin, koska mulla oli sentään rakastava puoliso, joka oli sivumennen sanoen järkyttynyt perheeni suhtautumisesta kun sairastuin.

Kannattaa tosiaan havahtua ajoissa ennen kuin oma terveys alkaa kärsiä.  Ja kannattaa myös varautua siihen, että muista ihmisistä paljastuu aika ikäviä puolia kun muutat rooliasi. Syytöksiä itsekkyydestä ja piittaamattomuudesta ym. voi tulla kun vihdoin uskallat ajatella omaa hyvinvointiasi ensin.

Itseäni järkytti se, kun sairastuttuani kummitätini torui mua siitä, että enkö yhtään ajatellut, että sairastumiseni aiheuttaa vanhemmilleni huolta. Ikään kuin olisin sairastunut tahallani syöpään muita kuormittaakseni. Saman syytöksen sain myös sisareltani.

Hädässä ystävä tunnetaan ja kyllä tosiasia on että monella ystävä ja tuttavapiiri kutistuu kun ongelmia ja apua tarvitaan . Onneksi aviomiehesi oli aito ja rakastava , koeta unohtaa sukulaiset ja nautti elämästäsi .Tuo kummitädin sanoma on järkyttävää , kuinka on noin ajattelematon ihminen.

Vierailija kirjoitti:

Lopeta tuollainen muiden hyysääminen. Et sinä oletusarvoisesti ole vastuussa muiden viihdyttämisestä tai viihtyvyydestä.

Tosin varaudu myös sitten etukäteen siihen, että jotkut ihmiset eivät todennäköisesti tule hyväksymään sitä, että roolitat itsesi uudestaan. Saatat saada siitä ilkeätä palautetta jopa, kun kehtaat alkaa ruveta muuttamaan pelin sääntöjä.

Jotkut taa hyväksyvät asian muitta mutkitta. Mutta sitten sinun pitääkin hyväksyä se, että asiat eivät mahdollisesti tule järjestettyä. Ja toki muutkin voivat herätä siinä vaiheessa kun huomaavat että asiat eivät enää sujukaan itsestään. Siinä vaiheessa on sinun mahdollisuutesi avautua siitä mikä sinua riepoo.

Niinpä, tuo muutos voi olla muille vaikea tai jopa ylitsepääsemätön asia. Siihen on syytä varautua. 

Osa syy voi olla se, että kokevat, että heitä aiheettomasti syytetään siitä, etteivät aiemmin tehneet mitään. Ehkä olisivat voineetkin tehdä, mutta ajattelivat, että rakastat hyysäämistä tai ehkä olet siinä niiin hyvä, etteivät muut tohdi edes yrittää, kun se ilmeisesti vielä käy sinulta valtavan helposti.

Vierailija kirjoitti:

Lapsuudenperheeni tukihenkilönä ja terapeuttina olo on mullekin tuttua, mutta nyt olen päässyt siitä irti. Mulla havahtuminen tapahtui rankimman kautta. Sairastuin syöpään 40-vuotiaana ja tilanne näytti alussa siltä, että en tule selviämään.

Sairastuminen näytti todella kauhistuttavan selvästi mikä mun rooli oli perheessä. Mitään myötätuntoa en perheeltäni saanut. Vanhempani olivat vihaisia mulle, kun aiheutan heille sairastumisellani huolta. Mun rooli oli sen muiden kannattelija ja tukija, joka ei saa vaatia mitään itselleen, eikä olla koskaan heikko tai tarvitseva.

Sisareni sanoi, vaan, että en saa kuolla, koska kuka sitten kuuntelee hänen huoliaan. Niin, mitään muuta arvoahan mun elämällä ei voinut ollakaan. Nyt kun en enää suostu olemaan sisareni 24/7 kriisipalvelu, ei meillä ole enää mitään suhdetta. 

Sairastumisestani on jo parikymmentä vuotta aikaa. Selvisin, koska mulla oli sentään rakastava puoliso, joka oli sivumennen sanoen järkyttynyt perheeni suhtautumisesta kun sairastuin.

Kannattaa tosiaan havahtua ajoissa ennen kuin oma terveys alkaa kärsiä.  Ja kannattaa myös varautua siihen, että muista ihmisistä paljastuu aika ikäviä puolia kun muutat rooliasi. Syytöksiä itsekkyydestä ja piittaamattomuudesta ym. voi tulla kun vihdoin uskallat ajatella omaa hyvinvointiasi ensin.

