Lue keskustelun säännöt.
Kertoako miehelle, että epäilen hänen äitinsä kaltoinkohdelleen häntä lapsena?
29.05.2022 |
Mieheni puhuu äidistään aika vähän, mutta vain hyvin positiivisia asioita, tyyliin että hänen äiti on uhrannut koko elämänsä poikansa hyvinvoinnin eteen ja ollut tåydellinen äiti. Mutta ei siis puhu näitä asioita usein, kerran kaksi vuodessa ehkä.
Mies puhuu lapsuudestaan hyvin vähän, vaikka välillä kyselen siitä. Ei usein halua vastata. Minulle on kuitenkin muutamista asioista tullut olo, että miehen äiti olisi jättänyt mieheni vauvana ja pienenä lapsena vaille läsnäoloa ja huolenpitoa, jopa niin, että välillä ajattelen asian täyttävän lievän henkisen kaltoinkohtelun merkit.
Kannattaako tällaista asiaa ottaa puheeksi miehen kanssa vai ei? Taustaksi, että meillä itsellä on viisi vuotta juuri täyttänyt lapsi.
Kommentit (42)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kannattaisiko tarkastella sitä oma äitiyttäsi ja miettiä oletko vanhempana kuitenkaan niin ylivertainen ja erinomainen kuin kuvittelet?
Joo, tarkastelen omaa äitiyttäni joka päivä enkä missään määrin pidä itseäni jonain ylivertaisena äitinä. Olen käynyt terapiassakin puhumassa siitä miten oma lapsuuteni on vaikuttanut omaan äitiyteeni.
P.S. Mikä aloituksessani oli sellaista, että sain näin hyökkäävän kommentin kuin tämä, johon nyt kommentoin?
Ap
Voin vakuuttaa, että miestä vain ärsyttää jos alat keksimään hänelle lapsuudentraumoja. Jos teillä on eri näkemyksiä vauvan tarpeisiin vastaamisesta, asiasta pitää puhua sen vauvan tarpeiden eikä psykohömpän pohjalta.
Sinä et ole miehen terapeutti.
No miehen äiti kertoi minulle, että ei koskaan ottanut vauvaa syliin jos vauva itki tai antanut maitoa tms vaan meni eri huoneeseen ja jätti vauvan yksin itkemään ja odotti vaikka tunnin että vauva lopulta lopetti itkun.
En minä yritä olla mikään terapeutti mutta mietin tässä, että tekisi mieli puhua asiasta miehen kanssa jotenkin.
Ap
Kyllähän tuo ikävältä kuulostaa, mutta kyllä se puhuminen pitäisi lähteä miehestä. Yleensä puolison vanhempien arvostelu on tulenarka aihe, varsinkin kun miehellä on asiasta oma tulkintansa.
Voit esimerkiksi pyytää miestä mukaan neuvolaan ja siellä ottaa puheeksi vauvan tarpeisiin vastaamisen, kysyä vaikka terveydenhoitajan näkemystä viittaamatta mitenkään mieheen. Kuuntelisiko mies ulkopuolisia? Tai kärsivällisesti selostaa, miksi vauva tarvitsee aikuista missäkin tilanteessa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Onpa ikävä, että tähänkin ketjuun sitten tunki heti alkuun vauvapalstan "Tiina", jolla ei ole muuta tekemistä kuin muiden solvaamista ja ketjujen tuhrimista. Luulisi että sinä jo yli viisikymppinen nainen olisit jo keksinyt elämässäsi muutakin tekemistä kuin täällä meuhkaamista.
Tuosta ne avioerot lähtee kehittymään. Vaimo ei ole tyytyväinen miehen tapaan hoitaa lasta, vahtii, kyttää, korjaa ja motkottaa. Mies ei lopulta kestä henkistä vankilaa ja lähtee.
Minä olen kyllä joihinkin asioihin sanonut, että ei ole normaalia tuollainen käytös äidiltä lasta kohtaan miehelleni. Samalla kuitenkin tiedostaen, että varmasti joitakin traumoja olen omillekin lapsilleni aiheuttanut. Ja traumoja olen minäkin saanut. Ja tällä iällä tiedän jo monen ystävänkin lapsen traumoja saaneen. Me kun olemme ihmisiä, ja omat lapset tapaavat asettaa meidät äärimmäisiin stressitilanteisiin. Jos siinä on lisäksi uupumusta tai masennusta, niin kyllä siinä tulee hoidettua huonosti tilanteita. Mielestäni siinä on kuitenkin ero menettää hermonsa lapsen raivareissa kuin että lapsen ja vanhemman välinen vuorovaikutus sisältää jatkuvasti esimerkiksi henkisestä väkivaltaa.
