Milloin lapsen kanssa helpottaa?

Kahden aikuistuneen vanhempana sanoisin, että hankalimmat ajat ovat olleet alle 4 kk, n. 3-4 v ja 15-18 v.

Eka helpotus tulee silloin, (meillä n. 4-6kk) kun nukkuu kokonaisia öitä. Toka helpotus tulee sitten, kun menee päivähoitoon. Kolmas helpotus tulee noin 3v, kun on jo vähän omatoimisuutta. Neljäs helpotus tulee 7v ekaluokkalaisena. Seuraava tulee noin 12v kun osaa enemmän ottaa vastuuta itsestään esim. herätys, ruokailu, ja kun voi jättää vaikka illaksi yksin kotiin. Seuraava tulee noin 16v kun menee lukioon/amikseen ja itsenäistyy lisää. Seuraava tulee 18v kun on täysi-ikäinen ja sitten seuraava kun muuttaa pois kotoa. Tai no se ei aina ole kovin helppoa.

Sanomattakin osa ymmärtää että tämä ei tietenkään päde kaikkiin lapsiin, nuoriin tai perheisiin, joten sitä toista osaa varten kirjoitan nyt tämän näkyviin.

Nyt helpotti, sanoi mummo, kun sai nuorimmankin lapsensa vanhainkotiin.

Vierailija kirjoitti:

Näin kolmen (kohta jo aikuisen) lapsen äitinä sanoisin, että vauva osuus oli se helpoin homma.

Samaa mieltä.

Kaisi aikuista lasta.

Mun mielestä helpoin vaihe oli ikävuodet 9-13. Kun lapsi pärjää hyvin yksinänsä jo erilaisissa tilanteissa, kesien järjestelyt eivät ole yhtä painajaista ja murrosikä ei ole vielä puhjennut.

Sitä varten vanhuksille iskee dementia. Mummot muuten miettisi ja huolehtisi, muistaako 70v. esikoinen ottaa lääkkeet jne.

Vierailija kirjoitti:

Voivoi ,ei helpota niin kauan kun elät. Aina niistä on huolta ja kaikenlaista ,lapsistaan. Nehän on helppoja niin kauan kun on siinä äidin ja isän silmien alla, pienet lapset polkevat äidin helmoja,isot lapset äidin sydäntä. Niin se vaan on. Nauttikaa pikku lapsi ajasta, huolet kasvaa lasten kasvaessa.

Täysin totta, komppaan. Kerran äiti aina äiti. Pienet lapset pienet murheet, isot lapset suuret murheet.

Vierailija kirjoitti:

Sitä varten vanhuksille iskee dementia. Mummot muuten miettisi ja huolehtisi, muistaako 70v. esikoinen ottaa lääkkeet jne.

Dementia ei iske vaan hiipii salakavalasti ja pikkuhiljaa. T. Dementikon omainen.

Sitten kun lapsi on n. 25v jos on päässyt naimisiin. Hyysääminen siirtyy puolisolle.

4v ylöspäin alkaa olla aika mukavaakin jutella jo kaikkea. Kuusivuotias on jo helppo, ja siitäeteenpäon aina helpottaa (joskin voin puhua vain ysiluokkalaisten saakka, en tiedä vieläkö sen jälkeen ehtii ruveta vaikeaksi jollain tavalla, voin kuvitella ettäjotain voi tulla, parisuhdemurheita tms ties mitä, mutta varsinaiseen kysymykseen sanoisin ehkäettä 6 v. Siitä eteenpäin helppoa.

Sitten helpottaa kovasti kun oppivat puhumaan ja nukkuvat yöt. Aina niistä huolissaan on mutta jatkuva rääkyminen ja yövalvominen meinasi viedä järjen.

Lapseni 44v ja 39v.

Huolet ei lopu.

Sen verran pitkään se kestää, ettei useampaa tarvitse hankkia.

