Tekisi mieli vain lähteä. Muilla ollut sama olo?

Olen 50v yh äiti. Kaksi vanhinta lasta omillaan, nuorin vasta 10 vuotias. Jotenkin en vain enää jaksaisi. En ole mitenkään masentunut, mutta elämä on jumittanut liian kauan paikoillaan. Ensin laitoin tyhmyyksissäni vuosia exän (ja lasten) tarpeet omani edelle, sitten totaali yh:na tietenkin lasten hyvinvointi oli ensisijalla. Korona-aika jumiutti elämäni entisestään; työni loppuivat juuri ennen koronaa enkä ole uutta työtä enää löytänyt... Olen aina ollut menevä ja spontaani ja seikkailullinen, tuntuu etten ole aikoihin oikeasti pystynyt toteuttamaan näitä puoliani itsessäni. Yrittänyt olen, sekä itsekseni, että lapsen (lasten) kanssa. Mutta jotenkin tukehdun tähän arjen pyöritykseen. Ahdistaa ihan suunnattomasti vaikka samalla myös nautin tästä mun elämästä. Tästä on vain jotenkin tullut liian tuttua, liian paljon toistoa, liian "kesyä". Tarvitsisin uusia positiivisia haasteita, mutta vaikka olen aktiivisesti etsinyt, en ole niitä elämääni saanut, kuin ehkä ihan hetkittäin. Tuntuu, että kutistun ihmisenä.

Nyt olen alkanut haaveilemaan, että lähtisin kiertämään Eurooppaa tehden vapaaehtoistöitä ja maksettuja hommia erilaisilla (pien)tiloilla. Ottaisin koiran ja rinkan ja pienen teltan ja siinä se. Ainakin vuodeksi. Nuorin menee isälleen kuukaudeksi kesällä. Silloin lähtisin ja ilmoittaisin aika pian, että en ole tulossa takaisin. Saisi mies vihdoinkin ottaa vastuuta edes yhdestä lapsestaan. Lasta tietenkin kaipaisin, mutta hänellä on isänsä ja tottakai pitäisin aktiivisesti yhteyttä.
Juu, naivia unelmointia ehkä, mutta ajatus siitä, että jollain tasolla tämä voisikin olla mahdollista kutkuttaa ihanasti. Vihdoinkin taas repäistä, voida heittäytyä, uskaltaa kohdata uutta ja tuntematonta.
Onko muita joilla ollut samanlaisia oloja? Teitteko jotain? Miten se olo meni pois? Aloititko seikkailun?