Erona teidän tilanteeseen kuitenkin se, että nuo asiat ovat olleet tilanteita joista mieheni on minulle puhunut. Olet oikeassa siinä, että ei ole normaalia puhua että oma äiti on uhrannut elämänsä itsen eteen. Ellei satu olemaan esimerkiksi sairastanut jotain sairautta ja äiti on sen vuoksi jäänyt kotiin tms. Ei myöskään ole normaalia puhua vanhemmistaan vain pari kertaa vuodessa puolisolleen.
Et silti voi tietää, että miehesi äiti olisi häntä laiminlyönyt, jos miehesi ei ole sellaisista tilanteista koskaan sinulle kertonut. Jos olet tyytymätön miehesi tapaan hoitaa asioita ja hän ei selvästi kykene puhumaan kanssasi asioista (esim. omat lapsuuden kokemukset ovat asioita joita yleensä jonkin verran suhteessa jaetaan) niin ehdota hänelle pari/perheterapiaa?
Mitä tarkoitat lievällä kaltoinkohtelulla? Jokainen meistä on kokenut lievää kaltoinkohtelua eikä sitä tarvitse vetää esimerkiksi.
Jos olet huolissasi miehestä, niin sitten ymmärrän. Mutta kukaan ei sairastu lievästä kaltoinkohtelusta.
JOs taas kasvatismenetelmäyåt eroavat, vetoa tieteeseen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
No ei ole järkevää kertoa miehelle, että häntä on mielestäsi laiminlyöty lapsena (vaikka tuo mitä kerroit anopista kuulostaa kyllä laiminlyönniltä, vähintään).
Tuo kyllä varmasti vaikuttaa miehen omaan vanhemmuuteen.
Ehkä voisit lähestyä asiaa lapsen tarpeiden kautta. Kertoa miehelle, mitä lapsi tarvitsee mm saadakseen kokemuksen turvassa olosta. Ja miksi se on tärkeää. Pidä lapsen tarpeet puheissa. Ammattiapuakin on tarjolla mm perheneuvolassa mutta myös yksityisesti.
Ennenhän jopa suositeltiin, että lapsi jätetään yksin itkemään, ettei opi pompottelemaan muita.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kannattaisiko tarkastella sitä oma äitiyttäsi ja miettiä oletko vanhempana kuitenkaan niin ylivertainen ja erinomainen kuin kuvittelet?
Joo, tarkastelen omaa äitiyttäni joka päivä enkä missään määrin pidä itseäni jonain ylivertaisena äitinä. Olen käynyt terapiassakin puhumassa siitä miten oma lapsuuteni on vaikuttanut omaan äitiyteeni.
P.S. Mikä aloituksessani oli sellaista, että sain näin hyökkäävän kommentin kuin tämä, johon nyt kommentoin?
Ap
Voin vakuuttaa, että miestä vain ärsyttää jos alat keksimään hänelle lapsuudentraumoja. Jos teillä on eri näkemyksiä vauvan tarpeisiin vastaamisesta, asiasta pitää puhua sen vauvan tarpeiden eikä psykohömpän pohjalta.
Sinä et ole miehen terapeutti.
No miehen äiti kertoi minulle, että ei koskaan ottanut vauvaa syliin jos vauva itki tai antanut maitoa tms vaan meni eri huoneeseen ja jätti vauvan yksin itkemään ja odotti vaikka tunnin että vauva lopulta lopetti itkun.
En minä yritä olla mikään terapeutti mutta mietin tässä, että tekisi mieli puhua asiasta miehen kanssa jotenkin.
Ap
Kyllähän tuo ikävältä kuulostaa, mutta kyllä se puhuminen pitäisi lähteä miehestä. Yleensä puolison vanhempien arvostelu on tulenarka aihe, varsinkin kun miehellä on asiasta oma tulkintansa.
Voit esimerkiksi pyytää miestä mukaan neuvolaan ja siellä ottaa puheeksi vauvan tarpeisiin vastaamisen, kysyä vaikka terveydenhoitajan näkemystä viittaamatta mitenkään mieheen. Kuuntelisiko mies ulkopuolisia? Tai kärsivällisesti selostaa, miksi vauva tarvitsee aikuista missäkin tilanteessa.
Lapsi ei ole enää vauva, vaan jo viisi. Ja tuo oli vain yksi esimerkki useista vastaavantapaisista. En ole ottanut asiaa puheeksi, koska en ole tiennyt olisiko se viisasta, vaikka tosiaan vuosia tässä on jo kulunut. Mutta jotenkin minua vaivaa se, että tiedän miejen lapsuudesta kaltoinkohtelun merkit täyttäviä asioita ja samalla mies sanoo äidistään aina, että oli täydellinen äiti. En tiedä mitä asiasta pitäisi ajatella.
