Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Nepsylapsen äitinä olen kateellinen
28.05.2022 |
Olen siis kateellinen perheille jossa kaikki lapset ovat " normaaleja". Miten helppoa kaikki onkaan. Ei tarvitse miettiä jokaista skenaariota jokaiseen tilanteeseen valmiiksi, kukaan ei kokoajan huuda ja häiritse muita kotona. Voi reissata, kutsua sukulaisia kylään ja käydä ravintolassa.
Autistisen lapsen kanssa nämä ovat vain haaveita enää, yritetty on mutta nyt vihdoin tajuttu luovuttaa.
Meilläkin on useampi lapsi, joten tiedän millaista on tavallisen lapsen kanssa. Äärimmäisen helppoa, vaikka toki heilläkin on omat ongelmat ja murheet. Ne eivät kuitenkaan määritä perheemme arkea. Luulen että sellaiset vanhemmat joiden lapset ovat terveitä ja tavallisia, eivät osaa arvostaa sitä tarpeeksi.
Älkää ymmärtäkö tätä väärin. Usein normaaleja asioita ei arvosta, ennenkuin ne menettää.
Kommentit (63)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kannattaa selvittää omat geenit ja geeniperimä,
ennen kuin alkaa lisääntymään.
Aika huonoa ainesta nykyään, kun joka toisella lapsella on jotain nepsy, nipsu oireita.
Vierailija kirjoitti:
Öö. Tavalliset lapset saattaa huutaa ja häiritä. Mutta eivät koko ajan. He eivät huuda bussissa itkevälle pikkuvauvalle että turpa kiinni h*m*. Tai kylään tullutta tätiä ei heitellä tavaroilla ja haukuta. Tai vähimmilläänkin vieras kotona saa aikaan ulinan ja kirosanojen tulvan niin kauan kuin vieras meillä on.
Aamu alkaa ulinalla, huudahteluilla ja kirkumisäänillä. Ei hänellä silloin mitään hätää ole. Mitä nyt naapurit valittaa.
Missään ei voi olla, kaikki äänet ärsyttää, aistit kuormittuu. Apua ei ole löytynyt.
Toki tämän lapsen lisäksi meillä on niitä tavallisia huolia, kuten sairauksia ja rahahuolia
-ap
Älä kuitenkaan käytä voimiasi kenenkään kadehtimiseen, se vain katkeroittaa, ja vie viimeisenkin ilon elämästä. Ongelmansa on muillakin, ja voi olla sellaisia, että olet kiitollinen, ettei ole omalla kohdalla.
Vierailija kirjoitti:
Kannattaa selvittää omat geenit ja geeniperimä,
ennen kuin alkaa lisääntymään.
Aika huonoa ainesta nykyään, kun joka toisella lapsella on jotain nepsy, nipsu oireita.
Kyllä mulle ja miehelle tuli ihan puun takaa nämä nepsylapset. Kun kuopus sai diagnoosin 11 vuotiaana niin havahduin tutkimuspapereita lukiessa että kuulostaa ihan mieheltä. Mies pääsi tutkimuksiin ja sai diagnoosin. Ei ne ongelmat ole aina mitenkään silmille hyppääviä. Miestäkin hoidettu vuosia masennuksena ja uupumuksesta. Nyt kun sai oikean diagnoosin ja lääkityksen niin on kuin eri ihminen, kaikessa hyvässä.
Ymmärrän Ap;n tunteet kateudesta. Samanlaisia ajatuksia on itsellänikin ollut as-lapsen vanhempana. Varsinkin kun apuverkosto ympärillä kuivui olemattomiin, vaikka alunperin sitä kuvitteli olevan ihan riittävästi. Meillä kuitenkin vaikeudet ovat iän myötä helpottaneet merkittävästi ja sanoisin että tuo nepsylapsi on teininä jopa normaalia helpompi. Onhan tuo alkutaival ollut melkoinen kun normaaliin sisarukseen vertaa, mutta todellakin voin olla hyvillä mielin nykytilanteeseen. Ehkä teilläkin aika tekee tehtävänsä, vaikkei ongelmia kokonaan poista! Toivon sydämestäni jaksamusta teille!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minulla on kaikki lapset nepsyjä joten olen onnellisen tietämätön millaista on olla ja kasvattaa normaalia lasta. Se on ehkä ihan hyvä.