Itseäni järkytti se, kun sairastuttuani kummitätini torui mua siitä, että enkö yhtään ajatellut, että sairastumiseni aiheuttaa vanhemmilleni huolta. Ikään kuin olisin sairastunut tahallani syöpään muita kuormittaakseni. Saman syytöksen sain myös sisareltani.

Tästä tuli mieleen vähän ohiksena se, että äitini aina suuttui minulle, kun lapsena olin sairas. Ei myötätuntoa siitä, että oli vaikka kipuja vaan sellaista tympeää, uupunutta natinaa. Kun jouduin pahan seläkivun takia pitkälle saikulla ja lopulta leikkaukseen, hän sanoi kaikki väärät asiat. Kuinka on noloa tommonen ja mitä ne nyt töissä ajattelee ja kuka sunkin työt saa tehtyä ja nyt on tulevaisuus pilalla. Kun juuri niitä itsekin mietti ja pelkäsi, että kuntoudunko leikkauksen jälkeen. Oli myös vihainen.

Ap tässä. Heti tulikin jo kokeiltua tätä ihan käytännössä. Minulta kysyttiin vuosittaisesta telttaretken järjestämisestä. Sanoin, etten järjestä tänä vuonna, mutta jos joku muu järjestää niin olen kiinnostunut osallistumaan. Heti tuli yksityisviestillä kyselyä että olenko vihainen jostain vai mikä on. Totesin, että en ole jokainen eikä mitään ole tapahtunut, mutta en tänä vuonna vain jaksa järjestää. Tämän jälkeen välittömästi kehossani laukesi lievä kuvotuksen tunne ja käsivarsia alkoi pistellä ja kämmeniä paleltaa.

Vihainen* kännykkä korjasi jokainen

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä olen ihan terapiassa harjoitellut omien rajojen tunnistamista ja niistä kiinni pitämistä.

Olen sanonut EI ensimmäisiä kertoja elämässäni ja terapeutti on rohkaissut ja kannustanut siihen.

Ympäristön tyrmistys on ollut yllätys tavallaan. Kun ovat saaneet vuosikymmenet kävellä ylitseni ja yhtäkkiä ilmoitankin että ei onnistu, minulla on muita suunnitelmia, niin jankkauksen määrä on ollut yllätys. Monen on ollut vaikea hyväksyä, etten ole enää hyväksikäytettävissä.

Tätä minäkin pelkään. Valmiiksi tuntuu jo pahalta kun joutuu nielemään kaikki ne vastuullisuuden tunteet ja irrationaaliset pelot, mutta sitten vielä siihen päälle jonkun suora jankutus ja syyllistys. En tule taipumaan, sen tiedän, mutta helppoa se ei tule olemaan.

Tietenkin pelkään myös sitä, että kun en toimi enää viihdetoimistona ja sirkustirehtöörinä, ketään ei enää kiinnosta minun seurani. Totuus saattaa kirpaista. Ap

Minä olen onneksi introvertti perusluonteeltani, joten yksinäisyys ei pelota. Sitävastoin ihmisten röyhkeys on yllättänyt. Olen lopettanut terapeutin kehotuksesta puheluihin vastaamisen ja laitan myöhemmin ehkä vain viestin perään, jos koen tarvetta.

Opeteltavaa tässä on ollut paljon. Ajatusmaailma on täytynyt muuttaa kokonaan.

Anteeksi nyt vaan, mutta puheluihin vastaaminen viesteillä osoittaa kyllä käytöstapojen puutetta. Miksi et voi soittaa takaisin, jos sinulle on soitettu.

Näin on, ei kaikki vanhukset osaa viestejä kirjoittaa.

Vierailija kirjoitti:

Minä olen ihan terapiassa harjoitellut omien rajojen tunnistamista ja niistä kiinni pitämistä.

Olen sanonut EI ensimmäisiä kertoja elämässäni ja terapeutti on rohkaissut ja kannustanut siihen.

Ympäristön tyrmistys on ollut yllätys tavallaan. Kun ovat saaneet vuosikymmenet kävellä ylitseni ja yhtäkkiä ilmoitankin että ei onnistu, minulla on muita suunnitelmia, niin jankkauksen määrä on ollut yllätys. Monen on ollut vaikea hyväksyä, etten ole enää hyväksikäytettävissä.

Sama. Olen yhtäkkiä muuttunut ikäväksi ihmiseksi, kun en ole se ikuinen myötäilijä, joka pitää kohteliaasti mölyt mahassaan ja sopeutuu tilanteeseen kuin tilanteeseen sekä tasoittelee ja hyvittelee muiden puolesta sosiaalisia tilanteita, että kaikilla olisi vaan hyvä mieli koko ajan. Että nyt olen sitten "muuttunut niin kummalliseksi ikäväksi ihmiseksi".