Ap
Kaikesta pitää voida puhua puolison kanssa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kaikesta pitää voida puhua puolison kanssa.
Tätä mietin. Mutta voiko oikeasti kaikesta?
Ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kaikesta pitää voida puhua puolison kanssa.
Tätä mietin. Mutta voiko oikeasti kaikesta?
Ap
Ei tietenkään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En ymmärrä, miksi ihmiset kirjoittaa aloittajalle niin rumia kommentteja. Kysymys on ihan ymmärrettävä.
Itse en ehkä ottaisi asiaa sellaisenaan esiin, ellet ole aivan varma, että mies pystyy ottamaan sanomasi vastaan ja keskustelemaan aiheesta. Keskustelu olisi varmasti hyvä ja tärkeä käydä, mutta mies saattaisi kokea tuon asian esiin nostamisen hyökkäävänä ja asettua puolustuskannalle.
Vierailija kirjoitti:
En ymmärrä, miksi ihmiset kirjoittaa aloittajalle niin rumia kommentteja. Kysymys on ihan ymmärrettävä.
Itse en ehkä ottaisi asiaa sellaisenaan esiin, ellet ole aivan varma, että mies pystyy ottamaan sanomasi vastaan ja keskustelemaan aiheesta. Keskustelu olisi varmasti hyvä ja tärkeä käydä, mutta mies saattaisi kokea tuon asian esiin nostamisen hyökkäävänä ja asettua puolustuskannalle.
Aloittaja vaikuttaa ihan asialliselta ja rauhallisesti asiaa pohtii. Ihmeen rumia kommentteja tänne AP:lle tosiaan kirjoitettu. Ihan kuin kommentoijilla olisi jotenkin osunut pilkka omaan nilkkaan ja siltä pohjalta sitten hyökänneet.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jos hänet on jätetty heitteille vauvana tai 1 vuotiaana, hän ei todellakaan muista sitä, vaikka muistuttaisit. Pahimmassa tapauksessa hänen mielensä kehittää jonkun valemuiston asiasta, joka saa hänen mielenterveytensä järkkymään.
Yleensähän miehet ottavat vanhemmuuden mallin isältään.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mitä ajattelit tuolla saavuttaa? Pahan mielen miehelle, ja ärsytyksen kun urkit aiheesta josta hän ei selvästikään halua puhua?
Asia vaikuttaa hänen tapaan olla itse isä. Siksi haluaisin siitä puhua. Mutta mietin, että onko ollenkaan viisasta sanoa mitään. Ap
Ei ole viisasta ja tuskin vaikuttaa muuhun, kun että mies ajattelee naineensa vinksahtaneen naisen, jolle pitäisi keksiä jotain tervejärkistä ajanvietettä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kannattaisiko tarkastella sitä oma äitiyttäsi ja miettiä oletko vanhempana kuitenkaan niin ylivertainen ja erinomainen kuin kuvittelet?
Joo, tarkastelen omaa äitiyttäni joka päivä enkä missään määrin pidä itseäni jonain ylivertaisena äitinä. Olen käynyt terapiassakin puhumassa siitä miten oma lapsuuteni on vaikuttanut omaan äitiyteeni.
P.S. Mikä aloituksessani oli sellaista, että sain näin hyökkäävän kommentin kuin tämä, johon nyt kommentoin?
Ap
Terapiassa puhuminen ei tee kenestäkään hyvää äitiä! Todella monet vetoavat omaan terapiaansa keksiessään muille ongelmia ymmärtämättä sitä, että tervepäiset ei edes tarvitse terapiaa! Se on hoitomuoto. Lyhytterapia taas on pelkkää kaupallista höttöä, sille ei ole edes mitään kriteerejä.
Kerro ihmeessä asiasta miehellesi ja siitä eteenpäin joka kerta kun olet vihainen tai surullinen, niin miehesi nostaa esille sinun lapsuutesi ja epäilee, että kärsit joistain muinaisista traumoista. Jos älähdät miehelle sukista lattialla, voi mies hyvällä omallatunnolla sanoa, että sinun siisteyskasvatuksesi (siis pottailu) ei lapsena ehkä onnistunut ja koet siksi kaiken epäsiisteyden ahdistavana ja pelkäät taas päätyväsi ummetuksen uhriksi. Ja kun lapsesi uhmaiässä tekee jotain, huokaisee mies, että kun on tuollainen traumatisoitunut äiti, niin miten se osaisi edes lasta kasvattaa.
Vierailija kirjoitti:
Hän on mies. Olutta ja makkaraa. Lätkää. Gigantista uus lelu. Koirat on kivoi. Lumilapio. Autonrenkaat.
Unohdit seksin, joka on miehillä päätavoite aina kuten eläimillä.
Luulin että itku vahvistaa keuhkoja.