Joo. Kun on yhden todella vaikean erityislapsen kanssa elänyt vuosia, ja sitten saa lapsen, jolla on kyllä niitä samoja erityispiirteitä, mutta ei likikään yhtä paljon/vaikeita, kuin edellisellä, tuntuu se vähän helpompi oikeasti helpolta lapselta. Ja kun kertoo jollekin, kuinka helppo lapsi on, mainitsematta sitä helppoutta, saa kuulla kauhisteluja "kuinka sinä jaksat?" Niin, siis kyllähän tämän kanssa jaksaa, kun ei ole muuta kuin nämä. ...
Edelliselle nro 23 totean, että pitäisi selvittää myös kumppamin perimä...
Ymmärrän hyvin ap:tä, munkin lapsi on autistinen. Onneksi jo aikuinen. Alle 10v tasolla, koska on myös keva. Asuu 24/7 valvotussa palveluasunnossa, eikä kykene itsenäiseen elämään, ei edes ulkoiluun itsenäisesti.
Lapseni on aina ollyt erittäin haastava, vahva itsepäinen persoona autismin lisäksi. On karkaillut, saanut silmittömiä raivareita näennäisesti ilman syytä (ääniyliherkkyys, eli esim. vuvan itku tai koiran haukkuminen aiheuttaa jumiraivaron, joka kestää puoli päivää) valvonut yöt 1/3 elämästään jne. Niiden lisäksi vielä vaikeat allergiat, sisäilmalle oireileminen, migreeni ym. "tavalliset sairaudet".
Kun lapseni oli pieni, yritin viedä häntä tivoliin, uimahalleihin ym. mutta häntä ei ne kiinnostanut, ja reissut olivat raskaita. Kehitysvamman vuoksi hän ei ymmärtänyt mikä niissä muka on kivaa. Pelkäsi, arasteli, äänet ja virikkeet teki pahaa.
Olin tuolloin kuolemanväsynyt, ja kateellinen "normaaleille" lapsiperheille. Jäin vielä yksinhuoltajaksi, kun AS-piirteinen mies ei jaksanut erityislasta. Olin 24/7 omaishoitaja monta vuotta. En saanut mistään apua/ tukea, kukaan ei jaksanut hoitaa lasta, ei edes lastensuojelun järjestämä tukiperhe. Sain vain välillä lakisääteiset omaishoitajan vapaat, ja nekin oli toisella paikkakunnalla. Meillä ei köynyt vieraita, emmekä. voineet käydä missään, lapsi kirkui, huusi, nauroi kovalla äänellä, ja roikkui minussa ja vieraissa, jos joku tuli käymään. Elimme täysin eristyksissä, enkä tavannut muita kuin kaupan ym. myyjiä ja lapset terapeutit ym. ammattilaisia. Koulunkäynnin/ iltapv hoidon ohjaajat, tukiperheen vanhemmat jne sanoivat suoraan, että ovat puolikuolleita työpäivän jälkeen. Minun piti jaksaa yksin.
Lapsi muutti jo alaikäisenä pois, koska häntä ei voinut enää vahtia/ valvoa kotioloissa, karkaili myös yöllä.
En ole vieläkään toipunut 16 vuoden yövalvomisisita ja 24/7 hoitotyöstä. En kestä lainkaan stressiä, en pysty enää olla normaalilla tavalla ihmisten seurassa vaan uuvun, en kykene enää palaamaan työelämään. Parhaat nuoruus-ja työvuodet meni jo, edessä on vain pitkä alamäki hautaa kohti.
Lapseni on aikuinen, ja kehitystaso on nyt sellinen, että han haluaa leikkikentälke, HopLoppiin, tivoliin, Jukuparkiin, Puuhamaahan jne. Arvatkaa jaksanko enää viedä häntä, ja onko kivaa viedä isoa aikuista sinne pikkulasten keskelle pyörimään..
Autisteilla on usein kehitysvamma, sekä epilepsia ym. sairauksia. Nykyinen tautiluokituksen muutos, joss on "autismikirjon sairaudet", tai puhe nepsyistä on karhunpalvelus haastaville autisteille, joita on paljon. Kun aiemmin AS tmv nepsy kykeni normaaliin koulujörjeatelmään, oposkwlwman ammatin, löytämään kumppnin jne, autistinen (+keva) uuvuttaa kaikki ihmiset ympäriltään, kunnes päätyy palveluasuntoon.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kannattaa selvittää omat geenit ja geeniperimä,
ennen kuin alkaa lisääntymään.