Vierailija kirjoitti:

Lapsuudenperheeni tukihenkilönä ja terapeuttina olo on mullekin tuttua, mutta nyt olen päässyt siitä irti. Mulla havahtuminen tapahtui rankimman kautta. Sairastuin syöpään 40-vuotiaana ja tilanne näytti alussa siltä, että en tule selviämään.

Sairastuminen näytti todella kauhistuttavan selvästi mikä mun rooli oli perheessä. Mitään myötätuntoa en perheeltäni saanut. Vanhempani olivat vihaisia mulle, kun aiheutan heille sairastumisellani huolta. Mun rooli oli sen muiden kannattelija ja tukija, joka ei saa vaatia mitään itselleen, eikä olla koskaan heikko tai tarvitseva.

Sisareni sanoi, vaan, että en saa kuolla, koska kuka sitten kuuntelee hänen huoliaan. Niin, mitään muuta arvoahan mun elämällä ei voinut ollakaan. Nyt kun en enää suostu olemaan sisareni 24/7 kriisipalvelu, ei meillä ole enää mitään suhdetta. 

Sairastumisestani on jo parikymmentä vuotta aikaa. Selvisin, koska mulla oli sentään rakastava puoliso, joka oli sivumennen sanoen järkyttynyt perheeni suhtautumisesta kun sairastuin.

Kannattaa tosiaan havahtua ajoissa ennen kuin oma terveys alkaa kärsiä.  Ja kannattaa myös varautua siihen, että muista ihmisistä paljastuu aika ikäviä puolia kun muutat rooliasi. Syytöksiä itsekkyydestä ja piittaamattomuudesta ym. voi tulla kun vihdoin uskallat ajatella omaa hyvinvointiasi ensin.

Itseäni järkytti se, kun sairastuttuani kummitätini torui mua siitä, että enkö yhtään ajatellut, että sairastumiseni aiheuttaa vanhemmilleni huolta. Ikään kuin olisin sairastunut tahallani syöpään muita kuormittaakseni. Saman syytöksen sain myös sisareltani.

Ihmiset on joskus todella outoja ja itsekkäitä ja ikäviä.

Vierailija kirjoitti:

Ap tässä. Heti tulikin jo kokeiltua tätä ihan käytännössä. Minulta kysyttiin vuosittaisesta telttaretken järjestämisestä. Sanoin, etten järjestä tänä vuonna, mutta jos joku muu järjestää niin olen kiinnostunut osallistumaan. Heti tuli yksityisviestillä kyselyä että olenko vihainen jostain vai mikä on. Totesin, että en ole jokainen eikä mitään ole tapahtunut, mutta en tänä vuonna vain jaksa järjestää. Tämän jälkeen välittömästi kehossani laukesi lievä kuvotuksen tunne ja käsivarsia alkoi pistellä ja kämmeniä paleltaa.

Hienoa! Sieltä lähtee ihan solutasolla säilötyt myrkyt liikkeelle ja aloit vapautua niistä. Mahtavaa! Tuollaiset tuntemukset on asiaan kuuluvia. Sinulla on paljon kehossasi säilöttyä pahaa oloa ja stressiä. Päästä siitä irti. Ei tunnu kivalle, mutta aina kun tuntuu tuolta voit onnitella itseäsi. Olet menossa kohti terveempää minää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä olen ihan terapiassa harjoitellut omien rajojen tunnistamista ja niistä kiinni pitämistä.

Olen sanonut EI ensimmäisiä kertoja elämässäni ja terapeutti on rohkaissut ja kannustanut siihen.

Ympäristön tyrmistys on ollut yllätys tavallaan. Kun ovat saaneet vuosikymmenet kävellä ylitseni ja yhtäkkiä ilmoitankin että ei onnistu, minulla on muita suunnitelmia, niin jankkauksen määrä on ollut yllätys. Monen on ollut vaikea hyväksyä, etten ole enää hyväksikäytettävissä.

Sama. Olen yhtäkkiä muuttunut ikäväksi ihmiseksi, kun en ole se ikuinen myötäilijä, joka pitää kohteliaasti mölyt mahassaan ja sopeutuu tilanteeseen kuin tilanteeseen sekä tasoittelee ja hyvittelee muiden puolesta sosiaalisia tilanteita, että kaikilla olisi vaan hyvä mieli koko ajan. Että nyt olen sitten "muuttunut niin kummalliseksi ikäväksi ihmiseksi".

Heh minua odottanee sama kohtalo.