16- ja 18-vuotiaiden äitinä sanoisin, että enemmän lapset mua valvottaa nyt kuin vauvoina :-) Sanonta pienet lapset, pienet murheet; isot lapset, isot murheet on todella osuva. Minulla on kaksi koulussa hyvin pärjäävää nuorta, joilla on ystäviä ja elämä mallillaan, mutta kyllä silti välillä haikailen, miten helppoa oli, kun lapset olivat pieniä.

Ei kannata odottaa jotain tiettyä ikää vaan yrittää nauttia joka ikävaiheesta. Jokaisessa on nimittäin paljon hyvää ja paljon raskasta.

Lapsen kasvatus helpottuu siinä kohtaa kun on onnistunut lapsen kasvatuksessa.

Ihme vastauksia täällä. Oman kokemuksen mukaan tuo on juuri se rankin ikä. Helpottaa 2-vuotiaana ja siitä eteenpäin, kun lapsi osaa puhua ja kertoa tarpeensa. Vaipatkin jää pois jne. Uhmaikä ei ollut ainakaan meillä mitään tuohon ikävaiheeseen verrattuna, vaikka uhmaa olikin.

Varsinkin ensimmäisen sivun vastauksista tulee sellainen fiilis, että vanhemmilla on oikein tarve kilpailla siitä, kenellä on kamalinta ja rankinta ja mitätöidä toisten tuntemuksia (et tiedä vielä mistään mitään jos pidät tuota rankkana jne. kommentit). Odotan ensimmäistä omaani ja olen elänyt bonuslasten kanssa, jotka ovat nyt koululaisia. Monesta vastauksesta saa sellaisen kuvan, että lasten kanssa on ihan kamalaa ja hirveää ja kauhean raskasta ja ilo ja kaikki on poissa loppuiäksi. Ja että sellaista se nyt vain on ja se on normaalia. Itseäni ehkä vähän hämmästyttää kamaluudella kilpailu, koska vaikka bonukset eivät ole omia ja vaikka toisella bonuksella onkin mt-puolen probleemaa, niin koen silti elämän lasten kanssa ihanaksi. Toki vaikeita hetkiä ja kausia on, lapsen vakava mt-oireilu on aina raskasta.

Enkä siis tarkoita lytätä missään nimessä muiden kokemuksia, mutta ihmettelen vähän, että ihanko todella näin moni ajattelee, että lasten kanssa on rankkaa vauvasta vaariin?

Ap, riippuu paljon lapsesta ja vanhemman persoonasta mikä itse kenellekin on rankkaa. Itse nautin jo noin 5-vuotiaiden kanssa touhuamisesta, veikkaan että vauvaikä tulee olemaan rankkaa juuri sen takia, kun lapsi vaatii niin paljon ja aikaa hengähtää on niin vähän. Ja tunnen itseni ja tiedän, että univelka on minulle vakava asia, sillä olen kärsinyt unettomuudesta pariinkiin otteeseen aikaisemmin ja se aktivoituu päälle herkästi. Saas nähdä millainen vauva-aika tulee olemaan, jaksamista sinulle!

Vierailija kirjoitti:

Lapseni 44v ja 39v.

Huolet ei lopu.

Sama.

Tuota olen myös usein kuullut, pieni lapsi pienet murheet, iso lapsi isot murheet... miten niitä murheita muka voi suuruusjärjestykseen laittaa. :D Murheet on kyllä erilaisia, mutta isompi lapsi on helpompi kuin vaikka 5-vuotias jota ei voi jättää mihinkään vielä yksin. Kouluikäinen pärjää jo hetken. Teini etenkin pärjää, voit käydä kaupassa oli lapsi kotona tai ei. Ja eihän kaikki teinit ole kaoottisia epäluotettavia, sitten ymmärränkin murheet jos saa koko ajan pelätä ottaako hatkat, mistä löytyy ja missä porukassa. 

Aikuisen jaksaminen kyllä helpottuu kun lapsi kasvaa. Vaikka ainahan lapsista huolehtii. 

Isomummo sanoi aikoinaan, että pieni lapsi polkee syliä ja iso sydäntä.

Kasvatti kartanon työmiehen vaimona 12 lasta. Yksi kaatui sodassa, 2 on vielä elossa.