Aika huonoa ainesta nykyään, kun joka toisella lapsella on jotain nepsy, nipsu oireita.Kyllä mulle ja miehelle tuli ihan puun takaa nämä nepsylapset. Kun kuopus sai diagnoosin 11 vuotiaana niin havahduin tutkimuspapereita lukiessa että kuulostaa ihan mieheltä. Mies pääsi tutkimuksiin ja sai diagnoosin. Ei ne ongelmat ole aina mitenkään silmille hyppääviä. Miestäkin hoidettu vuosia masennuksena ja uupumuksesta. Nyt kun sai oikean diagnoosin ja lääkityksen niin on kuin eri ihminen, kaikessa hyvässä.
Meilläkin esikoinen sai diagnoosin vasta 10-vuotiaana, siinä vaiheessa oli jo kaksi muutakin lasta maailmassa. Vaikea niitäkään oli enää palauttaa.. Nyt on jokaisella diagnoosi, keskimmäinen on onneksi joiltain osin lähes normaali. Voin sanoa, että rankkaa on, mutta toisaalta en tiedä muustakaan.
Vierailija kirjoitti:
Edelliselle nro 23 totean, että pitäisi selvittää myös kumppamin perimä...
Ymmärrän hyvin ap:tä, munkin lapsi on autistinen. Onneksi jo aikuinen. Alle 10v tasolla, koska on myös keva. Asuu 24/7 valvotussa palveluasunnossa, eikä kykene itsenäiseen elämään, ei edes ulkoiluun itsenäisesti.
Lapseni on aina ollyt erittäin haastava, vahva itsepäinen persoona autismin lisäksi. On karkaillut, saanut silmittömiä raivareita näennäisesti ilman syytä (ääniyliherkkyys, eli esim. vuvan itku tai koiran haukkuminen aiheuttaa jumiraivaron, joka kestää puoli päivää) valvonut yöt 1/3 elämästään jne. Niiden lisäksi vielä vaikeat allergiat, sisäilmalle oireileminen, migreeni ym. "tavalliset sairaudet".
Kun lapseni oli pieni, yritin viedä häntä tivoliin, uimahalleihin ym. mutta häntä ei ne kiinnostanut, ja reissut olivat raskaita. Kehitysvamman vuoksi hän ei ymmärtänyt mikä niissä muka on kivaa. Pelkäsi, arasteli, äänet ja virikkeet teki pahaa.
Olin tuolloin kuolemanväsynyt, ja kateellinen "normaaleille" lapsiperheille. Jäin vielä yksinhuoltajaksi, kun AS-piirteinen mies ei jaksanut erityislasta. Olin 24/7 omaishoitaja monta vuotta. En saanut mistään apua/ tukea, kukaan ei jaksanut hoitaa lasta, ei edes lastensuojelun järjestämä tukiperhe. Sain vain välillä lakisääteiset omaishoitajan vapaat, ja nekin oli toisella paikkakunnalla. Meillä ei köynyt vieraita, emmekä. voineet käydä missään, lapsi kirkui, huusi, nauroi kovalla äänellä, ja roikkui minussa ja vieraissa, jos joku tuli käymään. Elimme täysin eristyksissä, enkä tavannut muita kuin kaupan ym. myyjiä ja lapset terapeutit ym. ammattilaisia. Koulunkäynnin/ iltapv hoidon ohjaajat, tukiperheen vanhemmat jne sanoivat suoraan, että ovat puolikuolleita työpäivän jälkeen. Minun piti jaksaa yksin.
Lapsi muutti jo alaikäisenä pois, koska häntä ei voinut enää vahtia/ valvoa kotioloissa, karkaili myös yöllä.
En ole vieläkään toipunut 16 vuoden yövalvomisisita ja 24/7 hoitotyöstä. En kestä lainkaan stressiä, en pysty enää olla normaalilla tavalla ihmisten seurassa vaan uuvun, en kykene enää palaamaan työelämään. Parhaat nuoruus-ja työvuodet meni jo, edessä on vain pitkä alamäki hautaa kohti.