Lisäksi, juuri mietin että kuinka monta kaveria minulla edes on, joiden ystävyys ei olisi yksipuolista. Olen itse opettanut heidät passiiviseksi ja sellaiseksi luultavasti jäävät. Yhdestä tulen kuulemaan luultavasti sitten kun hän tarvitsee remonttiapua tai työkaluja. Toisesta kuulen sitten kun hänen puolisonsa lähtee työmatkalle eikä paremmat kaverit ehdi tulla pitämään seuraa. Kolmannesta kuulen suunnilleen niihin aikoihin, kun hän tarvitsee seuraa tapahtumiin jonne muut ei lähde. Saapa nähdä. Luultavasti juhannus tulee oltua yksin kotona jos en järjestä mitään. Muussa tapauksessa järjestänevät pienillä porukoilla jotain keskenään, minuahan ei kutsuta sellaisiin. Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ap tässä. Heti tulikin jo kokeiltua tätä ihan käytännössä. Minulta kysyttiin vuosittaisesta telttaretken järjestämisestä. Sanoin, etten järjestä tänä vuonna, mutta jos joku muu järjestää niin olen kiinnostunut osallistumaan. Heti tuli yksityisviestillä kyselyä että olenko vihainen jostain vai mikä on. Totesin, että en ole jokainen eikä mitään ole tapahtunut, mutta en tänä vuonna vain jaksa järjestää. Tämän jälkeen välittömästi kehossani laukesi lievä kuvotuksen tunne ja käsivarsia alkoi pistellä ja kämmeniä paleltaa.

Hienoa! Sieltä lähtee ihan solutasolla säilötyt myrkyt liikkeelle ja aloit vapautua niistä. Mahtavaa! Tuollaiset tuntemukset on asiaan kuuluvia. Sinulla on paljon kehossasi säilöttyä pahaa oloa ja stressiä. Päästä siitä irti. Ei tunnu kivalle, mutta aina kun tuntuu tuolta voit onnitella itseäsi. Olet menossa kohti terveempää minää.

Mukava kuulla! Etsinpäs tästä lisää tietoa. Vinkit toki myös tervetulleita. Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ap tässä. Heti tulikin jo kokeiltua tätä ihan käytännössä. Minulta kysyttiin vuosittaisesta telttaretken järjestämisestä. Sanoin, etten järjestä tänä vuonna, mutta jos joku muu järjestää niin olen kiinnostunut osallistumaan. Heti tuli yksityisviestillä kyselyä että olenko vihainen jostain vai mikä on. Totesin, että en ole jokainen eikä mitään ole tapahtunut, mutta en tänä vuonna vain jaksa järjestää. Tämän jälkeen välittömästi kehossani laukesi lievä kuvotuksen tunne ja käsivarsia alkoi pistellä ja kämmeniä paleltaa.

Hienoa! Sieltä lähtee ihan solutasolla säilötyt myrkyt liikkeelle ja aloit vapautua niistä. Mahtavaa! Tuollaiset tuntemukset on asiaan kuuluvia. Sinulla on paljon kehossasi säilöttyä pahaa oloa ja stressiä. Päästä siitä irti. Ei tunnu kivalle, mutta aina kun tuntuu tuolta voit onnitella itseäsi. Olet menossa kohti terveempää minää.

Mukava kuulla! Etsinpäs tästä lisää tietoa. Vinkit toki myös tervetulleita. Ap

Enimmäkseen taitaa tietoa olla englanniksi, mutta keho todellakin varastoi stressiä ja se voi myöhemmin elämässä ilmetä suolistossirauksina, syöpinä, sydän- ja verisuonitauteina. Ihminen on kokonaisuus eikä keho ja mieli ole mitenkään toisistaan erillään. Jännitysniska tai päänsärky taitaa olla tästä tavasta tunnetuimpia esimerkkejä kun keho varastoi stressiä. Mutta kun niitä pahoja oloja tulee, niin muistat että ne on tunteita mitkä nyt vihdoin annat itsesi tuntea ja huomaat sekä tiedostat ne. Kun ne aikoinaan sinuun säilöttiin niin sinä et saanut niitä tuntea, koska sinun tunteilla ei ollut väliä. Sinut oli opetettu olemaan huomioimatta tunteitasi ja vain miettimään muiden tunteita. Nyt sinä olet läsnä ja tunnet ne tunteet sieltä menneisyydestä joita et saanut kokea. Ne on kaikuja, sinulla on nyt ihan hyvin ja asiat hallinnassa. Voit vaikuttaa nyt tavoilla mihin lapsena et kyennyt.