Lapseni on aikuinen, ja kehitystaso on nyt sellinen, että han haluaa leikkikentälke, HopLoppiin, tivoliin, Jukuparkiin, Puuhamaahan jne. Arvatkaa jaksanko enää viedä häntä, ja onko kivaa viedä isoa aikuista sinne pikkulasten keskelle pyörimään..
Autisteilla on usein kehitysvamma, sekä epilepsia ym. sairauksia. Nykyinen tautiluokituksen muutos, joss on "autismikirjon sairaudet", tai puhe nepsyistä on karhunpalvelus haastaville autisteille, joita on paljon. Kun aiemmin AS tmv nepsy kykeni normaaliin koulujörjeatelmään, oposkwlwman ammatin, löytämään kumppnin jne, autistinen (+keva) uuvuttaa kaikki ihmiset ympäriltään, kunnes päätyy palveluasuntoon.
Voi sinua Itselläni myös kehitysvammainen aikuinen lapsi, mutta hän kykenee asumaan asumisohjauksen turvin omassa asunnossa. Lapsen ollessa pienempi tipahdimme johonkin outoon välimaastoon, kun lapsi ei kuulunut normaalien tukitoimien piiriin (esim. perheneuvolaan ei huolittu), mutta ei kuitenkaan ollut riittävän vammainen vammaispalveluiden piiriin. Ikävuodet 11-17 olivat aivan karmeaa aikaa, olin ihan yksin väkivaltaisen lapsen kanssa ja täysin loppu. Nykyään menee paremmin, mutta en tiedä itsekään toipuuko tästä ikinä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mulla on neljä lasta joista kahdella ADHD-dg, kolmaskin luultavasti saisi diagnoosin jos tutkittais. Nyt ovat jo isoja kaikki, nuorinkin teini-ikäinen.
Muistan hyvin heidän ollessa pieniä millaisen suunnittelun, valmistelun ja keskustelujen takana esim. viikottaiset leikkipuistoreissut ym olivat. Meillä lapset pystyivät erilaisiin juttuihin ja pärjäsivät kyllä vieraissakin ympyröissä (ilmeisesti toimi stimulanttina joka osin helpottikin levottomuutta), kunhan heidät valmisteli hyvin etukäteen siihen mitä tapahtuu ja milloin. Kuitenkin olivat sitten rättiväsyneitä ja kuormittuneita näiden retkien jälkeen ja aina joku heistä romahti viimeistään kotimatkalla. Siitä yleensä selvittiin pitämällä evästauko jossain rauhallisessa paikassa.
Meidän lapset olivat ilmeisesti lieväoireisia ja ongelmat olivat enemmän keskittymisen puolella, mutta ihan riittävästi sai heidän kanssa tehdä töitä jotta elämä olisi mahdollisimman normaalia lapsiperhe-elämää. Nyt heillä on lääkitys ja elämä sujuu kohtalaisen tavanomaisesti, mistä olen ikuisesti kiitollinen.
Kaikki kunnia ja tsempit ap:lle! Rankkaa hommaa tuo nepsy-lapsen vanhempana oleminen.
Vierailija kirjoitti:
Muistan fiiliksen, vaikka mun nepsyni on jo aikuinen ja itsenäinen. Kannattaa tuulettaa tilaisuuden salliessa, sillä kukaan ei uskalla tulla erityisen äidille jeesustelemaan mitään, vaikka välillä toteaisikin isoilla kirjaimilla, että kaikki on vittusaatanapäinhelvettiä.
Kyllä minulle eräs tuttu pariskunta on tullut useita kertoja kertomaan, mistä poikani selektiivinen mutismi johtui. Sanon johtui, koska poikani on nyt tasapainoinen aikuinen, puhuu normaalisti ja on muutenkin ihan tavallinen työssä käyvä nuori mies.
Tämän pariskunnan mielestä poikaani pidettiin piilossa kotona, eikä hän kuulema koskaan tavannut muita lapsia tai vieraita aikuisia. Lastamme tutki ja terapoi erinäinen joukko ammattilaisia. Ihmettelin hiljaa mielessäni, kuinka kukaan näistä ammattilaisista ei tiennyt tai huomannut, että lasta pidetään vankina kotonaan....
En pakottanut poikaa teini-ikäisenä rippikouluun, olin silloinkin täysin kelvoton kasvattaja.
Että kyllä näitä kaikkitietäviä ihmisiä löytyy, valitettavasti!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Välillä sitä miettii, miten ulapalla jotkut ihmiset ovat niistä _oikeista_ ongelmista. Valitetaan kun joku Gugguun vaatemalli oli loppu kaupasta tai miten "Sirkka-Liisa" herätti kerran yön aikana vanhemman. Ne on kyllä pieniä murheita siihen verrattuna että 24/7 on arki ja juhla rankkaa selviämistä päivästä toiseen. Olen työni puolesta tavannut monia perheitä, "normaaleista" moniongelmaisiin. Se on kyllä avartanut mieltä ja opettanut paljon elämästä. Oma lapseni on nyt 2 kk:n ikäinen ja nähtäväksi jää millainen pojasta tulee, tietysti toivon että olisi normaali kehitykseltään ym. Mutta kaiken otan vastaan mitä tulee, sitähän se lapsen saaminen tarkoittaa. Jännä miten jotkut aina vaan olettaa että kaikista tulee terveitä. Ei sitä voi luvata kenellekkään.
Vierailija kirjoitti:
Meillä on neljä lasta, joista ehkä yksi on kriteerien mukaan normaali. Muilla on as-piirteitä, tai nykyään autismin kirjon piirteitä. Kuitenkin ovat ns. high function as, eli tiettyyn rajaan asti pystyvät esittämään normaaleja teinejä. Se sitten kostautuu kotona väsymyksenä ja uupumisena.
Me voimme lähetä kylään, käydä erilaisissa paikoissa jne, mutta meille ei voi tulla kylään. Siitä seuraa aina jossain vaiheessa romahdus tai draamaa, ja se on ikävää kaikille. Mutta tämä meidän ongelma nyt ei oikeasti ole juuri mitään. Sen verran, että osaan kuvitella, kuinka vaikeaa ap:llä varmasti on, mutta en osaa kuvitella, minkälaista olisi normiperheen elämä.
En tosin ole kovin yllättynyt siitä, että noita piirteitä löytyy. Esikoisen tutkimusten ollessa kesken tutkimuksia tehnyt psykiatri nauroi (ystävällisesti, tilanne oli tosi hauska) minulle, että teille saisi koko suvulle diagnoosin, kun joka lähtöön löytyy oireita. Ja se on ihan totta, suurin osa suvustani on jollain tavalla erikoista. Löytyy huippuälykkäitä, monilahjakkaita ihmispelkoisia, löytyy sosiaalisesti erittäin toimivia mutta yksityisesti täysin paniikissa olevia, ruokailuun liittyviä ongelmia on joka lähtöön, ja niiden päälle sitten allergiat ja intoleranssit. Omassa porukassamme tulemme hyvin toimeen, mutta ulkopuolisten kanssa joutuu aina taiteilemaan. (sama henkilö voi olla täysin tampio ihmisten kanssa, mutta vääntää parhaillaan tohtorinväitöskirjaa kommunikaatiosta)
Ja siis minulla itselläni on dg myös.
Huoh. Oliko ihan pakko lisääntyä? Noin monta kertaa vieläpä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Älä huoli lapsestasi tulee joko Tämän kevään ylioppilas on laudaturin papereilla. Nappasi samaisilla papereilla jo yliopistopaikankin. Alaa en mainitse. tai Insinööri tai diplomi-insinööri. On ihan omiaan.
Vierailija kirjoitti:
Älä huoli lapsestasi tulee joko Tämän kevään ylioppilas on laudaturin papereilla. Nappasi samaisilla papereilla jo yliopistopaikankin. Alaa en mainitse. tai Insinööri tai diplomi-insinööri. On ihan omiaan.
Kävikö sinun noin kateeksi minun lastani 😂 Ja huom! Normaalit inssit eivät valmistu yliopistosta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Meillä on neljä lasta, joista ehkä yksi on kriteerien mukaan normaali. Muilla on as-piirteitä, tai nykyään autismin kirjon piirteitä. Kuitenkin ovat ns. high function as, eli tiettyyn rajaan asti pystyvät esittämään normaaleja teinejä. Se sitten kostautuu kotona väsymyksenä ja uupumisena.
Me voimme lähetä kylään, käydä erilaisissa paikoissa jne, mutta meille ei voi tulla kylään. Siitä seuraa aina jossain vaiheessa romahdus tai draamaa, ja se on ikävää kaikille. Mutta tämä meidän ongelma nyt ei oikeasti ole juuri mitään. Sen verran, että osaan kuvitella, kuinka vaikeaa ap:llä varmasti on, mutta en osaa kuvitella, minkälaista olisi normiperheen elämä.
En tosin ole kovin yllättynyt siitä, että noita piirteitä löytyy. Esikoisen tutkimusten ollessa kesken tutkimuksia tehnyt psykiatri nauroi (ystävällisesti, tilanne oli tosi hauska) minulle, että teille saisi koko suvulle diagnoosin, kun joka lähtöön löytyy oireita. Ja se on ihan totta, suurin osa suvustani on jollain tavalla erikoista. Löytyy huippuälykkäitä, monilahjakkaita ihmispelkoisia, löytyy sosiaalisesti erittäin toimivia mutta yksityisesti täysin paniikissa olevia, ruokailuun liittyviä ongelmia on joka lähtöön, ja niiden päälle sitten allergiat ja intoleranssit. Omassa porukassamme tulemme hyvin toimeen, mutta ulkopuolisten kanssa joutuu aina taiteilemaan. (sama henkilö voi olla täysin tampio ihmisten kanssa, mutta vääntää parhaillaan tohtorinväitöskirjaa kommunikaatiosta)
Ja siis minulla itselläni on dg myös.
Huoh. Oliko ihan pakko lisääntyä? Noin monta kertaa vieläpä.
Kyllä oli, aivan pakko. Olisin tehnyt enemmänkin lapsia, mutta ei enää ikä ja hedelmällisyys antaneet myöden, seitsemännen keskenmenon jälkeen se nyt oli jo aika selvää.
Minulla on neljä, suurimman osan aikaa ihan tyytyväistä ja onnellista lasta, jotka jossain vaiheessa tulevat olemaan nettoveronmaksajia. Eivät ole koskaan mitään somaattisia sairauksia sairastaneet paria korvatulehdusta ja nuhaa/rotaa/köhää lukuunottamatta - ja tietenkin pakolliset mahataudit päivähoitoiässä. En ole senttiäkään ylimääräistä tukia saanut, ja olemme muutenkin kuluttaneet yhteiskunnan varoja vähemmän kuin moni muu perhe.
Kyllä, minulla oli oikeus saada lapsia, ja minulla olisi ollut oikeus tehdä vaikka tusina lasta. Olet nyt vähän väärässä ketjussa.
(esikoisen tutkimukset alkoivat siinä vaiheessa, kun kolmas lapsi oli jo syntynyt)
Vierailija kirjoitti:
Kannattaa selvittää omat geenit ja geeniperimä,
ennen kuin alkaa lisääntymään.
Aika huonoa ainesta nykyään, kun joka toisella lapsella on jotain nepsy, nipsu oireita.
Kyllähän sullakin on jotain mt-ongelmaa ihan selvästi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Älä huoli lapsestasi tulee joko Tämän kevään ylioppilas on laudaturin papereilla. Nappasi samaisilla papereilla jo yliopistopaikankin. Alaa en mainitse. tai Insinööri tai diplomi-insinööri. On ihan omiaan.
Kävikö sinun noin kateeksi minun lastani 😂 Ja huom! Normaalit inssit eivät valmistu yliopistosta.
Ei sullakaan vissiin hissi mene ylös asti
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Älä huoli lapsestasi tulee joko Tämän kevään ylioppilas on laudaturin papereilla. Nappasi samaisilla papereilla jo yliopistopaikankin. Alaa en mainitse. tai Insinööri tai diplomi-insinööri. On ihan omiaan.
Kävikö sinun noin kateeksi minun lastani 😂 Ja huom! Normaalit inssit eivät valmistu yliopistosta.
Ei sullakaan vissiin hissi mene ylös asti
Sulla keva?
Alue: Aihe vapaa
Juuri siksi perheen perustamiseen pitäisi suhtautua kuin arpajaisiin. Ja sillä ajatuksella, että mitä ikinä sieltä tuleekin, niin minä olen sen lapsen halunnut. Ei kannata keksiä valmiiksi "kun minä sitten opetan hänelle sitä ja tätä, teemme yhdessä sitä ja tätä, minä sitten käyn lattella lapsen kanssa ja luon uraa". Siinä voi pettyä todella karvaasti. Lapsi on oma erillinen ihminen, ei häntä voi muovailla oman mielen mukaan.
Ja tämä ei ole erityisesti osoitettu AP:lle.